lauantai 15. maaliskuuta 2014

Hiljainen päivä

Nyt voin sitten pysytellä kotona koko päivän, mikä ei nyt muutenkaan ole mitenkään harvinaista. Yön aikana koko ympäröivä maailma oli jo peittynyt valkoiseen huntuun. Lunta sataa edelleen hiljalleen. ilman ääntä, ilman melua.  Hiljaisuus on uskomaton voimavara, mitä ihmiset eivät tahdo ymmärtää. Usein he eivät sitä kestäkään vaan pyrkivät metelin keskelle. Ajattelin pureutua aiheeseen luettuani pätkän omasta kirjamerestäni putkahtanutta pokkaria ”Läsnäolon taito”. Sen on kirjoittanut Owe Wikström, Uppsalan yliopiston uskontopsykologian professori.  Ei sen puoleen, ettenkö olisi näitä asioita ajatellut vuosikaudet ja luullut jo päässeeni selville vesille. Eikä kirjoittajan esittämä kysymys miksi ihminen tulee levottomaksi hiljaisuudesta ja vastaus että hän ei hiljaisuudessa voi välttää suuria elämänkysymyksiä, ole minulle mitenkään vieras. Toki tiedän, että ”oma elämämme on ajan mereen piirretty ohut viiva” enkä ole vältellyt asioiden silmiin katsomista.
Työ ei sulje hiljaisuutta ja rauhaa pois. Siihen puutarhassa työskentely sopii mahdottoman hyvin. Jos et ole ennen katsellut puutarhakuviani, niin löydät ne tämän linkin takaa.
Lähdettyäni työelämästä jouduin pikkuhiljaa kohtaamaan hiljaisuuden aivan uudella tavalla. Elämä oli siltikin täynnä kaikenlaista tekemistä, välillä jopa liikaakin, mutta minulla oli vihdoin aikaa myös oman sisimpäni pohdintaan.  Owe Wikström kirjoittaa kirjassa roolien merkityksestä ja neuvoo ihmisiä sivuuttamaan ne vaiheittain, ammattiroolin, vapaa-ajan roolin, roolit sukulaisten ja ystävien keskuudessa ja kiinnittämään sitten huomiota siihen, mitä sitten tapahtuu. On seurattava ajatuksia, joita nousee siinä vaiheessa pintaan. Ne ajatukset on otettava hyvin vakavasti. Kuulostaa kovin tutulta, sillä noinhan olen tehnytkin. Ensin tein niin omasta tahdostani, sitten kohtalo puuttui peliin ja kietoi minut monenlaisiin hankaluuksiin, jotka pakottivat katsomaan asioita tarkemmin. Pikku hiljaa ympärilleni tuli hiljaisuus. Kohtaan jälleen kerran paradoksin, eletty elämä vapautti minut. Me kaikki teemme tätä työtä itsemme kanssa koko elämämme.  Voin muistaa ne hetket jo nuoruudesta kun olen tajunnut sisäisen tieni.


Wikström kirjoittaa eksistentiaalisesta levottomuudesta. Elämä on kehitysharppauksia. Tulee ulkoisia ja sisäisiä tapahtumia, jotka puhkaisevat turvallisen olemassaolon. Silloin joutuu miettimään asiat uudelleen. Juuri nyt koen kohtaavani ja käsitteleväni sellaisia asioita, joita luulen jo jättäneensä taakseni. Voi jonkin hetken tuntea olevansa rämpimässä suolla.

Selfie metsässä
Ei ole kovin pitkää aikaa siitä, kun keskustelin sisareni kanssa pyhiinvaelluksesta, sellaisesta minkä me voisimme tehdä yhdessä. Aihe on jo vuosia tullut pinnalle silloin tällöin. 1990-luvulla suunnittelin Santiago de Campostelan vaellusta. Aloitin nk. sapattivapaan säästämisen uhraamalla joitakin päiviä vuosilomistani ja tallettamalla ne säästöön, jotta voisin joskus vuosien päästä ottaa kuukauden loman lähteäkseni vaellukselle. Keskustelin aiheesta erään nuoren työtoverini kanssa, joka oli myös aiheesta kiinnostunut ja pohdimme, josko lähtisimme vaellukselle yhdessä. Loppujen lopuksi kävi niin, että tästä vaellusreitistä tuli ylettömän suosittu, mikä lopahdutti kiinnostukseni. Oma elämä myös usein menee toisin kuin on suunnitellut. Työurani aikana ei koskaan edes ollut aikaa pitää sapattivapaata, järjestelmä taidettiin purkaa ja saimme sinne säästetyt lomat rahana. Mutta koetut asiat eivät poistaneet vaeltajan sielua ja sen suuntaisia haaveita. Kyllähän se näkyy myös kirjoituksistani.

Lepoa ja liikettä. Kuralan kylämäellä.
Tulin tähän aiheeseen, koska Wikström siirtyi kirjassaan samaan aiheeseen. Pyhiinvaellus kun koetaan ulkoiseksi matkaksi, joka vahvistaa ihmisen sisäistä matkaa. Ihminen kohtaa siellä itsensä samalla kun hän matkaa jonkun toisen, usein kauan sitten eläneen pyhän ihmisen jalanjäljissä. Me nykyihmiset kun tunnumme aina tarvitsevan tukea joiltakin tärkeiltä esikuvilta. Se on täysin inhimillistä. Minäkin etsin nyt kirjoittamisen kautta ja sattumanvaraisesti käteeni haaliman kirjan satunnaisten tekstien avulla tietä eteenpäin ja yhdistän kohtaamiini ajatuksiin omat mietteeni. Vähän niinkuin pikkulapsi ottaa käteensä jotakin opetetellessaan kävelemään.

Diakuvia, joita olen skannaillut, osan värit ovat syystä tai toisesta kärsineet enkä ole påystynyt niitä kaikilta osin tavoittamaan kuvankäsittelyllä. Rengon kirkkoa olen tässä kuvaillut erilaisesta  kuvakulmasta. Pitääpä seuraavalla kerralla tarkistaa pääseekö lammen rannalle nyt.

Olen sittemmin oppinut, että pyhiinvaelluksia voi tehdä kotikulmilla, retriitti voi olla metsä tai jopa oma koti. Oman sisimpänsä voi löytää läheltä ja siitä omasta arkielämästä. Joskus kuitenkin tulee hetkiä, että pitää mennä kauemmas löytääkseen takaisin. Kaikki matkani vuosien mittaan ovat olleet tavallaan pyhiinvaelluksia. Monta niistä on käsittelemättä, sillä olen varma, että jokainen on tuonut minulle jonkun oivalluksen ja opettanut jotakin tärkeää ihmiselämästä. En ole kuitenkaan sen fiksumpi kuin ne matkaajat, joita olen tavannut matkoillani. Monen matkailijan mielessä on kiireinen nähtävyyksien katselu, syöminen ja juominen ja eteenpäin ryntääminen. Jälkeenpäin he tuskin muistavat, missä ovat käyneet. Olen toki itsekin osallistunut näihin toimiin joskus sydän kipeänä. Mieleeni tulee monta kohtausta, joiden olisi pitänyt avata silmäni.  Sääli, ettei minulla ole valokuvaa siitä, kun palasimme Kreetan Agia Marinassa korkealla rinteellä olevalle hotellille juovuksissa ja poikkesimme viereiselle hautausmaalle. Vaikka niin ei ehkä tapahtunutkaan, mielikuvissani on kuva, että seuralaiseni kipusi kiviseen avonaiseen hauta-arkkuun makaamaan. Joka tapauksessa samalla lyhyellä kävelyllä kadotin silmästäni toisen piilolinssin.

Rengon kirkonkylää Käräjämäeltä katsottuna. Olen ottanut kuvan syksyllä 1968 vähän ennen Saksaan lähtöäni.  Maisema siellä on suuresti muuttunut. Mäellä sai olla itsekseen. 
Jotkut asiat sekä huonot että ne hyvät palaavat mieleen, mutta en toki jää niihin lillumaan. Koko ihmiselämä on yhtä oppimista. Kun keskustelin viimeksi pyhiinvaelluksista ja tutkin Italiassa kulkevia reittejä, päädyin lopuksi jostakin kumman syystä Hadrianuksen vallia seurailevaan reittiin Englannin ja Skotlannin rajamailla. Rooman keisari Hadrianus rakennutti sen 122 – 125.  The Hadrian’s Wall Path on vain 135 km pitkä.

Toisaalta voisi aloittaa läheltä, Hämeestä, jossa Rengon kirkko on Pyhälle Jaakolle omistettuna ollut keskiajalla tärkeä Santiago de Campostelaan apostoli Jaakobin haudalle johtaneen tien pohjoisena lähtöpaikkana Hattulan Pyhän Ristin kirkon lisäksi. Rengon kirkolla lienee keskiajalla ollut huomattavasti merkittävämpi asema kuin me tiedämme.  Täältä löytyy uutispätkä ja valokuvia kesän 2011 vaelluksesta.

Itkettävä kuva. Vain sisareni ymmärtävät tätä kuvaa. Eletään 1960-lukua. Meidän lapsuuden leikkimökki hajosi, kun ukkosmyrskyssä poppelin oksa kaatui sen päälle.
Jokakesäinen evakkovaellus voisi myös korvata vaelluskaipuuta. Tänä vuonna evakkovaellus tehdään Virolahdella 19.7.  Onpa tässä lähelläkin ollut Vantaan Pyhän Laurin kirkon yhteydessä pyhiinvaelluksia. Pyhän Laurentiuksen reitti lähti Roomaan. Tuusulan ja Nurmijärven väki käytti myös aikoinaan Vantaan Pyhän Laurin kirkkoa. Tosin suomenkielisinä heidän paikkansa oli kivikirkon vieressä olevassa puisessa kirkossa, joka purettiin 1800-luvun alussa ja suomenkieliset jumalanpalvelukset siirrettiin kivikirkkoon. Ette arvaakaan kuinka paljon valokuvia minulla on tämän kirkon ympäristöstä. Taidehistorian opiskelussa yksi tehtävämme oli esitellä joku uudempi kirkko tai kappeli. Otin aiheekseni Vantaa Pyhän Laurin kappelin ja ravasin siellä useampaan otteeseen. Samalla ja senkin jälkeen olen käynyt tutustumassa vanhan kirkon ympäristöön. Kirkon alue on uskomattoman hieno paikka aivan Kehä III:n ja Tuusulantien läheisyydessä. Viereltä kulki aikoinaan Turku-Viipuri- ja Helsinki-Hämeenlinna-maantiet. Alue onkin nykyään museoviraston nimeämä valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Täältä löytyy lisää tietoa.


Nämä kuvat olen ottanut viime kesänä Vantaan Pyhän Laurin kirkon kupeista.
Nyt poikkesin aiheestani – hiljaisuudesta –  kauemmas. On taito opetella nauttimaan myös ihmismerestä erilaisten tapahtumien yhteydessä. Nykyään on harvassa sellaisia paikkoja, joissa voi olla täysin yksin. Meillä Suomessa on vielä suhteellisen helppoa löytää niitä. Hidas kuljeskelu on mieluisaa, kovin tuttua omilta harvoilta matkoiltani. Sitä kirjan kirjoittajakin harrastaa monessa maailman kolkassa keskustellen tapaamiensa ihmisten kanssa. Voin hyvin verrata sitä omiin matkoihini, joista kaikista on jäänyt jäljelle matkalla kirjoittamani päiväkirja. Niiden ja ottamieni valokuvien kautta voin milloin tahansa tavoittaa ne hetket ja palata niihin. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ihmisten seura eivät sulje toisiaan pois. Kuinka ihanaa onkaan viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, jolla on antaa aikaa, joka malttaa pysähtyä katsomaan edessämme avautuvaa näkymää tai asiaa yhdessä toisen ja omin silmin. Tänä päivänä vain ihmisillä on yleensä niin mahdoton kiire eteenpäin ja lukemattomia tehtäviä suoritettavana, että sellaiset hetket ovat harvinaisia.


Ove Wikström kirjoittaa kirjan lopussa, että hänen kirjansa on käsitellyt saman asian kahta puolta: elämännautintoa ja syvää vakavuutta, joista meidän aikanamme on suurin puute. Tässä kohdin suorastaan hykertelen. Olen täysin samaa mieltä. Meidän aikamme suosii kiirettä, hölynpölyä, hupia, hauskaa. Jos uskaltaa vaikkapa Facebookissa esittää vakavampia ajatuksia, kirjoittaa ongelmista ja elämän syvistä asioista, saa melko varmasti kuulla kunniansa. Kun kuitenkaan ne vakavat asiat eivät sulje pois elämän iloja ja hauskuutta. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti