sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Rakas kultainen blogini

Viime yönä minun oli pakko nousta kirjoittamaan. Sitähän on sattunut usein ennenkin, milloin minkin asian herättäessä. Usein aiheet liittyvät harrastuksiini ja mielikuvitukseni juoksuun asioiden juurille. Mutta sitten, onneksi enää harvoin tapahtuu jotakin muuta, tosin usein enää vain verkossa. Tässä öinen kirjoitukseni luettavaksi:


Nuoruuden tuskaa 1960-luvulla Annelin saaressa Lapin matkan jälkeen. Isäni ottama kuva.


"Miten pari ikävää sähköpostia voi lannistaa! Olin kuvitellut jo tavallaan olevani immuuni sellaiselle vihakirjoitukselle, missä sinänsä ei ollut minulle mitään uutta. Mutta onhan niinkin, että saatamme tarvita aina välillä muistutuksia omasta tiestämme voidaksemme tarkistaa reaktiomme. Emme saa tulla liian ylpeäksi ja uskoa selvinneemme kaiken ikävän ulkopuolelle, vaikka pahin on ohi.


Tänään aamulla pihalla.

Yhteiselämän katkaisemisesta toisen kanssa ei synny useinkaan sellaisia vaikeuksia kuin tässä käsittelemässäni, ongelmat ovat pienempiä ja selvitettäviä. Tosin ne saattavat kalvaa henkisesti pitkään kuten minulle kävi.  Ongelmat käsitellään yleensä silloin kun ne tulevat esille eikä niitä puida oikeudessa jälkikäteen. On myös uskomatonta, kuinka joku jaksaa kantaa kaunaa ja vihaa vielä edelleen vuosien takaa. Hän uhkaa minua jopa kunnianloukkaushaasteella tulevaisuudessa liittyen oikeudenkäynneissä esiin tulleisiin asioihin.  En voi muuta ajatella kuin että tällä kaikella vain kasvatetaan minua. Mihin? En saa kärsimyksestä kirkkaampaa kruunua, kuten isoäitini olisi ehkä sanonut, mutta en myöskään täysin ymmärrä, miksi taakkani ei kevene.


Isäni uurna vietiin hautaan  Rengon hautausmaalle kansallisena veteraanipäivänä 27.4.1999. Paikalla oli lähinnä vain perheenjäseniä, mutta taustalla ilmeisesti veteraanien tai sotainvalidien edustajat odottavat kukkien kanssa.

Kirjoitan tästä siksi, että en voi juuri nyt puhua kenenkään kanssa ja mitä se puhuminen auttaisi. Helpotan omaa olotilaani ja toivon, että saisin unen päästä kiinni, kun olen saanut tämän kirjoitettua. Olen itse paasannut loputtomiin, kuinka tunteita pitää osata käsitellä ja antaa niiden mennä ohitse. Ihmisiä me kaikki kuitenkin olemme ja löydämme edestämme samankaltaisia asioita. Toiset meistä ovat ehkä herkempiä ja katson kuuluvani niihin ihmisiin. En ole koskaan itse osannut toimia samalla tavalla kuin minua on joskus kohdeltu. En ole virheetön, mutta saatan olla monimutkainen ymmärtää. Olen myös sitä mieltä,  että vaikeistakin asioista pitää voida puhua ja niitä jakaa. Olkaa onnellisia, jos teillä on ihminen lähellänne, jonka kanssa voitte jakaa kaikkia asioita. Me itse kukin tarvitsemme silloin tällöin ystävää, jolle voimme puhua kaikesta. Kunnioittakaa ja arvostakaa häntä.


Kuvasin hautaa vielä poislähdettäessä. Uusi kivi oli hankittu ja kaiverrettavana. Iso puu haudan yllä oli vielä kaatamatta eikä vastapäiselle rannalle oltu rakennettu niitä punaisia rivitaloja.


Kuva hautausmaalta niihin mainitsemiini punaisiin rivitaloihin tällä puolella virtaavan vesistön rannalla.

Kiitän blogin kirjoittamisen mahdollisuutta. Kuinka moneen tuskaisaan hetkeen olen saanut kirjoittamalla avun vuosien mittaan? Kuinka monta ilonhetkeä olen niiden kanssa kokenut? Vaikka onneksi on ollut aina myös ystäviä, joiden kanssa olen voinut puhua, niin olen huomannut, että kaikkia asioita ei voikaan jakaa. Jossakin vaiheessa kävi ilmi, että näille ystäville olisi pitänyt puhua enemmän aiemmin, mieluummin kuin pitää asiat sisällään. Mutta kuinka moni meistä kuuntelee niin, että muistaa, jos ja kun niitä asioita myöhemmin saatetaan tarvita. Niitä asioita nimittäin tarvittiin, mutta sillä ei nyt ole enää merkitystä. On helppo jakaa iloiset asiat.  On myös osattava valita, kenelle puhuu. Senkin olen oppinut kantapään kautta.


Kesäkuussa kävimme sitten pesemässä hautaa ja kukatkin on jo istutettu. Kivi on vielä omilla teillään. Anna oli tuolloin vasta 5 vuotias eikä Arttu ollut edes syntynyt.

Tässä kuvaajasisarukset Rengon vanhalla hautausmaalla 8.4.2014

Voisin tässä nyt kirjoittaa:

Rakas kultainen Blogini!  Olet aina läsnä, kuljet mukanani kaikkialle, tuot olemassaolollasi erilaisen ulottuvuuden kuin päiväkirjani. Sekin kulkee mukana useimmiten, mutta blogin kautta olen kaikkien muidenkin tavoitettavissa. Joku satunnainen lukija voi samaistua ja löytää kirjoituksestani lohtua tai ajatuksen alkua omille pohdinnoilleen.

Joitakin kirjoituksiani on melko vähän luettu, joillakin on ollut paljon lukijoita. Vähiten luettuja kirjoituksia on erityisesti siellä alkuvaiheilla. Siirryin kesäkuussa 2012 tälle blogipohjalle entisen hävittyä. Aluksi en tainnut edes linkittää juttujani Facebookissa. Tuolloin pohdin kuten täällä melko paljon tämänpäiväiseen aiheeseen liittyviä asioita ja selviytymistäni. Silloin oli järkyttävää havaita se, että tämä juttu oli ahdistanut ja saattanut vaikuttaa monen minulle läheisen ihmisen elämään muuttamalla niitäkin kohtalokkaalla tavalla.  Meille tai läheisillemme sattuneet asiat saavat meidätkin ajattelemaan ja setvimään mielessämme niitä keskeneräisiä asioita. Ne johtavat sitten aikanaan muutokseen ja kasvuun.

Tavalliset kotikutoiset aiheet, jotka koskevat työtä, tekniikkaa, elämää yleensä eivät löydä paljon lukijoita, vaikka niissäkin kirjoituksissa on seassa kaikenlaista muutakin pohdintaa. Yhteenvetoja olen aina välillä tehnyt. Paljon kirjoittamaani olen jättänyt julkaisematta. Saattaa tämäkin jäädä, kun aamulla olen toista mieltä. Ehkä lähden nyt nukkumaan, jotta jaksan huomenna mennä vaikkapa haravoimaan pihaa. Kukkatäti kun olen enkä muuta talossa ole saanut aikaiseksi vuosien aikana. No, en ehkä sielläkään tarpeeksi.

Hyvää yötä rakas blogini!"


Joka kerta hautausmailla käydessäni kuvaan hautoja. Koska kuvia on vaikka kuinka paljon esittelen täällä aina silloin tällöin jonkin haudan. Kirkkojärvi siintää taustalla. Tämän ja myöhemmän kuvan olen ottanut 7.6.2013. Voihan olla, että hautoja poistetaan... Facebookissa on muuten valtavan suureksi kasvanut ryhmä Suomen kirkkoja ja hautausmaita, jonne aluksi laitoinkin valokuvia, muutamista kirkoista kuten Renko, Askainen, Sipoo, Hattula jne, mutta sinnehän ne kuvat katoavat valtavaan massaan.

Tässä Kirkkojärven rantaa 8.4.2014. Taustalla näkyy matala rakennus, jossa oli aikoinaan Rengon kunnanvirasto, Hämeenlinnan seudun Osuuspankin Rengon konttori ja Rengon Sähkö Oy:n toimisto ja varastot. Isäni työpaikkoja sekä kunta ettö Osuuspankki ja myös minun, sillä aloitin työelämäni Rengon Sähkön toimistossa ja kirjanpitäjänä ylioppilaskeväänä 1966. Osuuspankissa olin kesän 1972. Oikealla olevassa kaksikerroksisen talon toisessa kerroksessa asuimme isän virka-asunnossa muistaakseni talvesta 1964 alkaen.

Loppujen lopuksi nukuin sitten ihan hyvin. Aamulla lähdin vielä purkamaan olotilaani puutarhaan. Kaivoin esiin  joitakin tavaroita toukokuussa alkavaa kirpputoria varten. Sittten haravoin etupihan ja siirsin roskat siihen isoon kasaan, joka rumistaa pihamaata. Oli ihana kuunnella lintujen laulua. Tutut sepelkyyhkyt kujertelivat lähistön puissa. 

En jatkossa aio käsitellä tätä asiaa blogissani, mutta nyt oli pakko. Ja ehkä kirjoitan joskus samanlaisen rakkauskirjeen Facebookille? Kuvat liittyvät osittain löyhästi kansalliseen veteraanipäivään, jota tänään liputetaan. Tai sitten niitä etsiessäni joutuivat tänne.  Sukututkija ei myöskään pääse viiruistaan, joten....



Parantumaton sukututkija. Sain selvää kirjoituksesta, noin suunnilleen ja tarkistin SSHY:n jäsensivuilta, että siihen on 10.2. 1890 haudattu Emil Vanhatalo Asemilta. Hän oli syntynyt 3.3.1874 ja oli Henrik Henrikinpoika ja Vilhelmiina Kustaantyttären vanhin lapsi ja joka kuoli siis vain 16-vuotiaana.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Lisää isän päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja vähän Karjalaakin

Isäni  melkein 17-vuotiaana kirjoittama päiväkirja, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, osoittautui sitä pidemmälle luettuani koulutehtäväksi. Punakynällä tehdyt merkinnät olivat opettajan tekemiä korjauksia. Kirjoitukset harvenevat ja päiväkirja loppuu 3.4.1935. Vaikka kysymys on lyhyestä ajanjaksosta hänen elämässään, se auttaa minua kartoittamaan tuota aikaa aivan uudella tavalla. Muistelen, että jossakin varastossa lienee toinenkin päiväkirja. Kunhan löydän sen, kirjoitan siitä erikseen.



Ei liene kovinkaan yleistä, että koulupojat omistivat tuohon aikaan kameran ja valokuvasivat. Se ei nimittäin ollut yleistä edes minun nuoruudessani.  En tiedä enkä voi nyt mistään varmistaa, voiko isäni kamera tuolloin olla ollut se sama, jonka sain parikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäiseksi kamerakseni ja jolla kuvasin omaa varhaisnuoruuttani. Päiväkirjan kanssa samanaikainen valokuva-albumi viittaa siihen, että hänellä lienee ollut kamera jo 1935.  Riihimäellä 1.4.1935 tehty päiväkirjamerkintä toisaalta antaa ymmärtää, että käytössä on ollut ystävä Villen kamera. Kuvia on sen verran runsaasti, että voi olettaa, että isälläni on ollut kamera jo ennen 1937.



Tuolloin isäni teki koulukaveriensa Villen ja Erkin kanssa retken Kirveskallion taakse. Paikallistan Googlen kautta kallion jonnekin Riihimäen kaupungin pohjoispuolelle. Pojat menivät Kirveskalliolta eteenpäin noin kaksi kilometriä ja isäni kuvaus kertoo siitä, kun he ovat kauniilla etelään päin viettävän harjun rinteellä. Mukana heillä oli partiolaisille kuuluvia retkivarusteita, paljon evästä repussa  kuten ”metrimakkaraa” (1 metri). Villellä oli mukana kamera. Ensimmäisen kuvan Ville otti salaa hyvän tilaisuuden tullen isästä ja Erkistä takaapäin näiden kulkiessa edellä. Paksun lumen läpi etsittiin leiriytymispaikka. Villen repussa oli kirves ja isäni ohjasi pojat paikan ollessa hänelle ennestään tuttu vanhan tervaskannon luo. Siellä alettiin pilkkoa sopivia puita nuotiota varten. Isäni katkoi kiiltäväteräisellä eräveitsellä kuusien alimpia oksia alustaksi.

Ville

Hän kuvaa seikkaperäisesti leiripaikan rakentamista ja tulen sytyttämistä. Kun sitten odotettiin veden kiehumista pannusta, niin siitä putosikin kiinni tinattu nokka, jonka jälkeen piti yrittää kuumentaa vettä sen ollessa kyljellään. Makkarasta leikattiin isot pätkät, jotka laitettiin tikun päähän ja lykättiin nuotion loimuun. Nuotiota hän kutsuu amerikkalaiseksi risti- eli preerianuotioksi ja pojat kuvittelivat paistavansa parasta mahdollista biisonin lihaa. Samalla otettiin kuvia, jotka isäni aikoi laittaa päiväkirjan kuvitukseksi, jos ne vain ehtisivät. Surullisesta pannusta saatiin kunnon vahvat teet, mutta ensin vain mukilliset. Retkikattila olisi auttanut, mutta se oli jäänyt kotiin.

Isäni Pentti

Retkelle oli lähdetty jo aamulla ja puolenpäivän jälkeen oltiin jo valmiita palaamaan. Ensin leiripaikka siistittiin ja sitten käytiin lumisotaa. Sen seurauksena Erkin naama oli kuin se surullinen pannu, jonka Ville kiipesi viemään vanhan koivun oksalle leiripaikan taakse. Sitten pojat löntystivät poispäin kohti Riihimäkeä poljettua latua pitkin väsyneinä ja märkinä.

Mirja-sisko Jyri-koiran kanssa kotitalon kulmalla.

Kortteeriin palattua isäni järjesteli kerättyjä kasveja, koska ne piti seuraavana päivänä viedä kouluun.

Aiemmassa kirjoituksessani käsittelin kotona vietetyn hiihtoloman tapahtumia. Hiihtoloma jatkui vielä viikonlopun yli. Lauantaina maaliskuun 2 päivänä oli riuska pakkasilma. Kamari oli jäänyt lämmittämättä ja oli aamulla kuin jääkellari (tuttua minulle menneiltä vuosilta).  Hän hiihteli aamupäivällä noin 30 kilometriä aina Turengissa ja Haapajärvellä päin. Todella näyttävän pitkiä lenkkejä verrattuna minun nuoruuteni.

Hän kertoo suksien tervauksesta ja lukemistaan kirjoista. Jokin kirja on aina väliajoilla luettavana. Lauantaina hän lopetti kirjan ”Maakunnan sinetti”, jonka oli kirjoittanut Artturi Leinonen. Kirjassa kerrotaan nuijasodasta. Sen jälkeen hän aloitti Runar Schildtin (suom. I. Ahma) "Kotiinpaluun ym. kertomuksia", jossa kerrotaan Suomen vapaussodasta. Siteeraan tällä kertaa vain isääni, mutta myönnän, että olisi kiehtovaa mennä syvemmälle kaikkiin yksityiskohtiin ja tutustua tuon ajan nuorison vaikuttajiin, kuten näiden kirjailijoiden tuotantoon, laajemmalti.  Nimien takaa pääsee Wikpediaan, josta voi saada lisätietoja molemmista kirjailijoista.

Mauno kotimäellä

Sunnuntaina hiihdeltiin vielä ahkerasti ja kilpailtiin. Mutta maanantai-aamuna piti nousta jo aamulla kolmen jälkeen Maunon kanssa. Kuka on Mauno? Oliko hän se sama Manu, joka asui varhaislapsuudessani siellä Hakalan mökissä poikansa Armaksen kanssa? Ennen kouluun lähtöä piti hevoset syöttää. Se oli Maunon tehtävä ja isäni jäi vielä sänkyyn lukemaan erästä Pälsin matkakirjaa. Valokuva-albumista löydän Maunon kuvan.

Riihimäelle tultuaan hän kävi hiihtämässä ja luistelemassa pariinkin otteeseen, koska koulu alkoi vasta seuraavana päivänä.  Koulun alkaessa hän selvittää eri aineiden merkitystä itselleen. Luonnontieteet ovat kiva aine, mutta saksan kieli ei ole ollenkaan kiva, koska sitä ei voi järjellä käsittää. Koulun jälkeen luistellaan ja pelataan jääpalloa.

Reksi ja Heta

Löydän myös mainintoja opettajista. Hiihtoloman jälkeen kouluun on tullut uusi opettaja, pastori, maisteri Klami. Olisiko historian opettajan nimi Varmander? En saa kirjoituksesta selvää. Voimistelunopettajana on pojilla on Saarinen ja tytöillä Paatero. Fysiikkaa opetti maisteri Helin ja saksaa maisteri Roiha. Maantiedettä opetti rouva Oksanen. Loppuviikosta isäni lukee Cooperin ”Haukansilmää”, usein jo aamuvarhain ennen kouluun lähtöä.

Päiväkirjan kirjoittaminen oli suomen kielen opettajan lehtori Voipion antama koulutehtävä. Koska isä ei ole vienyt päiväkirjaa kouluun, hän joutuu lähtemään sen takia erikseen lehtorin kotiin. Lehtorin antama arvostelu HYVÄ onkin 7.3.1935  heti kuvauksen jälkeen. Opettaja antaa arvosanan perässä muitakin ohjeita jatkoa varten. Päiväkirjan kirjoittaminen hiipuu ja loppuu siihen.  Paksu mustakantinen vihko on sen jälkeen täynnä algebran ja geometrian tehtäviä.

Blogin kirjoittajan selventävä huomautus 16.10.2017 edeltävän tekstin nimiin viitaten seuraavaan lähteeseen: Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905 -2005 Timo Salminen Opin teillä (opettajaluettelo ss. 445-464) :

Historian opettaja oli Wäinö Warmanen (1885 - 1967). Hän opetti myös suomea ja venäjää, FK 1910.

Voimistelun opettajan nimi oli Teemu Tapio Saarinen (1906 - 1979), VO 1930, FK 1941, RYL voim.opettaja 1932-1940, Khs voim. tark. 1951-1965, HY voim.laitoksen vt.johtaja, yliop. 65-, kouluneuvos.

Tyttöjen voimistelunopettaja Paatero oli myöhemmin Tuulikki Meri-Laine Peltonen (1909 - 1998).

Maisteri Roiha oli Maire Roiha (1908 - 2004), FK 1934,ruotsin opettaja 1.10.1934 - 15.3.1935.

Maantiedon opettaja oli Paula Aleksandra Oksanen (1883 - 1957), kutsuttiin Hetaksi.

Maisteri Heliniä en löydä historiikista. Maisteri Roiha oli Maire Roiha (1908- 2004), FK 34, RYL vs. 1.10.34-15.3.35 (opetti ruotsia).

Olisivatko edellä olevassa kuvassa olevat Reksi ja Heta olleet aviopari?  Rehtorin nimi oli tuolloin nimittäin Vieno Ilo Oksanen (1881 - 1940). Heta tunnettiin näköjään lähinnä tuolla nimellä ja hän oli muistelijoiden mukaan hyvin vaativa. Hänen opettajanuransa kesti 52 vuotta osittain syystä, että koska hänellä ei ollut kelpoisuutta valtion opettajanvirkaan, niin eläkeedut jäivät vaatimattomiksi (s. 117).

Kommenttini lähteisiin eli em. teokseen viitaten:  Heta oli oikealta nimeltään Paula Aleksandra Heikkilä, myöh. Oksanen (1883 - 1957). Hän toimi koulun johtajattarena vuosina 1905 -1931. Hänen puolisonsa kaiken todennäköisyyden mukaan oli Vieno Ilo Oksanen, joka toimi koulun johtajana vuosina 1908 - 1931 ja vt. rehtorina 1931 - 1939. (ss. 443). Teoksessa mainitaan, että V. I. Oksanen luopui rehtorin toimesta keväällä 1939 ja jäi samalla sairaslomalle. Hän kuoli 21.10.1940. Paula Oksanen palasi jatkamaan työtään 31.10. (s. 64)



Isän sisko Eila. Taustalla näkyy osa vanhaa taloa, joka purettiin jo ennen meidän aikaamme.

Lukiessani päiväkirjaa ja nyt siitä sekä isäni että omin sanoin kertoessani ja samalla albumin kuvia skannatessani, en voi olla ajattelematta pidemmälle.  Voinko koskaan tavoittaa lähellekään äitini menetetyn kotiseudun, Kuolemajärven tunnelmia. Voin yrittää sitä ja ymmärrän, että itse asiassa minulle paras keino on tämä oma tapani; katsoa asioita oman historiani ja opiskelun kautta.  Voin kuunnella tarkalla korvalla siellä eläneiden kertomuksia, joista suurin osa vielä elossa olevista, on ollut poislähdettäessä lapsia. Käyn aina joskus kuuntelemassa eri historiantutkijoiden tulkintoja kirjoittamistaan. Jotkut eivät ole koskaan edes käyneet niillä paikoilla, joiden ihmisistä he kirjoittavat. Useinhan he tutkivat suurempaa, arkistoista ja muista julkaisuista kaivamaansa tietoa. En usko, että heidän itselleen kehittämä kuva voi aina olla lähellä täysin oikeata tulkintaa. Saman olen todennut niiden ihmisten kertomuksissa, jotka ovat eläneet menettämällään kotiseudulla. Ei voi siis olla mitenkään väärin, että teemme tarinoista oman versiomme, jonka muodostamme tarkan harkinnan tuloksena. Päättelemme, että näin se on ehkä ollut. Sitä kuunteluani olen koko ajan kehittämässä.

Eilen Karjalatalolla tilaisuuden päätyttyä.

Eilen olin kuuntelemassa Helsingin Kuolemajärvikerhoon esitelmän pitäjäksi kutsumani teologian tohtori Hannu Kilpeläisen hienoa luentoa. Hän kertoi hyvin tarkasti Karjalan kannaksen uskonnon kehittymisestä siksi evankelisluterilaiseksi, jona me sen tunnemme. Hän lähti kaukaa historiasta ja sen käänteistä, mutta toi myöhemmin eteemme paljon yksityiskohtia, joita emme ole tulleet ajatelleeksi emmekä ole edes liittäneet kannaksen ja Kuolemajärven historiaan. Hänen puheestaan löytyi se tarkentava näkökulma, joka sai minutkin muutaman kerran henkäisemään. Mielenkiintoista oli se, että jos Mikael Agricola olisi jatkanut Viipurissa suomen kielen kehittämistään sen sijaan, että hän joutui siirtymään Turkuun, käyttäisimme tänä päivän ehkä mie ja sie-muotoja kirjakielessä. Useille kuulijoille Kuolemajärven lestadiolaisuus oli vieras asia, vaikka se nimenomaan siellä sai hyvin suuren jalansijan.  Karjalaisten uskonto oli koko ajan liberaalia ja ekumeenisuus oli läsnä, oltiinhan koko ajan myös ortodoksisuuden rinnalla ja lähellä vähän paikkakunnasta riippuen. Yleisöllä on runsaasti kysymyksiä luennon päätyttyä eikä Hannu Kilpeläistä olisi maltettu päästää pois.

Hannu Kilpeläinen tutki aikanaan väitöskirjassaan Valamon luostaria.

Kotiin päästyäni kaivoin esiin erään toisen väitöskirjan, jota muistelin tilaisuuden aikana. Mauri Kinnunen on 2004 väitellyt Jyväskylän yliopistossa Suomen historian alueella aiheesta. Sen nimi on "Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870 - 1939." Väitöskirjasta löytyy jopa  tuttuja nimiä liittyen tekemääni sukututkimukseen.  Vanhoillislestadiolaisuuden kannatus oli voimakkainta nimenomaan Kuolemajärvellä, Koivistolla ja Uudellakirkolla. Väitöskirja kertoo hyvinkin tarkkaan aiheesta ja sen lopusta liitteestä 1 löytyy matrikkeli saarnaajista ja papeista. Heidän joukossaan on muiden muassa Kuolemajärven viimeinen kirkkoherra, rovasti Erkki Gummerus (s.404).

Kevättä Tuusulassa tänään.




keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935

Sukututkimuksen pyörteisiin joutuu aivan mahdottoman pienestäkin virikkeestä.  Tutkin taas hetken omien sukujeni historiaa ja päivitin joitakin tietoja SukuJutut-ohjelmaan.  On niin, että kaipaamme aina jotakin pientä lisätietoa menneistä ajoista, jotta pystymme menemään ja eläytymään paljon ennen meitä eläneiden esivanhempiemme elämään. Kun sitten löytää jotakin, innostus vain lisääntyy. On valitettavaa, että useimmiten vain merkinnät julkisiin rekistereihin tuovat jotakin esille.  Olen joskus aiemmin kirjoittanut (todennäköisesti se jäi vanhan blogin puolelle) onnettomasta aikakaudesta  1800-luvun alkupuolella hämäläisen kotitaloni historiassa. Onnettomaksi  ajan tekee se, että rippikirjat ja kaikki merkinnät viittaavat ikäviin asioihin.  Tulen jatkossa palaamaan aiheeseen tuodakseni lisää löytämiäni asioita päivänvaloon ja tulkitakseni niiden kautta myöhempiä tapahtumia.  Nyt jätän löytämäni asian hautumaan.  Sen sijaan hyppään 100 vuotta myöhempään aikaan samaan taloon eteläisessä Hämeessa.

Tuolla taustalla kulkee Leveemäki, harju, jossa mekin, sisareni ja minä kävimme hiihtämässä.

 Elämme helmikuuta armon vuonna 1935.

Olen tallentanut isäni nuorena pitämän päiväkirjan,  jota hän on 16-17-vuotiaana pitänyt algebran ja geometrian vihossaan:

” Tämä päiväkirjani, Sinä päiväkirjani, tulet olemaan hauskuuteni silloin kun olen toimetonna, t.s. kun ulkona on sellainen ilma, johon ei viitsi mennä ”puskemaan” tai muuten on hiljaista n.s. ”hiljaisia hetkiä”. Silloin otan Sinut eteeni ja vuodatan kynästäni lehdillesi sinisiä kyyneleitä, ilon tai surun kyyneleitä. Toivon kuitenkin, että kyyneleet ovat iloisia, jotta tippuvat aivan itsestään….

Tulen sitten vanhemmaksi. Lähden joskus kesällä retkelle, mutta Sinut ensimmäisenä otan mukaani. Kun ilta sitten hiipii mailleen, sytytän räiskyvän nuotion ja istuudun sen viereen pehmeälle karhunsammalmättäälle kädessäni sinä, päiväkirjani ja luen  - kunnes Nukkumatti kutsuu vilpoiseen majaan nukkumaan ja – uneksimaan.”


Päiväkirja alkaa sunnuntaina helmikuun 24 päivänä kotona. Hän on saapunut jollakin kulkuneuvolla (juna tai junan kuva Lopen pässi?) tunnissa Launosiin, jossa Jaakko- veli oli häntä hevosen kanssa vastassa .  Jaakko oli isääni 4 vuotta nuorempi eli tuolloin 13 vuoden iässä.  Jaakko kyseli heti kaikenlaista, puhua pulputti niin paljon kaikenlaista ennen kuin pojat pääsivät istumaan rekeen. Launosista oli kotikylään Vehmaisiin matkaa noin 15 kilometriä, tuttu reitti. Isäni kertoo reitin olevan useimmiten hauska, varsinkin iltaisin, kun kuu loistaa ja on pieni pakkanen, joka saa  reen jalakset kirskumaan hangessa. Tällä kertaa satoi vettä ja räntää kaatamalla. Pojat eivät siihen kiinnittäneet sen enempää huomiota vaan sen sijaan puhuivat kotikuulumisista ja arvostelivat tuttuja maisemia .  Vällyjen päälle kerääntyi laaksokohtiin isoja lätäköitä, ne olivat kuin pieniä metsälampia, jotka arasti kurkistelivat harjujen keskeltä. Pian oltiin tutussa  (minullekin) paikassa, josta koti jo näkyi peltojen takaa. Isäni rinnassa sykähti iloisesti.

Kommentti 13.5.2020 osuin Lopen Launosissa sijaitsevan kartanon (tai useiden alueen kartanoiden) joulupolkuesitteeseen vuodelta 2018. Sieltä selvisi aikoinaan pohtimani asia. Edellisen kappaleen alussa isä tuli jollakin kulkuneuvolla Launosiin. Ihmettelin asiaa, sillä tietääkseni sinne ei kulje rataa. Mutta kapearaiteinen junarata Riihimäeltä Lopelle on rakennettu jo 1907.  Asema Launosiin rakennettiin 1912 ja se on edelleen olemassa (Launosten koulun takana), mutta nyt yksityiskäytössä. Aluksi radan valmistuttua hevoset vetivät vaunuja, mutta 1911 rata muutettiin höyryveturivetoiseksi. Asemalaituri on edelleen pihalla. Sinne johtaa myös Kartanontieltä Ratatie-niminen tie. Liikennöinti radalla päättyi 1952 ja raiteet purettiin seuraavana vuonna. Kaiken lisäksi löysin Wikipedia-artikkelin, jonka pääset lukemaan täältä.




Äiti oli odottanut kotona ja keittänyt kahvin valmiiksi, jotta pojat pian lämpenisivät. Oli oudon hiljaista vain iso vanhanaikainen punttikello hakkasi kesäiseen tapaansa. Isäni käytti sanaa kesäinen, koska kellon ääni toi aina hänen mieleensä kesän. Koska ulkona oli huono ilma, isäni istui sisällä lukien ja miettien, mitähän hänen koulukaupungissaan Riihimäellä tapahtuu.

Päivä kallistui hiljalleen kohti iltaa. Luontokin rauhoittui, vesisade muuttui lumisateeksi, joka peitti maan. Tuuli mumisi hiljaa ikkunan alla omena- ja pihlajapuissa. Oli aika mennä nukkumaan ja odottamaan uutta pian valkenevaa päivää.

Seuraavan päivän aamulla isäni heräsi jo puoli viiden aikaan ja kulki pihan poikki sakeassa lumipyryssä laittamaan valkean höyrykoneen tulipesään. Märät puut eivät tahtoneet syttyä ja hän joutui tekemään puoli tuntia työtä sytyttämisen kanssa kunnes lopulta valkea alkoi roihuta.  Seitsemältä he pääsivät puimaan. Hän kutsui päivää ”rosmapäiväksi”, mikä on aivan vieras sanonta minulle. Mitähän he puivat?

Nälkä oli kauhea ja paheni vain iltaa kohden. Illalla pojat pääsivät myös poikkeuksellisesti saunaan, koska olivat olleet koko päivän pölyn keskellä.  Työtä tekemässä oli useampia poikia, mutta hän ei mainitse näiden nimiä kertoessaan saunomisesta ja kovasta löylyn heittämisestä.

Kuvia kouluajan valokuva-albumisssa. Riihimäki.

Tiistaina helmikuun 26 päivänä hän heräsi räystäiltä tippuvan veden lotinaan. Uutta lunta ei ollut satanut  paljoakaan  entisen päälle. Myöhemmin päivällä isä lähti hiihtämään.  Samalla hän aukoi puhelinlankoja suksisauvoilla. Yhdessä paikassa hän sai tehdä työtä melkein puoli päivää ? aukaistessaan lankoja, jotka sekaantuivat selvittyään uudelleen. Sen jälkeen hän hiihteli pitkin Leveemäen harjuja puolisääreen upottavassa suojalumessa ja palasi kotiin märkänä kuin uitettu kissa. ”Uunin edessä sitten tulin melkein ruutikuivaksi (silloin kun se ruuti nimittäin on kuivaa tietenkin)”.

Olin jo päätellyt, että vietetään hiihtoloman aikaa. Keskiviikkona hän toivoo, että hiihtoloma olisi voinut olla viikkoa aiemmin, jolloin kelit olivat hiihdon kannalta paremmat. Muuta tekemistä riittää. Nyt hän ajaa halkoja metsästä kotiin. Tosin siinäkin kastui, mutta homma oli kuitenkin hauskaa.  Hän kirjoittaa vähän enemmänkin siitä, kuinka nauttii luonnon ilmiöiden kuten ukkosenilman seuraamisesta.  On täysin Jumalan käsissä, lyökö salama tai ei. Iltasella taloon poikkesi joku kulkumies töitä kyselemään ja ennusti vanhojen ihmisten tapaan ”kyllä sitä vielä tulee kovat pakkaset, kun ajat ennen Maarian sulassa on.” Myöhemmin isä on merkinnyt punakynällä, että ennustus toteutui.

Torstaina 28.2.1935 vietettiin Kalevalan 100-vuotis muistopäivää. Vehmaisten kylän kaikkien talojen saloissa liehui Suomen lippu. Talossa lopetettiin työt puolenpäivän aikaan isäni toivomuksesta. Se ei koskenut muita taloja, mutta koulusivistystä saanut isäni oli sitä mieltä, että pyhänä ei työtä tehdä. Hän alkoi myös selittää Kalevalan päivän merkitystä muille.

Kylän poikia. Tuttu erikoinen mänty taustalla.

Koska sää oli kylmennyt isäni teki yksin siinä välissä ”pienen” noin 12 kilometrin hiihtolenkin. Lenkki sanan hän korjannut myöhemmin punaisella sanaksi ”kierros”. Kun kylän muut pojat, pääsivät puolilta päivin koulusta (Kaloisten koulu) pidettiin vielä hiihtokilpailut, jossa jaettiin palkinnoksi tikkukaramellejä.



Puoli 3:n aikaan alkoivat Seurahuoneella eli Suojeluskunnan talolla Kalevalanpäivän juhlat.  Ohjelmassa oli Kalevalan runoja, esitelmä aiheesta ja Elias Lönnrotista, soittoa ja yhteislaulua. Suojeluskunnan soittokunta oli soittamassa. Kanteleen soittoakin saatiin kuulla. Sitten esitettiin näytelmä ”Taistelu valosta.” Sivuun hän on kirjoittanut myöhemmin punaisella ”Kenen kirjoittama”. Juhla päättyi yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

Perjantaina maaliskuun 1 päivänä isäni tekee kunnon hiihtoretken Leveemäen harjulle. Hikeen hiihdettyään  hän jää sitten harjun Paloniityn järven viereiselle, harjun itäreunalle, otolliselle paikalle ihailemaan maisemia.   Etelässä näkyy peltojen keskellä Kukkolan kylä, joka kylläkin kuuluu Vehmaisten kylään, vanhanaikaisine pyöreähirsitaloineen. Luoteessa nousee metsän takaa valkeita patsaita kuultavaan ilmaan. Ne ovat Ahoisten kylän savut. Välillä levittäytyy järvi aavan suon ja kallioisen harjun välissä . Suon laidasta pistää pienuuttaan arkaillen Koivuniemi järveen. Järven takaa näkyy useita pieniä latorähjiä, jotka näyttävät sellaisilta, että tuulenpuuska voisi ne kaataa. Linnun piipitys herättää pojan unelmistaan.

Olisikohan se näköalapaikka tässä? 

”Olenkohan minä hiukan ”höpsö”, kun ajattelen kuin tytöt.” Uskomaton lause kaiken keskellä. Mutta hän sanoo sen unohtavansa kun taas joskus jonkun vaaran laella kuuntelee metsän hiljaista kuiskutusta ja hiljaisuuden ääntä avaruudesta.

Sitten aivan odottamatta, kyyneleet melkein tippuvat jo silmistäni pian seuraavan tekstin myötä. Niin paljon tunnistan omaa ajattelua. ”Kiivetessäni ylös äskeistä järviharjua, tulee taas mieleeni sama maisema ja myös se, että joku esi-isämme katseli vaaralta järveä ja ajatteli: Varmaan hyvä lahnajärvi?  Niinhän se onkin.”

Hän tulee järvelle ja huomaa, kuinka hieno jää siellä on ja hakeekin kotoa luistimet ja palaa sinne takaisin.


Päiväkirja jatkuu vielä muutaman sivun ja aion kirjoittaa niistä sivuista uuden tekstin. Asiaa alkaa kertyä niin paljon ja omat ajatukseni alkavat kietoutua noiden pian 80 vuoden takaisten tapahtumien kanssa  Muistan hyvin, kuinka isäni yritti kannustaa minua kirjoittamaan. En koskaan unohda niitä ”huhtikuun sateita”, sillä en mitenkään silloin osannut yhdistää sateita huhtikuuhun.  Isäni pyynnöstä kirjoitin sitten siitäkin aiheesta. Hän on ollut tuolloin iältään siinä 40 ja 50 vuoden välissä. Siinä vaiheessa ihmisillä usein herää kiinnostus menneisiin sukupolviin ja ehkä myös omaan historiaan.

Siellä peltojen takana se koti oli

On omituista löytää oma itsensä nuoren isänsä päiväkirjasta, kun omaan syntymään on vielä yli vuosikymmen aikaa.  Hän ja hänen monet ystävänsä joutuivat sittemmin sotaan, monen unelmat ja luovuus haavoittuivat, vaikka pitkistä sodan vuosista selvittiinkin. Siitä me ammennamme nyt hippusia omaan luovuuteemme ja kertomuksiimme.  Olen sanaton kaiken sen materiaalin keskellä, johon olen kääriytynyt. Tämä on sitä intertekstuaalisuutta parhaimmassa muodossaan,  siinä, miten minä sen ymmärrän.

Jokaisen tässä tekstissä olevan asian ympärille voisin kietoa oman tarinani samoista aiheista niiden muistojen kanssa. Oma tarinani tuo mukaan vielä suuren joukon aikalaisiani, oman perheeni, sisarukseni, lapseni, ystäviäni. Tästä kaikesta voisi jo seota, mutta onpa hyvä syy. 

Vähän tulevaisuuteen. Isä vasemmalla unkarilaisten kanssa partiolaisten Jamboree-leirillä Hollannissa 1937.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Pääsiäispäiväkirja

Lankalauantai 19.4. Ajattelin vielä hetken kirjoittaa ennen vaipumista unten maille.  Jouduin tutkimaan muutamaa Moleskine-päiväkirjaani etsiessäni vanhaa tietoa, koska olen päiväkirjanpidon lisäksi käyttänyt niitä aika ajoin myös muistikirjoina.  Pengoin jopa vanhoja blogejani.  Elämäni on aika usein nykyään penkomista, milloin minkin asian. Eipä se elämä tule pitkäveteiseksi, sillä etsiminen tuottaa aina jonkin tuloksen vaikkei välttämättä löydä sitä, mitä etsii. Nyt oli kysymys sukututkimuksesta, sellaisesta pikatutkimuksesta, joita joskus teen tavattuani jonkun ihmisen. Olen kysynyt muutaman avainkysymyksen ja sitten kotona selvittänyt,löytyykö linkkiä omiin sukututkimuksiin. Me sukututkijat olemme hiukan omalaatuisia otuksia eikä niistä tutkimuksista tule koskaan loppua.


Lauantaina sisareni ja minä olimme siivoamassa puutarhaa. Kamera otti kuvan yksikseen.


Etsiessään saattaa löytää aina jotakin muuta sen lisäksi, mitä etsii.  Muutamia hetkiä myöhemmin löysin hakemani tiedon, mutta en suinkaan sieltä, mistä sitä etsin vaan kalenteristani.  Elettiin vuotta 2012.  Ennen siihen pääsemistä ehdin lukea palasia edellisestä vuodesta. Omituista, olin jo unohtanut, kuinka vaikeaa aikaa elin verrattuna tähän nykyiseen.  Elokuussa 2011 pohdin, miksi on niin täydellisen ristiriitaista, että aineeton maailma on konfliktissa materian maailman kanssa.  Oli varmaan aiheellista ajattelua silloin. Totesin, että elokuu on mahtavan kaunis kuukausi, puutarha kukoisti, olin kukkieni keskellä kuin paratiisissa. Musta möykky kummitteli vielä taka-alalla, mutta elämän runsaus oli siinä edessä odottamassa minun astuvan sisään.


Siinä silloin kirjoiteltiin päiväkirjoja, kirjeitä ja kortteja ja opiskeltiin taidehistoriaa.

Myöhemmin syksyllä aloin oksentaa sitä mustaa möykkyä ulos salaperäisen sairauden iskiessä raajoihini. Olinhan ennakoinut aiemminkin käsivarsieni oudosti kipeytyessä silloin tällöin: Onkohan tämä jotenkin reumaattista ja liittyykö niveliin? Pohdin sitä jo paljon ennen kuin sitten sain diagnoosin, jolloin olin jo lähes sen unohtanut. Mutta se ei ollut mikään ihme siinä elämässä silloin täynnä tuskaa ja toisaalta myös tapahtumia. Välillä tutkin maalauksia, taidehistorioitsijoita ja milloin mitäkin. Roland Barthes. Tulee melkein ikävä sitä aikaa yliopistolla ja museoissa, mutta ei sitä tuskaa.  Albrecht Dürer.


Iloiset opiskelijat 6.3.2012 kahvin hakumatkalla.

Päivin esitys Clement Greenbergistä alkamassa. Oikealla opettajamme Eeva Väänänen. (5.4.2011)



Eipä nyt muuta kuin, että on aika hakea Akateemisesta uusi Moleskine.  Innoitusta kirjoittaa päiväkirjaa ei koskaan kunnolla synny muiden kirjojen kanssa. Se on todella omituista. Sain nyt innoituksen pelkästään lukemalla noita päiväkirjojani vuosilta 2010 -2012.  Miten selkeästi olen kuvannutkaan kaikkea. Ehkä sittenkin kirjoitan romaanin. En tietenkään elämänkertaa omasta elämästä vaan jotakin muuta, jossa oma itse on yhtenä aineiston osana, oma ajattelu kudottuna sanojen, lauseiden ja kappaleiden verkkoon, häivytettynä muttei kuitenkaan sinne hukkuneena. Joinakin öinä se on pulpahtanut mieleeni.





Kuinka rakastammekaan elämää, kun se on kaartumassa laskevan auringon tavoin kohti taivaanrantaa. Pohdimme elämämme valintoja, suremme niitä vääriä ja iloitsemme oikeista. Pelkäsimme sitoutua, kun tunteet olivat vahvimmillaan tai sitten kohtasimme ”sen oikean” väärään aikaan.  Kuitenkin valitsimme täysin väärin tai epäonnistuimme joka tapauksessa.  Eräänä päivänä vain sitten huomasimme olevamme yksin ja opettelimme kaikkea sitä, millä olisi pitänyt aikanaan aloittaa. Yksinäisyys oli joskus niin kipeätä, että oikeasti sattui. Sitä pystyi paikkaamaan ja sen pystyi hetkeksi unohtamaan monella asialla, mutta paras keino unohtaa oli sittenkin se intohimo, se valtava luovuuden lähde sisällä, jonka oli saanut syntymälahjaksi, kun sattui syntymään sunnuntaipäivänä. Ja oli lohdullista ajatella, että kuolleiden valtakunnassa oli sittenkin enemmän mielenkiintoisia ihmisiä kuin täällä meidän elävien maassa.  Kun tuntui vaikealta, kun oli jo kokonaan luopunut. Nuorena oli niin helppo aloittaa jonkun kanssa. Vanhana se tuntui mahdottomalta.  Sitä ei enää tohtinut edes ajatella, kulki vain omaa tietään eteenpäin. Kunnes…


Elämä on kuin unta. Joskus ihminen on sellaisessa vaiheessa, ettei tiedä tai tietää muttei tiedä. Elämäni, maailmani kieppuu ja minä pyörin ympäri ympäri kevään tullessa ja kesän ollessa jo nurkan takana.


Sunnuntaina kävimme kuvaamassa Järvenpään rantapuistoa.


Ensimmäinen pääsiäispäivä 20.4. Koska eilen uni kutsui, niin jatkan kirjoitustani lähes vuorokausi myöhemmin.  Pieni kompastuminen asfalttisella mäenrinteellä (Kellokoski) pisti innostukseni kohdalleen. Vasen nilkka jäi kaatuessani alle ja näytti siltä, että käsissäni olevat kamerat hajosivat, kun kaaduin täydellä voimalla päistikkää alaspäin viettävälle kadulle. Sattui niin paljon, että en hetkeen päässyt ylös.  Jalkaan sattui, kädet menivät vereslihalle.  Siitä sitten vääntäydyin ylös. Olin huolissani kahdesta kamerasta, jotka jysähtivät maahan kanssani. Onneksi niille ei käynyt kuinkaan. Eipä muuta kuin antamaan kylmähoitoa nilkan ulkosyrjään kehittyvälle patille. Mutta eipä käynyt niin pahasti kuin talvella 2011. 


Tämän kuvan ottamisen jälkeen kaaduin helmikuussa 2011.

Kun eilisen jäljiltä päiväkirjat vielä lojuivat tuossa vieressä, piti oikein tarkistaa, mitä olin kirjoittanut aiemmasta nilkan nyrjähdyksestä. Muistan vain, että tuskin sain kenkiä jalkaani, niin paljon nilkkani ja jopa varpaani turposivat.  En ollut kirjoittanut tapahtumasta yhtään mitään, mutta valokuvien kautta sain selville, että kaatumiseni pitkin jyrkkää lumirinnettä sattui 19.2.2011. Ainoa maininta siitä oli maaliskuun puolivälissä, jolloin totesin jalkani olevan jo lähes normaali. Muistan kuitenkin, että kun erään naapurin koira sitten tuli viikoksi hoitooni, oli vielä melko vaivalloista kulkea.  Enpä tuohon aikaan päässyt mitenkään lepäämään, opiskelu vaati paljon liikkumista eri paikoissa Helsingissä ja kotona kävin kaikesta huolimatta ahkerasti lenkeillä. Kaipa tästäkin selvitään.


Roni naapurista vei minua lenkille.


Ainahan sitä sitten kysyy, miksi jotakin sattuu, tuollaistakin.  Ne pohdinnat jäävät tällä kertaa itselleni. Mutta hurjaa aikaa on ollut tuo mennyt aika. Paljon asioita,pohdintaa, tenttejä, esityksiä, kerhoja lehtileikkeitä, kuvia.  Olen näköjään jättänyt lähes huomiotta ne pienet oireet, joita podin jo 2009 alkaen, joista ehkä kirjoitin jotakin, mutta sitten unohdin, kunnes…  Jos emme itse pysähdy, jokin tapaus pysäyttää meidät.  Pakeneminen ei koskaan auta,  sitäkin mietin usein, mutta ei se tehonnut. Kaikki tuli voimakkaampana eteeni, kunnes…

No noista ajoista olen tullut pitkälle.


Tuusulan kirjastossa tuli vierailtua ahkerasti.


Toinen pääsiäispäivä 21.4. Nyrjähtäneen nilkkani takia on syytä pysytellä vielä tämä päivä sitä lepuuttaen, joten kirjallinen minä voi nauttia elämästä kirjoittamalla ja lukemalla. Enpä eilen jaksanutkaan mitään. On se vaan kumma, että uni on tärkeä lääke ihmiselle. Olen sen aiemminkin huomannut. Nukutti niin hirveästi koko päivän. Ei mikään oikein onnistunut.  Kun yritin lukea, mitä tahansa, vaivuin uneen. Kun yritin katsella televisiota, nukahdin, jopa kesken Aki Kaurismäen hienon Le Havren, onneksi vasta loppuvaiheilla.  Nautin elokuvasta suunnattomasti, sen rauhallisesta kulusta, karusta ympäristöstä, pienistä yksityiskohdista ja erikoisesta lämmöstä, jota se huokui.
Mutta eipä sitten tämänkään jutun julkaiseminen onnistunut eilisen päivän aikana.  Muutin nyt tämän eräänlaiseksi ”pääsiäispäiväkirjaksi”.  Päivien kuluessa innostuneisuus muuttuu hiljaiseksi epätoivoksi, kun ikävää tapahtuu, mieliala laskee ja lopulta toivo herää, ettei se niin pahaa ollutkaan.


Järvenpään rantapuistossa sorsia kuvaamassa.


Innostuin sitten eilen ja tänä aamuna tutkimaan noita valtavia valokuva-arkistojani samoilta erityisesti vuodelta 2010 – 2012 eli samoilta vuosilta kuin kurkistus päiväkirjoihin. Uskomatonta, miten asiat ja eletyt tapahtumat unohtuvat, jollemme niitä kirjoita tai kuvaa. Ne pienen pienet vivahteet eivät kulje muistamamme tiedon mukana ja jopa vääristyvät ajan kanssa. Joku voi sanoa, että on ajan tuhlausta kirjoittaa päiväkirjaa ja ottaa runsaasti valokuvia, mutta minulla se ei ole koskaan ollut mistään muustakaan pois. Olen ehtinyt kaikenlaista ja joskus turhankin paljon.  Mitä enemmän olen ehtinyt, sitä enemmän on aina syntynyt tekstiä ja kuvia.  Se pistää ajattelemaan, olenko vain kerännyt kokemuksia peittääkseni jotakin ikävää ja raskasta. Varmaan asia on niin, koska sittemmin on tapahtunut muutos. Onneksi on mahdollista oppia, koska asioista on tullut kirjoitettua. Päiväkirjan väliin on kertynyt myös kaikenlaista muuta mielenkiintoista.  

Ihmisen kapasiteetti on mahdottoman huikea. Pystymme saamaan aikaiseksi vaikka mitä, sekä hyvää että pahaa. Olemme mahtavia kerrostumia. Kun siirrymme historian hämärään, meistä kuoriutuu pois tietoa kerros kerrokselta ja vain jotkut faktat jäävät jäljelle. Tavallisesta ihmisestä on täysin mahdoton tavoittaa tämän kuoleman jälkeen mitään oleellista. Tuskin kukaan läheinenkään tuntee niin hyvin, että osaisi kertoa mitään oleellista. Ihmisten kuollessa olen usein ajatellut juuri tätä ja kokenut suurta surua siitä syystä, että tällöin kuolee myös se henki, mikä on pitänyt ihmisen olemassa.  Vain pienen pieni häivähdys tästä jää tunteneiden muistiin ja unohtuu pikku hiljaa. Itse asiassa tässä on yksi syy siihen, miksi tutkin asioita ja kirjoitan. Satun vain käyttämään omaa elämääni materiaalina, osittain näkyvästi, osittain jättäen sen muuhun formaattiin.


7..2.2011 Luomakujalla. Arttu pöydänpäässä ja Katriina tietokoneella.


Huomasin tässä muuten myös, että voin tilata uuden Moleskine-kirjan myös Verkkokaupasta.  Akateemisen verkkokaupasta en sitä löytänyt.  Jotkut yritykset vaan ehtivät ensin löytämään oikeita tapoja käydä kauppaa. Samalla voin tilata sen uuden akun Canon S100-kameraani.  Aiemmin miettimäni asia hoitui siinä sivussa.

P.S. 
tiistai 22.4.

On aivan ihanaa, että käy niinkuin käy, että jokin mukava,ihana ja yllättävä tapahtuma, katkaisee keskeneräisen blogin niinkuin eilen kävi. Elämä on elämistä varten.

Ja kirjoittamista.




torstai 17. huhtikuuta 2014

Hiljaisen viikon hiljainen päivä

Olemme liukumassa pääsiäisaikaan.  Tai kun saan tämän julkaistua, olemme jo siellä.  Aloitin aiemmin viikolla kirjoittaa blogia hiljaisesta viikosta, mutta sitten tuli jotakin muuta toimintaa eteeni ja kirjoittaminen jäi. Huomasin kyllä, että olen aiemmin kirjoittanut otsikolla ”Hiljainen päivä”.   Moni asia kiertelee mielessäni ja on taas kerran sellainen hetki, etten tiedä, mitä tästä kehkeytyy. Annan jälleen kerran valkoisen "tietokonepaperin" ja näppäimistön inspiroida ja tuoda sieluni silmiin jotakin mieleni sokkeloista.

Eilen kotipihalla

Aurinko paistaa silmiini kuten usein väistämättä kirjoittaessani työpöytäni ääressä. Talo tai oikeammin nyt asunto on hiljentynyt ja olen jäänyt yksikseni.   Silmiini osui jostakin lehdestä, olisiko se ollut tänään tulleesta Karjala-lehdestä, kuinka joku nainen kertoi erakoituneensa tarkoituksellisesti.  Hätkähdin siitä. Muistan kuinka edesmennyt sisareni mainitsi aina puhelimessa keskustellessamme olevansa erakko. Itse asiassa minäkin olen aikoinaan haaveillut muuttuvani erakoksi. Se ei ole toteutunut sillä tavalla kuin ajattelin. Olisiko kysymyksessä aste-ero vai vääristymä näkökulmassa?  Toinenkin sisareni sanoi jotakin tilan kapenemisesta viimeksi puhuessamme. Ehkä kysymyksessä on vain yksinäisten ihmisten kokema kevään herättämä alakulo. Se saattaa vanhetessa vain pahentua, tulla niin pahaksi, että onkin paras kuolla. 

Molemmat vanhempani kuolivat keväällä, vähän ennen kuin kevät äityi räikeän vihreäksi ja valoisaksi.  Minulle on jäänyt mieleen isäni alakulo edellisenä keväänä, kun hän täytti 80 vuotta ja lähti pakoon kotoa ja tuli lopulta Helsingin Puotilaan, jossa silloin asuin.  Vietimme hänen syntymäpäiväänsä käymällä syömässä Puotilan kartanossa. Kaksi sisaristani miehineen ja lapsineen tuli mukaan. Äitini taisi vähän loukkaantua, sillä eihän hänelle kerrottu asiasta.  Isäkin oli oikeastaan pakomatkalle lähtiessään ollut tietämätön, että hän ei voinut viettää valitsemassaan kylpylähotellissa kuin yhden yön.  Jotkut asiat vain syntyvät ex-tempore.

Aiemmin keväällä kiertelin vanhoilla asuinpaikoilla täällä Tuusulassa. Joulukuussa 1979 muutimme kuvan keskellä olevaan keltaiseen taloon lähellä Tuusulan kirkkoa.

Isäni syntymäpäivä on 19.4. Tänä vuonna hän täyttäisi 96 vuotta, jos olisi saanut elää.  Hänen syntymäpäivänsä ja myös minun sattuivat usein pääsiäisaikaan. Nyt vietin omaa päivääni jo palmusunnuntaina, mutta isäni päivä olisi tänä vuona lankalauantaina.  Meillä ei ole koskaan ollut tapana viettää suuria juhlia. Äitikin pakeni usein jonnekin matkalle. Kun hän täytti 85 vuotta, lähdin hänen mukaansa Viron Pärnuun viikoksi.  Koska ajattelin ajan käyvän pitkäksi siellä, otin tavoitteeksi haastatella häntä. Pistin hänet kertomaan lapsuudestaan, suvustaan ja sota-ajasta. Kynä sauhusi. Lepäsimme paljon, otimme hoitoja ja kävelimme ympäriinsä. Suosittelen kaikille vastaavanlaista. Sain paljon aineistoa kirjoitettua ylös ruutuvihkoon.  Kirjoitin tarinan sitten puhtaaksi ja yritin tarkistaa asioita äidiltä, mutta eipä hän enää ollutkaan innostunut.  

Joka tapauksessa tarina on vain kasvanut saadessani moniin asioihin lisää tietoa joko muilta sukulaisilta tai itse Karjalan matkoilla itse kokemalla ja tarkkailemalla.   Voisin kirjoittaa tarinan jo kirjaksi, mutta jokin antaa minun vielä odottaa.  Tapani mukaan kuten tarkkaavainen lukija on ehkä huomannut, hyörin milloin missäkin ympäriinsä.  Omasta mielestäni saan kyllä aika paljon aikaiseksi. Onkin lohduttavaa lukea, kun joku kertoo tehneensä kymmenen tai enemmän vuotta työtä saadakseen kirjan aikaiseksi.

Veljekset viime sunnuntaina täällä luonani.

Viime aikoina oman elämän tarkastelu uudesta näkökulmasta on yllättäen noussut minulle hyvin tärkeäksi. Elämämme tapahtumat eivät ole sattumanvaraisia vaan oma ajattelutapamme käsitellä elämää tuo ne esille. Toki olen tiennyt sen jo kauan, mutta vasta kun luovutin kokonaan, alkoi tapahtua. Emme voi koskaan hallita elämää vaan elämä hallitsee meitä. On vain luotettava näkymättömään ja uskottava intuition johdatukseen. Tie ei ole helppo. Se vaatii vuosien työn, luopumista, paljon intuitiivista ajattelua, mutta kuitenkin tietoista ponnistelua vapautuaksemme kaikesta turhasta painolastista.  Omasta egosta irtipäästäminen ja kaiken vastaantulevan hyväksyminen rakkaudella tuo eteemme todellisen maailman, ei sitä valhemaailmaa, johon meidät on opetettu ja johon meitä yritetään pakottaa.  Kun olen aikanaan lähtenyt polulle kauas, se on ollut juuri sitä omaa pyhiinvaellustani.  Eikä minusta ole tullut erakkoa, vaikka olenkin paljon itsekseni.

Sumu nousemassa ja täysikuu. Tällä viikolla.


On hyvä aina muistaa, että emme koskaan ole valmiita.  Eteemme tulee asioita, jotka nostavat pinnalle asioita, jotka olemme jättäneet syrjään. On jännittävää ymmärtää, että nekin ovat kulkeneet siinä rinnalla saman energian sisällä koko ajan, samalla polulla. Nyt on sopiva aika uusille asioille, jotka henkinen minäni on valinnut.  Vaikka olenkin ollut hämmentynyt, niin olen mahdottoman kiitollinen kaikesta.

Eilen kotipihan tarkastusta.

Sain eilen kuulla, että remonttiaika venähtää entisestään. Kuivatus jatkuu 2.5. saakka. Pääsen aikaisintaan muuttamaan takaisin joskus heinäkuussa. No, saattaa kaikki tuostakin vielä pitkittyä, mutta entä sitten?  Tämä tapahtuma alusta alkaen on pistänyt sitä edeltävien tapahtumien lisäksi asiat oikeaan järjestykseen. Ennen vesivuotovahinkoa ehdin tavallaan jo luovuttaa monessa mielessä ja asiat löysivätkin siitä huolimatta oikean painonsa.  Joskus aikoinaan olisin ollut kauhuissani ja epätoivoinen. Nyt vain katselen vierestä, tarkkailen ja hoidan, mitä on hoidettava.


Saadakseni tämän jutun loppuun kirjoitettua, laitan perään sittenkin sen aloittamani hiljaisen viikon tekstin:

Kaikki viikkoni ovat nykyään hiljaisia. Eikö olekin omituista, vaikka elänkin aivan normaalisti muiden keskellä, olen koko ajan hiljaisuudessa? Kun aloitin tätä kirjoittaa, en muistanut edes, että elämme parhaillaan nk. hiljaista viikkoa. Vaikka olenkin Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsen, tietämykseni kirkollisista asioista on hataraa. Kristillinen hiljainen viikko tuo toki mieleeni pääsiäisen tapahtumat kiirastorstaista alkaen. Jos aloitan kirjoittaa enemmän, juutun varmaan juuri kiirastorstaihin.

Pyhästä ehtoollisesta (Last supper)  on maalattu lukemattomia tauluja. Pieni Phaidonin kuvakirja (first published 2000. phaidon press limited), jonka nappasin sekaisesta kirjahyllystäni, toimii tekstin osalta äärimmäisen niukasti ja kaikki jotenkin häiritsevästi pienillä kirjaimilla. Se lähtee Matteuksen evankeliumin kohdasta 26: 20-9.  Kirja antaa läpileikkauksen aiheesta tehdyistä maalauksista vanhimman ollessa mosaiikki 6. vuosisadalta Ravennan San Apollinare Nuovon basilikakirkossa. Uusin kirjassa mainittu on Andy Warholin yksityisessä kokoelmassa oleva silkkipainatuksella ja akryylilla tehty kaksiosainen teos (1986). Kaikkein tunnetuin on tietysti Leonardo da Vincin vastaava teos vuodelta 1495, joka löytyy Milanosta Santa Maria delle Grazien kirkon ruokasalissa.

No jaa, näitä kaikkia asioita voi lukea kirjoista ja googlata, turha minun on niitä toistella. Stefano di Antonio Vannin fresco kissoineen löytyy San Andrea a Cercinan kirkosta Firenzessä.

Italian Ravennassa kesällä 1986. Henri ja hampurilainen.

Enhän taas tiennyt, minne joudun. Italiaan, jonne sydän usein halajaa.  Olen yhden ainoan kerran ollut Ravennassa, pimeänä iltana myöhään illalla.  Olisiko ollut aivan heinäkuun alku 1986, kun ajoimme Venetsiasta takaisin majapaikkaamme Riminille. Italiassa oli mahdottoman vaikea saada mistään kunnon hampurilaisia, joita Henri-poikani oli aina kärttämässä. Hampurilaisten sijaan ei paljon mikään muu ruoka käynyt.  Joissakin ravintoloissa hampurilainen oli vieras käsite tai pelkkä jauhelihapihvi. Pysähdyimme Ravennan historiallisessa keskustassa, josta löytyi jonkun hampurilaisketjun ruokapaikka (ehkä Clock).  Käynnistä siellä on olemassa muistaakseni yksi valokuva tai sitten se on jostakin muusta paikasta samalla matkalla. Ehkö olen tästä joskus aiemminkin kertonut. 

Mutta nyt hyvää pääsiäisaikaa kaikille!

Venetsian Markuksen torilla kesällä 1986.