Ikkunoita elämään

Niin. Mitähän kirjoittaisin? Koskaan ei ole ollut aiheista puutetta, silloin tällöin on vain se valinnan vaikeus. Toisaalta valmista materiaalia löytyy runsaasti, käyttökelpoista sekin edelleen. Monta sukututkimukseen liittyvää kirjoitusta on työstettävänä. Ne vain ovat joskus melko työläitä, sillä tutkin samanaikaisesti kirkonkirjoja, henkikirjoja ja paikkakunnan historiaa ja kirjoitan. Monta ohjelmaa ja kirjaa on samanaikaisesti auki. Tällä viikolla työn alla oli jo viime vuonna työnimellä "Sirkiän talossa 1820-1825"aloittamani kirjoitus. Samanaikaisesti aloitin toisen samasta talosta 1910. Kun vain tietäisin enemmän ihmisistä, muutakin kuin sen, mikä on virallisissa asiakirjoissa!

 1960-luvun puolivälissä teimme pitkiä kävelyretkiä Rengon Muurilan maastossa. Tässä sisareni Päivikki istuu valtatie 10:n varrella sillalla. Päikkiä muistelen erityisesti tänään, koska hän olisi täyttänyt juuri tänään 63 vuotta, jos olisi saanut elää. 

Aloin viikolla taas kerran lukea, mitä ajattelin kymmenen vuotta sitten.  Löysin sieltä oman tulevaisuuteni avaimet eli sen nykyisyyden, jota nyt elän. On surullista huomata, että kiiruhdamme hurjaa vauhtia johonkin pisteeseen elämässämme usein sen enempää ajattelematta. Sitten kun olemme sen saavuttaneet, alkaakin kiiruhtaminen takaisin sinne juurille kohtaamaan totuuden.  Niin minun kävi. Se alasajo eli paluu takaisin alkoi noin kymmenen vuotta sitten. Eipä niitä silloisia tavoitteita ole aihetta nytkään muuttaa. On mielenkiintoista lukea, mitä haaveita siinä välissä elättelin, niitä, joista tuli ja ei tullut mitään. Määrätietoisesti etenin niitä kohti. Tämän hetken idut kasvoivat sieltä alkaen, vaikka niistä useimpien juuret ovat jo lapsuudessa ja nuoruudessa.

Muistan vielä elävästi tämän ajan, jolloin mikään ei ole hyvin. Siirtymä lapsuudesta murrosikään. Olen lähdössä kouluun päälläni hirveät vaatteet. Viimeinen katsaus koulukirjaan ennen kun lähden pimeään aamuun bussipysäkille. Kiitos isä, että kuitenkin otit tämän kuvan, koska sen avulla muistan paremmin.

Meistä kaikkien elämän rakenteet eivät murru koskaan. Useimmat elävät turvallisessa olotilassa nuoruudesta vanhuuteen ja tuskin koskaan edes pohtivat sellaisia kysymyksiä, joita minä näköjään kaivan koko ajan esiin oman nahkani alta. Useimmille riittää tavallinen elämä eikä kohtalokaan tee siihen säröjä. Jossakin vaiheessa aloin ihmetellä ihmisten etenemisvauhtia ja sitten putosinkin kokonaan kärryiltä. Hyvä niin! Se putoaminen nimittäin alkoi tuolloin kymmenen vuotta sitten.  On hienoa, että olen kirjannut sitä päivittäin, vaikken silloin tietenkään tiennyt, mitä se on. Ihminen on niin mahdottoman monimutkainen olento, elämä on täynnä erilaisia tasoja, joita voi tarkastella monesta eri näkökulmasta kuin taideteosta.

Päivikki ja taustalla myöhemmin palanut Kuittilan koulu Rengossa.

Koin valtavan kriisin pian kymmenen vuotta sitten. Silloin aloitin kirjoittaa aktiivisesti päiväkirjaa. Päiväkirjani hyppää heti työpaikalle, josta kriisi tuntuu alkaneen. Työelämässa oli ollut yhtä muutosta muutoksen jälkeen vuosikaudet. Mutta kun itse aloin muuttua, se sekoitti koko pakan täysin, kunnes itse ulkoistin itseni siitä pois. Päiväkirjassani kerron avoimesti kaikista asioista, arvostelen myös itseäni, tunnistan ongelmat. Tiedän toki, että tämä aihe ei kiinnosta ketään ulkopuolista, mutta siitä huolimatta kirjoitan. Jokaisella on omassa elämässään tekemistä. Minä en halua korostaa itseäni vaan käytän omaa kehitystäni pelkkänä esimerkkinä etsiäkseni siitä pointtia koko tarinalle. Jos nyt edes sellaiseen päädyn.

Muutos alkaa usein tyytymättömyydestä omaan itseen. Ihminen alkaa pohtia elämän tarkoitusta, alkaa kysellä, mitä kanssakulkijat odottavat omalta tulevaisuudeltaan. Palatakseni päiväkirjaani, niin olin kysely- ja tarkkailuvaiheessa vuotta myöhemmin lähes selvittyäni masennuksesta ja noista työpaikan ongelmista. Teimme sinä vuonna sisareni kanssa pari matkaa. Totesin päiväkirjassani matkojen vain hajottaneen minua palasiksi. Nyt ymmärrän sen, että ennen eheytymistä onkin hajottava. Aiemmin ajattelin mieluummin, että minun olisi mieluummin pitänyt käyttää lomani selvittääkseni kodissani syntyneitä ongelmia.  Nyt ymmärrän, etten olisi koskaan edes pystynyt selvittämään toisen ihmisen ongelmia. Voimme vain kulkea rinnalla aikamme ja auttaa olemalla oma itsemme. Pitkään näköjään yritin tukea ja uskoa.

 Hämeenlinnaa tutkimassa Linnakadun ja Koulukadun risteyksessä kesäkuussa 2005.

Olen noista päivistä edennyt omaa tietäni eteenpäin melko suoraviivaisesti. Esille tuolloin ottamani ajatukset ja pohdinnat ovat toteutuneet.  Käsittelin muun muassa ihmisen egoa, lokeroitumista johonkin totuttuun malliin, ihmisen elämän kaventumista vanhentuessa ja lähes kaikkea, mitä elämään kuuluu. Lause ”Kaikki, mitä tarvitset, on sinussa itsessäsi” oli sittemmin minulle ohjeena työelämään. Turhaan raahata aina kalvoja mukana ja suunnitella liikaa ja turhaa aliarvioida enää itseään. Kaikki toiminta on iloa ja itsessään hauskaa.

Sittemmin viime vuosina olen kokenut joissakin asioissa taantumista, mikä on johtanut oman itsen vähättelyyn. Aurinko ei voi paistaa aina. Tehtyä oman itsen rakennustyötä voi kuitenkin jatkaa, siihen on saanut uusia vivahteita. Vasta jälkikäteen tajuamme, miksi tiellemme kasautui esteitä. Jos nyt ylipäänsä ajattelemme.

Tällä viikolla olen tullut pari kertaa jakaneeksi ajatuksen, että meidän on tärkeää vaalia myös omia muistojamme, päiväkirjojamme, valokuviamme, elämämme tapahtumia. Olin keskiviikkona esittelemässä omia sukututkimuksiani Tuusulan sukututkimuskerhossa. Osallistujia oli todella vähän. Keski-Uusimaassa ollut ilmoitus kertoi nimeni väärin ja tiedän, että tuskin useimmat edes lehteä lukevat. Sähköpostimuistutus kerhoillasta oli myös jätetty lähettämättä. Ei se mitään, sopi aiheeseeni, joka koski kahta tuntematonta sukua. Ja olihan yhtä tuntematon Kalander niistä kertomassa. Olin sentään hyvin valmistautunut. Tutusta asiasta on myös helppo puhua, kun siitä tietää paljon.

Olen ystäviltäni hyvin usein kuullut, kuinka he hävittävät omia papereitaan ettei vaan kukaan niitä myöhemmin lue. Samoin valokuvia heitetään surutta roskiin.  Sukututkija ei voi muuta kuin kauhistella. Olisin nyt todella onnellinen, jos tietäisin ylipäänsä enemmän omien isovanhempieni elämästä ja erityisesti heidän ajattelustaan. Tiedämme enemmän merkkihenkilöistä, mutta emme näistä tavallisista ihmisistä.

Merkittävän elämän eläneet kirjoittavat usein oman elämänkertansa.  Naapurini on myös kirjoittanut sellaisen ja pyysi minua auttamaan kirjan kansien kanssa. En tiedä vielä kuinka hyvin onnistuin hänen maalauksistaan ottamieni kuvien kanssa, vaikka olen kuvia jo tutkinut. Itse asiassa loppu on sitten kirjan kustantajan asia, miten hän kannen sommittelee. Joka tapauksessa istuin tämän vanhemman pariskunnan luona eilen pitkän tovin tutkien heidän valokuva-albumiaan. Valokuvat-albumit kiinnostavat sukuja tutkivaa, vaikka ne eivät olekaan niistä omista suvuista. Tulipa taas mieleeni, että minullakin olisi antaa muistoksi yksi valokuva, mutta taisin pakata sen Raamatun mukana varastoon. Pappismiehestä kun on kysymys, en kehtaa nyt edes mainita asiaa. Olen sitä muutenkin lykännyt jo vuosia.

Espan puistoa työmatkalla 7.6.2005.

Huvittavia nuo päiväkirjat tai samoja karvoja sitä kantoi aiemminkin.

Ote päiväkirjastani 10.6.2005  noin kello 8:

”Mietin muistelmien kirjoittamista tai miksi se sitten muotoutuukaan. Muistanko äskeisen hetken bussipysäkillä Pähkinämäentien ja Sahatien risteyksessä kesäaamuna. Lukemattomat linnut liversivät ja lauloivat. Ja lensivät kuljettaen matoja ja hyönteisiä nälkäisille poikasilleen. Liikenne oli normaalia hiljaisempaa, koska koulujen kesälomat olivat alkaneet. Tienvarrella oli kasvien kavalkadi, poimulehtiä, pitkävartisia voikukkia kukinnan loppuvaiheessa, kukkaan avautuvia koiranputkia, vuohenputkia, leskenlehtien lehtiä, käenkaalia keltaisina pöheikköinä. Alhaalla solisi pieni puro jo täysin kasvillisuuden peittämänä. Ruohikolla näkyivät ruohonleikkurin vanat nuorten lehmusten alla. Kaikenkaikkiaan jälleen ihana kesäaamu. Mitä ajattelin siihen pysäkille kävellessäni? Sitä samaa, mitä usein nyt ajattelen, pitäisikö minun lähteä työpaikastani? Olen aina rakastanut työtäni.”

Saapuminen työpaikalle 7.6. 2005 Korkeavuorenkadulla.

Tuolloin olin kaikissa asioissa tullut ratkaisukohtaan, työtä jatkoin eläkkeelle lähtööni saakka, koska tilanne työyhteisössä parani. Mutta samanaikaisesti henkisesti luovutin ja vapautin itseni lopullisesti pitkäaikaisesta suhteestani, jonka alun perin ajattelin kestävän loppuelämän. On omituista katsella rinnan päiväkirjan kanssa samoina päivinä ottamiani valokuvia.  Omissa kuvissani näytän jopa vanhemmalta kuin nyt.  Valokuvien kautta voi seurata ajatuskulkua, mutta myös lähiympäristön tapahtumia, jotka päiväkirjassa ovat vain viitteenä.  Vietin tuolloin paljon aikaa tyttärentyttäreni Annan kanssa. Menimme viikonlopuksi Hämeenlinnaan, jossa kiertelimme sisareni kanssa lähiympäristössä, ahkerasti valokuvaten.

Silloin kuten sittemmin niin usein muutenkin valokuvaus ja kirjoittaminen toimivat turvaverkkona.

Kotimatkalla. Helsingin linja-autoasema oli silloin vielä vanhalla paikalla. 7.6.2005.