perjantai 16. toukokuuta 2014

Elämän tarkkailija

Pesukone hurisee kylpyhuoneessa ja minä kävin aamukävelyllä Facebookissa.  Ei nyt sentään. Kotona olisin aamupuuron ja kahvin jälkeen kävellyt ainakin pihalla ympäriinsä ja katsellut, miten luonto jaksaa. Näin keväisin lintujen iloinen laulu alkaa jo aamuyöstä ja jatkuu koko päivän niiden ollessa omissa perhepuuhissaan.  Työnsin tässä jokin aika sitten YouTubeen kaksi puutarhakävelyvideotani: Aamu puutarhassa 16.8.2011 ja Päivällä  puutarhassa 25.8.2011. Kiireisille ihmisille en edes suosittele nimien alla olevien videoiden katselemista. Olisi pitänyt oikeastaan tehdä vastaavanlainen kävely alkukesän kauneuden aikaan, mutta muistaakseni ne ovat jääneet tekemättä.


Maailma on niin täynnä kuvia ja videoita, että on turha odottaa omilleen katsojia.  Itse asiassa se ei olekaan se juttu vaan se, että nykyään meillä kaikilla on mahdollisuus tuottaa ja levittää aineistoa mediaan. Se on hauskaa ja kaiken lisäksi ilmaista. Kun ei ole mitään tarpeita saada teoillaan rahallista hyötyä, voi vain nauttia tästä uudenlaisesta roolista, on sitten tekijä, tuottaja tai kävelijä. 


Kun luiskahdin eläkkeelle, nyt jo hurjan monta vuotta sitten, muutin samalla aivan toisenlaiseen maailmaan, josta jäikin aika vähän linkkejä sinne menneeseen aikaan.  Voi olla, että ihan tarkoituksellakin katkoi niitä yhteyksiä, kun muisti niin hyvin kuin tällainen elämän tarkkailija voi vain muistaa, miten aikanaan työelämässä suhtauduttiin eläkkeille lähteneisiin. Kun he tulivat käymään vanhalla työpaikallaan, he vain häiritsivät muiden kiireistä työpäivää.  Mutta nyt myöhemmin olen kyllä ymmärtänyt senkin, että kaikki on meidän persoonastamme kiinni.  Toinen tärkeä tekijä on se yhteys, jonka olemme luoneet omana aikanamme.  En todellakaan aio tässä lähteä syvällisesti tutkimaan tätä asiaa. Kukin voi miettiä sitä omalta kohdaltaan.  Satuin kiinnittämään tähän  asiaan yllättävän paljon huomiota, mutta ymmärrän nyt, että muut eivät ajattele samalla tavalla eivätkä pohdi asioita näin syvällisesti.  Mutta se, että jaamme niitä asioita toistemme kanssa tavalla tai toisella, on tärkeätä, vaikkapa sitten aamukävelyllä Facebookissa.

Eilen 14.5.2014
Kautta vuosien kirjoittaessani verkkoon olen kutsunut itseäni joko vanhaksi tai naiiviksi naiseksi. Olen näillä nimityksillä ärsyttänyt joitakin ihmisiä.  Vanha on kiusallinen monelle, koska nykyään oman ikäiseni ovat oikeastaan vasta keski-ikäisiä ja usein ikäänsä nuoremman näköisiä, mitä se nyt lieneekään.  Oma isoäitini kuoli minun iässäni. Lapsen silmissä isovanhempani olivat vanhoja ja vanhan näköisiä.  Kun jäämme eläkkeelle, meidät laitetaan nuorempien silmin uudenlaiseen kategoriaan, jossa katsotaan vain ikäämme. Sehän on ihan sama kun äskettäin kuin luin jostakin lehdestä, että nuoren tytön itsetuho-ongelmia ei otettu vakavasti, koska hän käytti huulipunaa.  Hän yritti sittemmin itsemurhaa. Aivan sama oli minun kohdallani, kun menin lääkärille todella kipeänä, minua ei katsottu voivan olla sairas, koska olin pukeutunut, kammannut hiukseni ja meikannut. Sisareltani lääkäri kysyi, onko hänellä apuvälineitä kotona, vaikka ulkonäöstä olisi voinut päätellä ihan jotakin muuta. Meitä ei siis kuunnella ollenkaan ja välillä ei edes katsota.  Kutsuin itseäni myös vanhaksi, koska useat asiat lakkasivat kiinnostamasta.  Lopetin korujen käytön, ostan hyvin harvoin vaatteita. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen ja hankin uutta vain todellisen tarpeen mukaan. Jotkut ikäiseni ja vanhemmat naiset ovat jopa paheksuneet tätä. Eipä siitä voi muuta johtopäätöstä tehdä kuin, että olen tullut vanhaksi.  Ja mitä pahaa siinä on.

Eilen 14.5.2014
Naiivi nainen tulee taas siitä, että käsittelin perusasioita, yksinkertaisia asioita, jotka useille ovat itsestäänselvyyksiä ja joihin ei kannata kiinnittää huomiota. Yksityiskohdat ovat kulkeneet mukanani nuoruudesta lähtien. Kun tarkkailee elämää on katsottava kaikkea alusta alkaen kohti suurempaa kokonaisuutta. Vaikka me itse kukin olemme tuskin pölyhiukkanen kaiken kokonaisuudessa, olemme tärkeitä toisille pölyhiukkasille.  Paradoksi, jota korostin aikanaan vanhimmalle lapsenlapselleni hänen murrosiässä pohtiessaan jotakin ulkonäköön liittyvää tai mitä muut siitä tai tästä sanovat.  Samaa olin kautta aikain korostanut itselleni.  Kukaan ei ole meistä sen enempää kiinnostunut, usein eivät edes lähellämme olevat. Olemme vain pieni piste kaukaa katsottuna, voimme olla reilusti omanlaisemme tässä maailmassa välittämättä muiden mielipiteistä.

Eilen 14.5.2014. Näkee, että tulppaanit tuollakin paikalla ovat vain harventuneet parin vuoden laiminlyönnin jälkeen... enkä suuria yritä nytkään, vain omaksi ilokseni...
Naiivi nainen kuitenkin uskoo johonkin suurempaan, tarkoitukseen kaiken takana, vaikka ne muut ovat usein sanoneet, ettei sellaista ole. Se pölyhiukkanen voi sittenkin kasvaa suuremmaksi meidän muiden kautta, löytää tarkoituksensa, vaikkei se itse sitä tarvitsekaan.  Siitä tulee pölypallo, joka pyörii avautuvan oven kautta ulos ja muihin paikkoihin.  Se yhdistyy muihin pölypalloihin.  Naiivius on myös lapsi meissä ja lapsenusko koko ikämme ajan.  Huomaatte varmaan, että lapsi ja vanha kohtasivat.

Omassa päässäni pyörii välillä ihan tyhjää.  Jollen tähän ikään mennessä ole tullut vielä hulluksi, niin tuskin tulen.  Tai jos tulen, niin mitä sitten?  Ja mitähän sekin on?  Aamulla herätessä ajatukset ovat kirkkaimmillaan.  Uni on tuonut mieleen ratkaisuvaihtoehtoja pulmiin.  On helpompi edetä.  

Elokuussa 2011.
Sitten aivan muuhun.  Olen kaivellut sattuneista syistä omaa kaukaista ja vähän läheisempää menneisyyttäni jo melko pitkään, yrittäen selvittää sitäkin kautta miksi minä olen minä. Mutta en toki tee sitä koko aikaa. En tietenkään. Menin eilen pihatöihin, ja siinä samalla katsoin varastoista, mitä voisin vielä myydä pois. Minulla kun sattuu olemaan kirpputoripöytä vielä tämän ja ensi viikon. Tavaroista en kauheasti enää välitä. Palaan varmaan niihinkin ajatuksiin joskus myöhemmin..

Ennen kuin aloitin maan kääntämisen, haravoinnin ja kaiken muun puutarhatyöhön kuuluvan, siis jopa välillä valokuvaamisen, kaivoin askarteluhuoneen laatikosta esille muutaman vanhan paperin, joita olin pelastanut elokuussa 1999 lapsuudenkodistani mukaani. Onkohan äiti tai kukaan muu niitä koskaan lukenut? Tuskin. Ja mitä väliä! Kaikki ne paperit jäivät jälkeeni, kun aikanaan lähdin Saksaan.  Nyt usein talolla käydessäni mukanani tänne evakkoasuntooni tulee pieni pala menneisyyttä.

Leenan kanssa kävelyllä Kaivopuistossa.
Tällä kertaa käsiini osui pätkä yhdessä ystävättäreni Leenan kanssa kirjoittamaa päiväkirjaa huhtikuulta 1967. Olimme silloin 20-vuotiaita ja asuimme yhdessä Munkkiniemessä Laajalahdentiellä alivuokralaisena erään nuoren naisen isossa asunnossa. Leena opiskeli Kauppakorkeakoulussa ja minä kävin töissä Pohjoismaiden Yhdyspankin (tammikuusta syyskuuhun 1967) organisaatio-osastolla, joka muuttui siellä ollessani järjestelyosastoksi. Minulla oli kirjoituskone, jota käytimme päiväkirjan kirjoittamiseen. Usein kirjoittelimme ollessamme yksin ja odottaessamme toista kotiin.

Tästä kävelystä ystävieni kanssa kirjoitimme myös. Minulla tietty kamera mukana silloinkin.
Meillä oli vähän rahaa tai rahat olivat  usein kokonaan loppuneet.  Olimme velkaa toisillemme ja ystävillemme.  Olimme usein nälkäisiä. Oli hienoa syödä joskus kunnolla.  Minä tosin olin työpaikallani Aleksanterinkatu 30:ssa ruokapatojen äärellä.  Vierailimme usein Runeberginkadulla, jossa yliopistolla matematiikkaa opiskelevat ystävämme asuivat.  Kävelimme paljon kaupungilla, kävimme Nissenillä kaakaolla.  Leena kävi opiskelijatansseissa, minäkin olin joskus vuoden aikana yrittänyt, mutta en aina päässyt sisään ilman opiskelijakorttia.

Kirjoituksissa mainitsemme tuntemiamme ihmisiä,  usein kirjoitamme sen aikaisista ihastuksista, ikävästä.  Minulle paikat, raitiovaunupysäkit, puistot ja elokuvateatterit tuovat mieleen muistoja, joista kovasti yritän tuolloin huhtikuussa päästä eroon.  Kovin kaukaisilta tuntuvia kouluaikoja Hämeenlinnassa muistelemme myös silloin tällöin.

Leena kirjoitti pitkän kriittisen pätkän naapuritalossa asuvan näyttelijä Tarmo Mannin esityksestä Hildenin kaupassa molempien ollessa ostamassa maitoa. Puoli kuukautta kestävän kirjoitussession ansiosta voin helposti palata siihen tilaan, aikaan ja paikkaan, jossa elimme.  Itkettävän ihanaa nuoruutta keväisessä Helsingissä.  Jollei minulla olisi nyt muuta tekemistä, niin voisin alkaa kirjoittaa siitäkin romaania. On hienoa, että nuoruuden muistot ovat meissä loppuun saakka. Nyt niitä katselee suurella hellyydellä. Melkein kuin elokuvaa siitä kirjoittamattomasta romaanista.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti