sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Rakas kultainen blogini

Viime yönä minun oli pakko nousta kirjoittamaan. Sitähän on sattunut usein ennenkin, milloin minkin asian herättäessä. Usein aiheet liittyvät harrastuksiini ja mielikuvitukseni juoksuun asioiden juurille. Mutta sitten, onneksi enää harvoin tapahtuu jotakin muuta, tosin usein enää vain verkossa. Tässä öinen kirjoitukseni luettavaksi:


Nuoruuden tuskaa 1960-luvulla Annelin saaressa Lapin matkan jälkeen. Isäni ottama kuva.


"Miten pari ikävää sähköpostia voi lannistaa! Olin kuvitellut jo tavallaan olevani immuuni sellaiselle vihakirjoitukselle, missä sinänsä ei ollut minulle mitään uutta. Mutta onhan niinkin, että saatamme tarvita aina välillä muistutuksia omasta tiestämme voidaksemme tarkistaa reaktiomme. Emme saa tulla liian ylpeäksi ja uskoa selvinneemme kaiken ikävän ulkopuolelle, vaikka pahin on ohi.


Tänään aamulla pihalla.

Yhteiselämän katkaisemisesta toisen kanssa ei synny useinkaan sellaisia vaikeuksia kuin tässä käsittelemässäni, ongelmat ovat pienempiä ja selvitettäviä. Tosin ne saattavat kalvaa henkisesti pitkään kuten minulle kävi.  Ongelmat käsitellään yleensä silloin kun ne tulevat esille eikä niitä puida oikeudessa jälkikäteen. On myös uskomatonta, kuinka joku jaksaa kantaa kaunaa ja vihaa vielä edelleen vuosien takaa. Hän uhkaa minua jopa kunnianloukkaushaasteella tulevaisuudessa liittyen oikeudenkäynneissä esiin tulleisiin asioihin.  En voi muuta ajatella kuin että tällä kaikella vain kasvatetaan minua. Mihin? En saa kärsimyksestä kirkkaampaa kruunua, kuten isoäitini olisi ehkä sanonut, mutta en myöskään täysin ymmärrä, miksi taakkani ei kevene.


Isäni uurna vietiin hautaan  Rengon hautausmaalle kansallisena veteraanipäivänä 27.4.1999. Paikalla oli lähinnä vain perheenjäseniä, mutta taustalla ilmeisesti veteraanien tai sotainvalidien edustajat odottavat kukkien kanssa.

Kirjoitan tästä siksi, että en voi juuri nyt puhua kenenkään kanssa ja mitä se puhuminen auttaisi. Helpotan omaa olotilaani ja toivon, että saisin unen päästä kiinni, kun olen saanut tämän kirjoitettua. Olen itse paasannut loputtomiin, kuinka tunteita pitää osata käsitellä ja antaa niiden mennä ohitse. Ihmisiä me kaikki kuitenkin olemme ja löydämme edestämme samankaltaisia asioita. Toiset meistä ovat ehkä herkempiä ja katson kuuluvani niihin ihmisiin. En ole koskaan itse osannut toimia samalla tavalla kuin minua on joskus kohdeltu. En ole virheetön, mutta saatan olla monimutkainen ymmärtää. Olen myös sitä mieltä,  että vaikeistakin asioista pitää voida puhua ja niitä jakaa. Olkaa onnellisia, jos teillä on ihminen lähellänne, jonka kanssa voitte jakaa kaikkia asioita. Me itse kukin tarvitsemme silloin tällöin ystävää, jolle voimme puhua kaikesta. Kunnioittakaa ja arvostakaa häntä.


Kuvasin hautaa vielä poislähdettäessä. Uusi kivi oli hankittu ja kaiverrettavana. Iso puu haudan yllä oli vielä kaatamatta eikä vastapäiselle rannalle oltu rakennettu niitä punaisia rivitaloja.


Kuva hautausmaalta niihin mainitsemiini punaisiin rivitaloihin tällä puolella virtaavan vesistön rannalla.

Kiitän blogin kirjoittamisen mahdollisuutta. Kuinka moneen tuskaisaan hetkeen olen saanut kirjoittamalla avun vuosien mittaan? Kuinka monta ilonhetkeä olen niiden kanssa kokenut? Vaikka onneksi on ollut aina myös ystäviä, joiden kanssa olen voinut puhua, niin olen huomannut, että kaikkia asioita ei voikaan jakaa. Jossakin vaiheessa kävi ilmi, että näille ystäville olisi pitänyt puhua enemmän aiemmin, mieluummin kuin pitää asiat sisällään. Mutta kuinka moni meistä kuuntelee niin, että muistaa, jos ja kun niitä asioita myöhemmin saatetaan tarvita. Niitä asioita nimittäin tarvittiin, mutta sillä ei nyt ole enää merkitystä. On helppo jakaa iloiset asiat.  On myös osattava valita, kenelle puhuu. Senkin olen oppinut kantapään kautta.


Kesäkuussa kävimem sitten pesemässä hautaa ja kukatkin on jo istutettu. Kivi on vielä omilla teillään. Anna oli tuolloin vasta 5 vuotias eikä Arttu ollut edes syntynyt.

Tässä kuvaajasisarukset Rengon vanhalla hautausmaalla 8.4.2014

Voisin tässä nyt kirjoittaa:

Rakas kultainen Blogini!  Olet aina läsnä, kuljet mukanani kaikkialle, tuot olemassaolollasi erilaisen ulottuvuuden kuin päiväkirjani. Sekin kulkee mukana useimmiten, mutta blogin kautta olen kaikkien muidenkin tavoitettavissa. Joku satunnainen lukija voi samaistua ja löytää kirjoituksestani lohtua tai ajatuksen alkua omille pohdinnoilleen.

Joitakin kirjoituksiani on melko vähän luettu, joillakin on ollut paljon lukijoita. Vähiten luettuja kirjoituksia on erityisesti siellä alkuvaiheilla. Siirryin kesäkuussa 2012 tälle blogipohjalle entisen hävittyä. Aluksi en tainnut edes linkittää juttujani Facebookissa. Tuolloin pohdin kuten täällä melko paljon tämänpäiväiseen aiheeseen liittyviä asioita ja selviytymistäni. Silloin oli järkyttävää havaita se, että tämä juttu oli ahdistanut ja saattanut vaikuttaa monen minulle läheisen ihmisen elämään muuttamalla niitäkin kohtalokkaalla tavalla.  Meille tai läheisillemme sattuneet asiat saavat meidätkin ajattelemaan ja setvimään mielessämme niitä keskeneräisiä asioita. Ne johtavat sitten aikanaan muutokseen ja kasvuun.

Tavalliset kotikutoiset aiheet, jotka koskevat työtä, tekniikkaa, elämää yleensä eivät löydä paljon lukijoita, vaikka niissäkin kirjoituksissa on seassa kaikenlaista muutakin pohdintaa. Yhteenvetoja olen aina välillä tehnyt. Paljon kirjoittamaani olen jättänyt julkaisematta. Saattaa tämäkin jäädä, kun aamulla olen toista mieltä. Ehkä lähden nyt nukkumaan, jotta jaksan huomenna mennä vaikkapa haravoimaan pihaa. Kukkatäti kun olen enkä muuta talossa ole saanut aikaiseksi vuosien aikana. No, en ehkä sielläkään tarpeeksi.

Hyvää yötä rakas blogini!"


Joka kerta hautausmailla käydessäni kuvaan hautoja. Koska kuvia on vaikka kuinka paljon esittelen täällä aina silloin tällöin jonkin haudan. Kirkkojärvi siintää taustalla. Tämän ja myöhemmän kuvan olen ottanut 7.6.2013. Voihan olla, että hautoja poistetaan... Facebookissa on muuten valtavan suureksi kasvanut ryhmä Suomen kirkkoja ja hautausmaita, jonne aluksi laitoinkin valokuvia, muutamista kirkoista kuten Renko, Askainen, Sipoo, Hattula jne, mutta sinnehän ne kuvat katoavat valtavaan massaan.

Tässä Kirkkojärven rantaa 8.4.2014. Taustalla näkyy matala rakennus, jossa oli aikoinaan Rengon kunnanvirasto, Hämeenlinnan seudun Osuuspankin Rengon konttori ja Rengon Sähkö Oy:n toimisto ja varastot. Isäni työpaikkoja sekä kunta ettö Osuuspankki ja myös minun, sillä aloitin työelämäni Rengon Sähkön toimistossa ja kirjanpitäjänä ylioppilaskeväänä 1966. Osuuspankissa olin kesän 1972. Oikealla olevassa kaksikerroksisen talon toisessa kerroksessa asuimme isän virka-asunnossa muistaakseni talvesta 1964 alkaen.

Loppujen lopuksi nukuin sitten ihan hyvin. Aamulla lähdin vielä purkamaan olotilaani puutarhaan. Kaivoin esiin  joitakin tavaroita toukokuussa alkavaa kirpputoria varten. Sittten haravoin etupihan ja siirsin roskat siihen isoon kasaan, joka rumistaa pihamaata. Oli ihana kuunnella lintujen laulua. Tutut sepelkyyhkyt kujertelivat lähistön puissa. 

En jatkossa aio käsitellä tätä asiaa blogissani, mutta nyt oli pakko. Ja ehkä kirjoitan joskus samanlaisen rakkauskirjeen Facebookille? Kuvat liittyvät osittain löyhästi kansalliseen veteraanipäivään, jota tänään liputetaan. Tai sitten niitä etsiessäni joutuivat tänne.  Sukututkija ei myöskään pääse viiruistaan, joten....



Parantumaton sukututkija. Sain selvää kirjoituksesta, noin suunnilleen ja tarkistin SSHY:n jäsensivuilta, että siihen on 10.2. 1890 haudattu Emil Vanhatalo Asemilta. Hän oli syntynyt 3.3.1874 ja oli Henrik Henrikinpoika ja Vilhelmiina Kustaantyttären vanhin lapsi ja joka kuoli siis vain 16-vuotiaana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti