Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935

Sukututkimuksen pyörteisiin joutuu aivan mahdottoman pienestäkin virikkeestä.  Tutkin taas hetken omien sukujeni historiaa ja päivitin joitakin tietoja SukuJutut-ohjelmaan.  On niin, että kaipaamme aina jotakin pientä lisätietoa menneistä ajoista, jotta pystymme menemään ja eläytymään paljon ennen meitä eläneiden esivanhempiemme elämään. Kun sitten löytää jotakin, innostus vain lisääntyy. On valitettavaa, että useimmiten vain merkinnät julkisiin rekistereihin tuovat jotakin esille.  Olen joskus aiemmin kirjoittanut (todennäköisesti se jäi vanhan blogin puolelle) onnettomasta aikakaudesta  1800-luvun alkupuolella hämäläisen kotitaloni historiassa. Onnettomaksi  ajan tekee se, että rippikirjat ja kaikki merkinnät viittaavat ikäviin asioihin.  Tulen jatkossa palaamaan aiheeseen tuodakseni lisää löytämiäni asioita päivänvaloon ja tulkitakseni niiden kautta myöhempiä tapahtumia.  Nyt jätän löytämäni asian hautumaan.  Sen sijaan hyppään 100 vuotta myöhempään aikaan samaan taloon eteläisessä Hämeessa.

Tuolla taustalla kulkee Leveemäki, harju, jossa mekin, sisareni ja minä kävimme hiihtämässä.

 Elämme helmikuuta armon vuonna 1935.

Olen tallentanut isäni nuorena pitämän päiväkirjan,  jota hän on 16-17-vuotiaana pitänyt algebran ja geometrian vihossaan:

” Tämä päiväkirjani, Sinä päiväkirjani, tulet olemaan hauskuuteni silloin kun olen toimetonna, t.s. kun ulkona on sellainen ilma, johon ei viitsi mennä ”puskemaan” tai muuten on hiljaista n.s. ”hiljaisia hetkiä”. Silloin otan Sinut eteeni ja vuodatan kynästäni lehdillesi sinisiä kyyneleitä, ilon tai surun kyyneleitä. Toivon kuitenkin, että kyyneleet ovat iloisia, jotta tippuvat aivan itsestään….

Tulen sitten vanhemmaksi. Lähden joskus kesällä retkelle, mutta Sinut ensimmäisenä otan mukaani. Kun ilta sitten hiipii mailleen, sytytän räiskyvän nuotion ja istuudun sen viereen pehmeälle karhunsammalmättäälle kädessäni sinä, päiväkirjani ja luen  - kunnes Nukkumatti kutsuu vilpoiseen majaan nukkumaan ja – uneksimaan.”

Päiväkirja alkaa sunnuntaina helmikuun 24 päivänä kotona. Hän on saapunut jollakin kulkuneuvolla (juna tai junan kuva Lopen pässi?) tunnissa Launosiin, jossa Jaakko- veli oli häntä hevosen kanssa vastassa .  Jaakko oli isääni 4 vuotta nuorempi eli tuolloin 13 vuoden iässä.  Jaakko kyseli heti kaikenlaista, puhua pulputti niin paljon kaikenlaista ennen kuin pojat pääsivät istumaan rekeen. Launosista oli kotikylään Vehmaisiin matkaa noin 15 kilometriä, tuttu reitti. Isäni kertoo reitin olevan useimmiten hauska, varsinkin iltaisin, kun kuu loistaa ja on pieni pakkanen, joka saa  reen jalakset kirskumaan hangessa. Tällä kertaa satoi vettä ja räntää kaatamalla. Pojat eivät siihen kiinnittäneet sen enempää huomiota vaan sen sijaan puhuivat kotikuulumisista ja arvostelivat tuttuja maisemia .  Vällyjen päälle kerääntyi laaksokohtiin isoja lätäköitä, ne olivat kuin pieniä metsälampia, jotka arasti kurkistelivat harjujen keskeltä. Pian oltiin tutussa  (minullekin) paikassa, josta koti jo näkyi peltojen takaa. Isäni rinnassa sykähti iloisesti.

Kommentti 13.5.2020 osuin Lopen Launosissa sijaitsevan kartanon (tai useiden alueen kartanoiden) joulupolkuesitteeseen vuodelta 2018. Sieltä selvisi aikoinaan pohtimani asia. Edellisen kappaleen alussa isä tuli jollakin kulkuneuvolla Launosiin. Ihmettelin asiaa, sillä tietääkseni sinne ei kulje rataa. Mutta kapearaiteinen junarata Riihimäeltä Lopelle on rakennettu jo 1907.  Asema Launosiin rakennettiin 1912 ja se on edelleen olemassa (Launosten koulun takana), mutta nyt yksityiskäytössä. Aluksi radan valmistuttua hevoset vetivät vaunuja, mutta 1911 rata muutettiin höyryveturivetoiseksi. Asemalaituri on edelleen pihalla. Sinne johtaa myös Kartanontieltä Ratatie-niminen tie. Liikennöinti radalla päättyi 1952 ja raiteet purettiin seuraavana vuonna. Kaiken lisäksi löysin Wikipedia-artikkelin, jonka pääset lukemaan täältä.

Äiti oli odottanut kotona ja keittänyt kahvin valmiiksi, jotta pojat pian lämpenisivät. Oli oudon hiljaista vain iso vanhanaikainen punttikello hakkasi kesäiseen tapaansa. Isäni käytti sanaa kesäinen, koska kellon ääni toi aina hänen mieleensä kesän. Koska ulkona oli huono ilma, isäni istui sisällä lukien ja miettien, mitähän hänen koulukaupungissaan Riihimäellä tapahtuu.

Päivä kallistui hiljalleen kohti iltaa. Luontokin rauhoittui, vesisade muuttui lumisateeksi, joka peitti maan. Tuuli mumisi hiljaa ikkunan alla omena- ja pihlajapuissa. Oli aika mennä nukkumaan ja odottamaan uutta pian valkenevaa päivää.

Seuraavan päivän aamulla isäni heräsi jo puoli viiden aikaan ja kulki pihan poikki sakeassa lumipyryssä laittamaan valkean höyrykoneen tulipesään. Märät puut eivät tahtoneet syttyä ja hän joutui tekemään puoli tuntia työtä sytyttämisen kanssa kunnes lopulta valkea alkoi roihuta.  Seitsemältä he pääsivät puimaan. Hän kutsui päivää ”rosmapäiväksi”, mikä on aivan vieras sanonta minulle. Mitähän he puivat?

Nälkä oli kauhea ja paheni vain iltaa kohden. Illalla pojat pääsivät myös poikkeuksellisesti saunaan, koska olivat olleet koko päivän pölyn keskellä.  Työtä tekemässä oli useampia poikia, mutta hän ei mainitse näiden nimiä kertoessaan saunomisesta ja kovasta löylyn heittämisestä.

Kuvia kouluajan valokuva-albumisssa. Riihimäki.

Tiistaina helmikuun 26 päivänä hän heräsi räystäiltä tippuvan veden lotinaan. Uutta lunta ei ollut satanut  paljoakaan  entisen päälle. Myöhemmin päivällä isä lähti hiihtämään.  Samalla hän aukoi puhelinlankoja suksisauvoilla. Yhdessä paikassa hän sai tehdä työtä melkein puoli päivää ? aukaistessaan lankoja, jotka sekaantuivat selvittyään uudelleen. Sen jälkeen hän hiihteli pitkin Leveemäen harjuja puolisääreen upottavassa suojalumessa ja palasi kotiin märkänä kuin uitettu kissa. ”Uunin edessä sitten tulin melkein ruutikuivaksi (silloin kun se ruuti nimittäin on kuivaa tietenkin)”.

Olin jo päätellyt, että vietetään hiihtoloman aikaa. Keskiviikkona hän toivoo, että hiihtoloma olisi voinut olla viikkoa aiemmin, jolloin kelit olivat hiihdon kannalta paremmat. Muuta tekemistä riittää. Nyt hän ajaa halkoja metsästä kotiin. Tosin siinäkin kastui, mutta homma oli kuitenkin hauskaa.  Hän kirjoittaa vähän enemmänkin siitä, kuinka nauttii luonnon ilmiöiden kuten ukkosenilman seuraamisesta.  On täysin Jumalan käsissä, lyökö salama tai ei. Iltasella taloon poikkesi joku kulkumies töitä kyselemään ja ennusti vanhojen ihmisten tapaan ”kyllä sitä vielä tulee kovat pakkaset, kun ajat ennen Maarian sulassa on.” Myöhemmin isä on merkinnyt punakynällä, että ennustus toteutui.

Torstaina 28.2.1935 vietettiin Kalevalan 100-vuotis muistopäivää. Vehmaisten kylän kaikkien talojen saloissa liehui Suomen lippu. Talossa lopetettiin työt puolenpäivän aikaan isäni toivomuksesta. Se ei koskenut muita taloja, mutta koulusivistystä saanut isäni oli sitä mieltä, että pyhänä ei työtä tehdä. Hän alkoi myös selittää Kalevalan päivän merkitystä muille.

Kylän poikia. Tuttu erikoinen mänty taustalla.

Koska sää oli kylmennyt isäni teki yksin siinä välissä ”pienen” noin 12 kilometrin hiihtolenkin. Lenkki sanan hän korjannut myöhemmin punaisella sanaksi ”kierros”. Kun kylän muut pojat, pääsivät puolilta päivin koulusta (Kaloisten koulu) pidettiin vielä hiihtokilpailut, jossa jaettiin palkinnoksi tikkukaramellejä.

Puoli 3:n aikaan alkoivat Seurahuoneella eli Suojeluskunnan talolla Kalevalanpäivän juhlat.  Ohjelmassa oli Kalevalan runoja, esitelmä aiheesta ja Elias Lönnrotista, soittoa ja yhteislaulua. Suojeluskunnan soittokunta oli soittamassa. Kanteleen soittoakin saatiin kuulla. Sitten esitettiin näytelmä ”Taistelu valosta.” Sivuun hän on kirjoittanut myöhemmin punaisella ”Kenen kirjoittama”. Juhla päättyi yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

Perjantaina maaliskuun 1 päivänä isäni tekee kunnon hiihtoretken Leveemäen harjulle. Hikeen hiihdettyään  hän jää sitten harjun Paloniityn järven viereiselle, harjun itäreunalle, otolliselle paikalle ihailemaan maisemia.   Etelässä näkyy peltojen keskellä Kukkolan kylä, joka kylläkin kuuluu Vehmaisten kylään, vanhanaikaisine pyöreähirsitaloineen. Luoteessa nousee metsän takaa valkeita patsaita kuultavaan ilmaan. Ne ovat Ahoisten kylän savut. Välillä levittäytyy järvi aavan suon ja kallioisen harjun välissä . Suon laidasta pistää pienuuttaan arkaillen Koivuniemi järveen. Järven takaa näkyy useita pieniä latorähjiä, jotka näyttävät sellaisilta, että tuulenpuuska voisi ne kaataa. Linnun piipitys herättää pojan unelmistaan.

Olisikohan se näköalapaikka tässä? 

”Olenkohan minä hiukan ”höpsö”, kun ajattelen kuin tytöt.” Uskomaton lause kaiken keskellä. Mutta hän sanoo sen unohtavansa kun taas joskus jonkun vaaran laella kuuntelee metsän hiljaista kuiskutusta ja hiljaisuuden ääntä avaruudesta.

Sitten aivan odottamatta, kyyneleet melkein tippuvat jo silmistäni pian seuraavan tekstin myötä. Niin paljon tunnistan omaa ajattelua. ”Kiivetessäni ylös äskeistä järviharjua, tulee taas mieleeni sama maisema ja myös se, että joku esi-isämme katseli vaaralta järveä ja ajatteli: Varmaan hyvä lahnajärvi?  Niinhän se onkin.”

Hän tulee järvelle ja huomaa, kuinka hieno jää siellä on ja hakeekin kotoa luistimet ja palaa sinne takaisin.

Päiväkirja jatkuu vielä muutaman sivun ja aion kirjoittaa niistä sivuista uuden tekstin. Asiaa alkaa kertyä niin paljon ja omat ajatukseni alkavat kietoutua noiden pian 80 vuoden takaisten tapahtumien kanssa  Muistan hyvin, kuinka isäni yritti kannustaa minua kirjoittamaan. En koskaan unohda niitä ”huhtikuun sateita”, sillä en mitenkään silloin osannut yhdistää sateita huhtikuuhun.  Isäni pyynnöstä kirjoitin sitten siitäkin aiheesta. Hän on ollut tuolloin iältään siinä 40 ja 50 vuoden välissä. Siinä vaiheessa ihmisillä usein herää kiinnostus menneisiin sukupolviin ja ehkä myös omaan historiaan.

Siellä peltojen takana se koti oli

On omituista löytää oma itsensä nuoren isänsä päiväkirjasta, kun omaan syntymään on vielä yli vuosikymmen aikaa.  Hän ja hänen monet ystävänsä joutuivat sittemmin sotaan, monen unelmat ja luovuus haavoittuivat, vaikka pitkistä sodan vuosista selvittiinkin. Siitä me ammennamme nyt hippusia omaan luovuuteemme ja kertomuksiimme.  Olen sanaton kaiken sen materiaalin keskellä, johon olen kääriytynyt. Tämä on sitä intertekstuaalisuutta parhaimmassa muodossaan,  siinä, miten minä sen ymmärrän.

Jokaisen tässä tekstissä olevan asian ympärille voisin kietoa oman tarinani samoista aiheista niiden muistojen kanssa. Oma tarinani tuo mukaan vielä suuren joukon aikalaisiani, oman perheeni, sisarukseni, lapseni, ystäviäni. Tästä kaikesta voisi jo seota, mutta onpa hyvä syy. 

Vähän tulevaisuuteen. Isä vasemmalla unkarilaisten kanssa partiolaisten Jamboree-leirillä Hollannissa 1937.