keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Tehtäviä jonossa

Kun katselen valokuva-albumieni määrää puhumattakaan laatikoissa lojuvista irtovalokuvista,  herää ajatus, että voisin kokonaan keskittyä niihin.  Alkaisin siis kirjoittaa vain niistä ja niiden herättämistä muistoista ja ajatuksista. Aloitin kerran jokunen vuosi sitten liimata irrallisia valokuvia tyhjään kirjaan ja kirjoittaa kuvien alle, mitä kuvat esittivät ja mitä ne toivat mieleeni. Näin ollen tämä ajatus ei ole uusi. Miten sitten kävisi muille aiheille, joita minulla on myös paljon? Sukututkimus, historia, Karjala, kirjallisuus ja kirjat, taide, luonto, puutarhat, postikortit, matkat… Kysymys voikin kuulua ”Miten pääsen omista ”paheistani” eroon?”


Keväällä 1981 äitini on saanut vieraakseen hyvän ystäväånsä Anu Lukkalan  s. Arvila Helsingistä. Anu oli sodan aikana lottana samasssa paikassa kuin äitini.  Hän oli kotoisn Viipurin Tienhaarasta. Hänestä tuli myös minun ystäväni.
On ehkä luonnollista, että tällaisessa murroskohdassa, aiemminkin herännyt ajatus keskittämisestä nousee uudelleen pinnalle. Kun nyt ajattelen taaksepäin, olen taistellut koko aiemman elämäni, sen nuoruuden ja keski-iän juuri sitä vastaan, annanko vai enkö anna omalle ryöpsähtelevälle luonnolleni periksi. Se on ehkä eräänlaista luovuutta, joka etsii uomaansa. Enpä usko, että sitä uomaa edes ehdin löytää tässä elämässä.  On vain kokeiltava kaikkea ilolla ja rakkaudella. Miksi siis taistelen rönsyilyä vastaan?

Olen silti luopunut jo monesta muusta? En tuhlaa aikaani turhanpäiväisiin asioihin kuin että joskus väsyneenä hetkeksi ne palaavat mieleeni ja väsyttävät vain entisestään. Miksi siis valitsisin yhden alueen?


Kesällä 1999, melkein 20 vuotta myöhemmin järjestin heidän tapaamisensa ilahduttaakseni heitä molempia. Isäni oli kuollut keväällä.
Ylipäänsä on ollut melko vaikea päästä takaisin entiseen rytmiin muuton jälkeen. Joskus kun istun työpöytäni ääressä keskittyneenä kirjoittamiseen tai valokuviini, tunnen istuvani siellä kodissani puutarhan keskellä ison ikkunan ääressä. Kun ulkona on hämärää ja vain pieni lamppu palaa, tunne on ymmärrettävä, koska valitsin kirjoituspöydälle samanlaisen paikan täällä kerrostalossa.


Yksinäinen hiihtäjä. Isä. Oletan veljeni ottaneen kuvan isän pyynnöstä. Samaa maisemaa kuvaan myös joka kesä.
Sunnuntaina poikkesin katsomassa, missä vaiheessa talossa oltiin. Nyt ensimmäinen kerros betonia oli suurimmassa osassa taloa purettu pois ja putket risteilivät vapaana huoneiden läpi. Seiniä oli purettu ja täytteet roikkuivat ulos. Kaksi isoa siirtolavaa pihalla oli täynnä purettua betonia ja niissä olleita metalleja ja muuta materiaalia. Pölyä tarttui pinnoista.  Kaikki näytti kuitenkin kuivalta, ei märältä, mutta enhän ole asiantuntija. On ehkä mentävä käymään siellä, kun työmiehet ovat paikalla ja saan kuulla heiltä jotakin valaisevaa.  Otin jokusen valokuvan ja tein pienen videon ja suunnistin sitten kahville naapuriin, lenkkikaverini luo. Sain kuulla, että remontti herättää alueella suurta huomiota.  Siellä on tehty joka päivä ahkerasti työtä. Pieni tie on täynnä autoja ja meteli on joskus ollut kova. Ihmiset kyselevät, mitä on tapahtunut. Minusta kaikki tuntuu täysin uskomattomalta ja kuin pahalta unelta. Sellaisena en ole sitä pitänyt, mutta on totta, että vastoinkäymiset kovin helposti muuttuvat ikäviksi syystä tai toisesta. Se vaara on aina lähellä, ilkkumassa nurkan takana. Vain positiiviset kokemukset ovat jaettavia, elämän kovat kolaukset eivät ole toivottavia. Tämä vain on nyt kestettävä yksin.


No jaa, kun en sitten häiritse remonttikuvilla. Syksyllä 2007 olin sipuleita istuttamassa.
Tuskin pääsen toukokuussa muuttamaan takaisin. Monta vaihetta on vielä edessä tuon projektin kanssa. Nyt on pieni hengähdystauko ja voimien kokoaminen meneillään. Voimat vain tahtovat välillä kaikota ja usko omiin kykyihin ja vahvuuksiin kadota. Epäilykset heräävät. Silloin onkin aika vaativaa palauttaa usko siihen, että pystyy kaikkeen yksin.


Äitini työkaveri Koiviston ajalta Anna Moisio s. Luukka vierailulla Vehmaisissa. Anna perheineen asui Hämeenlinnan Ojoisilla., mutta kotoisn hän oli alunperin Muolaasta.
Ennen vesivuotovahinkoa olin lupautunut aika moneen asiaan mukaan, kun vihdoinkin tuntui olevan aikaa ja uudet tuulet puhalsivat. Mutta näimmehän miten sen ajan kanssa kävi, sitä alettiin syödä minulta pois.  No, tätä olen pohtinut jo ihan kyllästymiseen asti enkä usko, että se tähän loppuu.

Palatakseni niihin valokuviini, omiini ja isäni kuviin, huomaan, että olemme kautta aikojen molemmat harrastaneet enemmänkin tapahtumien dokumentointia. Joskus on ollut yrityksiä taiteellisuuteen, muotokuviin, mutta sitten palaamme taas asioiden tallentamiseen. Valokuvakansioiden kuvien skannaamisen tai valokuvaamisen lisäksi, iso urakka on diakuvien saattamisessa digitaaliseen muotoon. Jouduin jo ajat sitten luopumaan vanhasta Canon skanneristani, koska siihen ei saanut enää varaosia eikä ajureita. Olen nyt hankkinut uuden vastaavan (CanoScan 9000 Mark II).  Tavallisilla monitoimitulostimilla erillisten kuvien, lehtileikkeiden ja sen sellaisen skannaus onnistuu erinomaisesti, mutta diakuvat ja negatiivit vaativat erilaisen laitteen. Olen ehkä maininnut aiemmin, että isäni aloitti diakuvaamisen 1950-luvun alkupuolella.

Tässä tulee mieleeni, että meillä itse kullakin riittäisi työmaata selvittämään omien vanhempiemme historiaa ja tekoja. Jo pelkästään se olisi aikamoinen kulttuuriteko tuleville sukupolville. Tulosten ei tarvitse olla sen kummempia, mutta kuitenkin vähintään kirjattuina ja paperille printattuina. Facebookissa on useita ryhmiä, joissa esitetään valokuvia ja kerrotaan tarinoita. Toivottavasti asianomaiset kirjaavat nämä samat asiat myös jonnekin muualle talteen. Emme voi koskaan tietää, milloin Facebook on historiaa ja silloin myös kaikki sinne hienosti tallennettu menee sen roskakoriin. Aliarvioimme usein omaa historiaamme, joka on myös ainutlaatuista ja tallentamisen arvoista. On toki kysymysmerkki, miten kaiken käy sitten joskus. Ehkä voimme kuitenkin luottaa siihen, että meidän jälkeemme tulevat myös kiinnostuvat juuristaan. Meille poislähteneille se lienee sitten samantekevää.


Mannilat kylään tulossa. Mukana tytär Raili.

Taas vähän sukututkimuksen luonnostelua

Ajattelin, että käyttäisin tämän oman evakkoaikani erityisesti omien vanhempieni historian järjestämiseen ja parempaan dokumentointiin. Mutta kuten aiemmin totesin, taitaa rönsyily kuitenkin ottaa oman aikansa. Ensi syyskuussa Kuolemajärven Sirkiöillä on kolmas sukukokous, kun perustamiskokous 2008 lasketaan mukaan. Viisainta onkin nyt alkaa paneutua sen aiheisiin, jotka minun osaltani liittyvät lähinnä sukututkimukseen. Sukukokous pidetään tällä kertaa omalla synnyinpaikkakunnallani Hämeenlinnan Rengossa. Jos karjalainen ja hämäläinen sukuni ovat ensi kerran kohdanneet vanhempieni sotatiellä Karjalan kannaksella joskus 1940-luvulla, niin miten hienoa onkaan, kun koko suuri Sirkiän suku tapaa Hämeessä, jonne äitini sodan jälkeen tuli ensin ehkä vain hoitamaan isäni taloutta, mutta sitten hänen vaimokseen ja viiden lapsen äidiksi. Renkoon tuli myös toinen kuolemajärveläinen, jopa samasta Seivästön kylästä Veera Marjatta Taavetintytär Muurinen, joka avioitui renkolaisen maanviljelijän Altti Mannilan kanssa.  He asuivat Nevilän kylässä, aivan lyhyen matkan päässä tuosta meidän tulevasta sukukokouspaikasta.



Joudun jatkuvasti sanomaan, kuinka äitini kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi (ja ehkä tietääkin), mitä olen hänen kuoltuaan selvittänyt ja tehnyt. Tuskin hän tiesi, että Marjatta Mannilan äidinisä Tahvo Matinpoika Rusi oli äitini 4. serkku eli kaukaista sukua.  Rengon vanhalla hautausmaalla kirkon vieressä olevat sekä vanhempieni että myös Marjatta ja  Altti Mannilan hauta tulevat tuona päivänä kukitettua.  Heidän poikansa Heikki, joka kuoli Rissalan lentoturmassa on haudattu samaan hautaan. Monessa suvun nykyisessä jäsenessä yhdistyvät siis Sirkiöiden lisäksi Rusit ja Kukot. Puhumattakaan monista muista suvuista.


Sirkiän ensimmäisessä sukutapaamisessa Aurassa syyskuussa 2007 Raili Taberman esitti kuvan isänpuoleisesta isoäidistään Katrista s. Paju., jonka juuret ovat Karjalan kannaksen Uudellakirkolla.
Selvittäessäni mainitsemaani yhteyttä, käytin jälleen kerran hyväkseni Raili Tabermanin kirjoittamaa Seivästö-säätiön 1999 julkaisemaa kylälukemistoa " Seivästö meri. mäki.majakka".  Takakannen esittelyn mukaan kirjan tekstien tarkoituksena on yhdistää entisiä seivästöläisiä ja kertoa jälkipolville ja kaikille muille aiheesta kiinnostuneelle kylän vaiheista, kyläläisten elämästä Kannaksella ja hieman nykyoloissakin.  Kirjassa käydään muun muassa läpi Seivästön asukkaat 1939 ja 1944.  Raili Tabermanin äidinäiti Anna Maria Sirkiä oli äitini pikkuserkku.

Apua selvityksiin uudemman ajan osalta saan myös Kaapo Meripirtin laatimasta Seivästön siirtoväen avustusrahaston kustantamasta kirjasta "Kylä majakan valokehässä ja hajaannuksessa". Kaapo Meripirtti toimi Seivästön kansakoulun johtajaopettajana 1909 - 1944 ollen siis myös äitini ja hänen sisarustensa opettajana. 


Vähän kouluasiaa

Äitini kertoi käyneensä 4 luokkaa kansakoulua Seivästöllä. Hän kertoi olleensa vielä ko. kansakoulussa 1928, jolloin koulu täytti 50 vuotta. Hän koulukuvansa (johon hän joskus viittasi)  löytyy Tabermanin kirjan sivulta 131.  Kuva on vuodelta 1926, jolloin äiti on ollut 11 vuotias. Hän kertoi ennen  kansakoulua käyneensä kiertokoulua. Kiertokoulu oli aina paikallaan kaksi viikkoa ja se aloitettiin jo 4-vuotiaana. Äiti kävi kiertokoulussa Lautarannassa. Kiertokoulun opettajana oli Helena Soittu, joka oli kotoisin Karjalaisten kylästä. Helena Soittu lienee myös sukua.  Äiti oppi lukemaan 4-vuotiaana. Lukiessani kouluoloista edellä mainituista kirjoista ja Kuolemajärven 1957 ilmestyneestä historiateoksesta, en pääse selvyyteen oppilaan näkökulmasta, joten jätän sen asian tutkimisen myöhemmäksi. Tiedot löytyvät arkistoituina jostakin arkistosta, jonne tieni aikanaan vie. Mutta se on jo toinen juttu.


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kosketus

Jotkut muutokset tapahtuvat hetkessä, jotkut pidemmän ajan kuluessa. Joitakin muutoksia tuskin huomaa. Voi olla myös herkistynyt huomaamaan asioita, joihin ei aikoinaan kiinnittänyt huomiota. Olen viimeisten vuosien, nyt lähes kymmenen vuoden aikana käsitellyt monia asioita juurta jaksain, yksi kerrallaan ja sitten työntänyt ne ikään kuin varastoon, josta ne saattavat syystä tai toisesta pulpahtaa uudelleen esiin. Jostakin muistojen liitoskohdasta nousee sitten yllättäen esiin uusia asioita. Elämä kun on. Turha sitä on sanoakaan, että se on arvaamattoman runsas ja täynnä vivahteita. Senhän te kaikki tiedätte. Paitsi, että meistä useimmat juuttuvat kaavoihin ja kulkevat aina niitä ennestään tallaamiaan polkuja. Hamaan loppuun saakka. Jos kaikki on hyvin ja olemme tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin, ei se ole mikään ihmekään. Sitten on meitä muita, joille mikään ei ole itsestään selvää. En todellakaan lähde nyt selvittämään, missä on syy, kun joku toinen lähtee tutkimaan ihmiseloa syvemmälti. Johtuuko se elämän muutoksista vai meidän kunkin persoonasta. Saati en edes ota kantaa siihen, johtaako se mihinkään muuhun kuin oman itsensä syvempään tuntemukseen.



Tunteet. Olemme oikeutettuja tunteisiimme, kaikkiin niistä. Oikeusjuttuni yhteydessä minua kiellettiin tuntemasta, kun asioiden kaivaminen herätti jonkin pienen tunnekuohun, mikä nyt ei ollut kokonaisuuden kannalta mitenkään merkittävä. Oli pysyteltävä vain asialinjalla. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kysymys ei ollutkaan minun tunteistani vaan asianajajani omista tunteista, joita hänessä heräsi ja jotka lähtivät hänen omasta elämästään ja muistoistaan. On helppo kaataa omat ongelmat toisen ihmisen syyksi. Silloin kielto tuntui minusta jotenkin kohtuuttomalta, väärältä ja aloin epäillä omaa itseäni. Sama asia toistui useamman kerran eri tavoilla ja hämmensi minua entisestään. Joillakin ihmisillä on taipumus satuttaa toista, kun tämä on heikoilla. Ei todellakaan ole tarkoitus, että apua tarvitseva ihminen joutuu ongelmaisen ihmisen autettavaksi ja kiedotuksi entistä syvemmälle. Niin minulle oli käynyt ennenkin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt näistä käyttäytymismuodoista paljonkin.



Jouduin myöhemminkin monissa muissa tilanteissa puolustamaan itseäni. Tunsin usein olevani pieni vauva, joka ei osaa mitään. Siksi olen näissä blogeissa usein kirjoittanut, että kaikki muuthan tietävät minun asiani paremmin kuin minä itse. Jossakin vaiheessa onkin aiheellista käsitellä se osa kokemuksistani: miksi niin monet ihmiset mielellään sekaantuvat toisen elämään ja tuntuvat tietävän paremmin, miten toisen pitää toimia ja jopa mitä ajatella. Mutta ei nyt.



Kosketus.  Maaginen sana kesken pilvistä maaliskuun päivää. Kaikki yhteys toisiin ihmisiin on kosketusta. Yhteys pitää meidät hengissä. Pieni lapsi ei selviä ilman fyysistä kosketusta. Hän haluaa syliin monissa eri tilanteissa. Kun nostelen Alexia ikkunalle katsomaan ulos hänen sitä pyytäessään, ajattelen, että hän tai jokin hänessä varmaan muistaa, kuinka pikkuvauvana kannoin häntä ikkunasta toiseen kertoillen kaikesta yhdessä näkemästämme.

  

Mutta miten me aikuiset selviämme ilman fyysistä kosketusta, sellaista joka kohdistuu meihin itseemme, juuri minuun tässä ja nyt. Miten pystymme elämään kymmenet vuodet ilman rakastavaa kosketusta. Enkä tarkoita nyt seksiä, jonka niin helposti voimme sanoa olevan se kosketus.



Enpä olisi uskonut, että alan pohtia tällaista asiaa. On kuitenkin aika loogista, että se on myös käsiteltävä. Rakastava kosketus on myös paljon laajempi asia kuin se, mistä oma ajatukseni lähti liikkeelle. Se on kierinyt ajatuksissani jo pitkään ja vaatinut tarkastelua. Sen ajatus on lämmittänyt sydäntäni  ja saanut sen sykkimään nopeammin näissä viimeaikaisissa elämänmuutoksissa.  Se on saanut minut kaivautumaan syvälle omaan menneisyyteeni ja ymmärtämään asioita. Olen palauttanut mieleeni kaikki elämäni kohtaamiset ja etsinyt niistä kosketusta. Vaikka oma ajatukseni lähti yksinkertaisesti fyysisen kosketuksen, hyväilyn ajatuksesta, sanasta ja tunteesta, se on siitä laajentunut ja ymmärrän siitä nyt enemmän kuin koskaan.



Loppujen lopuksi se kosketus on se palo, liekki, roihu, joka palaa meidän sisällämme. Toinen ihminen näkee sen, lämmittelee siinä, ymmärtää, rakastaa sitä, haluaa oppia sen tuntemaan, ei pakota, ei herjaa, ei syytä. Se kosketus on silkkaa rakkautta, joka on sisällämme ja heijastuu meistä ulos. Se on side, se on säde, joka on välillämme tavalla tai toisella. Mutta miten usein se poljetaan jalkoihin ja tapetaan milloin minkin asian varjolla. Avioliitot ja suhteet kariutuvat, kun emme näe toista ihmistä sellaisena kun hän on. Ihmisten luonnehäiriöt ja riippuvuudet sekoittavat asioita, silloin on mahdotonta kenenkään kukoistaa.  Monet ihmiset kuten minä ovat eläneet avio- tai avoliitossa vuosikaudet yksin, usein syyttäen kaikista ongelmista itseään kun toinenkin on samat syytökset esittänyt. Loppujen lopuksi se onkin ollut se kosketuksen puute, ei taaskaan pelkän fyysisen kosketuksen vaan paljon laajemman, rakkauden puute. Jos emme näe rakastavaa ja kunnioittavaa katsetta, ei ole myöskään henkistä kosketusta puhuttamakaan käden kosketuksesta.  Voimme palata metsän lahonneiden puiden joukkoon joko odottamaan jonkun halausta tai kehittämään uusia versoja pystyäksemme elämään edelleen. 




Minun on aiheellista kiittää kaikkia eteeni vuosien mittaan tulleita mielenkiinnon kohteitani, joista osia voin myös intohimoiksi kutsua. Niiden kautta olen löytänyt kosketuksen moniin ihmisiin ja olen kestänyt elämääni yksin. Niiden kautta olen löytänyt myös sitä kosketusta, jonka avulla olen jaksanut elää eteenpäin yli vaikeuksien ja epäonnistuneiden suhteideni, niiden joista aina syytin ensisijaisesti itseäni, mutta joita en pystynyt yksin parantamaan. Ainoa keino oli lähteä.



Lapset tarvitsevat erityisen paljon fyysistä kosketusta ja hyvänäpitoa. Jäänkin nyt miettimään, lisääntyykö samanlaisen kosketuksen tarve, kun vanhenemme?  Kun olemme taas melkein kuin lapsia. Koska siitähän ajatukseni lähti!



Kun olin kirjoittanut tämän, lähdin etsimään valokuvia vaikkapa halauksista. Niitäkin minulla on runsaasti kuvieni joukossa. Osuin kuitenkin taas kerran katselemaan valokuvia pikkuserkkuni Helmin ja minun yhteisestä näyttelystä elokuussa 2006. En ole päässyt niitä kuviani esittämään missään, joten päätin nyt laittaa muutaman kuvan tänne, koska ne liittyvät aiheeseen. (Niitä on vaan niin paljon, että...) Ilman vuorovaikutusta ystäviemme kanssa, yhdessä kokemiamme ilon hetkiä, yhteisiä muistoja, emme jaksaisi. Minulle nuo asiat tulivat vaikeiden aikojen keskelle ja nekin olivat kosketus ja johdatus suurempaan yhteisöön. Kun vain jaksaisimme pitää sitä tulta yllä. Se oli myös tärkeä aihe näyttelyn pohjalla, siksi pelleilimme siellä niin paljon. Jotta muutkin uskaltaisivat!


torstai 20. helmikuuta 2014

Ei kannata

Ehkä tänään on aika kirjoittaa päivitystä blogiini, ajattelin heti aamusta. Yöllä oli satanut vähän lunta. Istahdin työpoytäni ääreen, josta näen suoraan rinteelle, jossa kasvaa isoja, vanhoja puita, koivuja ja mäntyjä. Ylempänä rinteellä on asuintaloja, joiden vieressä seisoi aikanaan venäläisten Hyrylään rakentama ja 1900 valmistunut tiilinen Pyhälle Nikolaokselle omistettu ortodoksikirkko. Kirkon kohtalo oli sama kuin useiden meidän Karjalan alueella sodan jälkeen vielä pystyssä seisoneiden kirkkojemme. Hyrylän ortodoksikirkko toimi erilaisena varastona ja säilytyspaikkana itsenäisyyden aikana ja se purettiin kokonaan 1958. Kirkko seisoi hienolla paikalla, korkealla mäellä, jonka juurella on nykyinen Tuusulan Hyrylän keskusta. Paikalla on nyt muistona vaatimaton kivilaatta, jota ei ehkä huomaa, jollei sitä tiedä. Kauempana metsässä on hyljätty hautausmaa.

Olen lainannut kuvan täältä .
Seurasin aamuvarhain jäniksen (tai ehkä se olikin rusakko) kulkua talojen pihalta metsän kätköön. Oli vielä sen verran hämärää, että ikkunan läpi ottamani kuva, tuskin onnistui. Jäniseläimiä onkin aina liikkunut täälläpäin runsaasti. Omalla kotipihallani ne olivat ja ovat varmaan edelleenkin jokapäiväisiä vieraita.

Hiljaisuus on uudessakin kodissani tuntuva huolimatta siitä, että aivan lähistöllä kulkee vilkas Tuusulanväylä. Sen äänet eivät ollenkaan kantaudu tänne asuntoon.  Asun siis edelleen keskellä maaseutua. Tähän aivan viereen tulee rakentumaan Rykmentinpuiston asuinalue, koti yli 10000 asukkaalle. Mutta toteutuvatko kaikki suunnitelmat? Meneekö toteutumiseen pitempi aika? Missä olen sitten? Suoraan sanoen, mihinkään kysymyksistä en odota vastausta. Minulle on myös lähes yhdentekevää, missä olen tulevaisuudessa.

Tämän kuvan  hautausmaan portilta.olen ottanut kesäkuussa 2009.
Tänään Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla olevassa Merkintöjä-otsikon alla Katja Kuokkanen kirjoitti kolumnissaan ”Lusikoi rivakasti, mummo”, että tällä hetkellä 93-vuotiaita on Suomessa vajaat 4000 ja tämän 67-vuotiaan tyttären ikäisiä on runsaat 68.000. Kun tytär on äitinsä ikäinen, samanikäisiä on ennusteen mukaan 21.000. Tyttären ikäisiä on edelleen saman verran kuin nyt. Laitoin kolumnin Facebookissa jakoon. Se kiinnitti huomioni lähinnä, koska itse kuulun tuohon ikäryhmään. Jäin samalla ajattelemaan lähinnä sitä tehokasta toimintaa, mitä odotamme sekä lapsilta että vanhoilta ihmisiltä ja palasin taas hetkeksi jo hyvin kauaksi jääneeseen työelämäni aikaan.  

Kuolemajärven kirkon oma väki räjäytti joulukuussa 1939. Täältä löytyy lisätietoa. Tärkeä paikka jopa meille sodan jälkeen syntyneille. Siellä mullan alla lepaavät monet sukupolvet. Aiheesta lisää myöhemmin tänä vuonna. SA-kuva.
Työikäisetkö saavat sitten vapaasti laiskotella ja hidastella? Ei ehkä aivan niin, mutta... Hullu olin minäkin, kun tein aikanaan kymmenet vuodet töitä niska limassa. Annoin työnantajan nyhtää selkänahastani oman mahtavan hienon tuloksensa. Voin kyllä omaksi hyväkseni laskea sen, että ainakin yritin taistella, koko urani ajan. Useimmiten taistelut koskivat palkkauksen epäoikeudenmukaisuutta, ylitöiden runsautta ja sitä, että niistä ei maksettu. Mutta töitä tein kiltisti eikä moraalini koskaan sallinut laistaa työpäivistä. Aivan viimeisinä vuosina otin silloin tällöin asiakaskäynneiltä palatessani vapauksia. Saatoin tulla takaisin hitaampaa väylää ja poiketa matkan varrella jossakin, ainakin käytin enemmän aikaani valokuvaukseeen. Uran loppuvaiheissa oli muutenkin vaikeampi taistella, jos huomasi puutteita tai ongelmia. Esimiehet alkoivat silloin useimmiten syyllistää vetoamalla asioihin, joita ei voinut tarkistaa kuten vaikkapa mieskolleegoiden parempaa palkkausta ja muita etuja. Minun osaltani käytettiin erityisesti priorisointi-asetta. Siinä osattiin ehkä lyödä kipeään kohtaan, hyvään asiakkaiden hoitoon.  Koin vaikeaksi ymmärtää sitä, että suuri osa työajasta piti käyttää kaikenmaailman raportointiin asiakkaiden hoidon jäädessä vähemmälle. Usein toistuvat palaverit veivät myös aikaa liian paljon ja tärkeintä eli varsinaista työtä piti supistaa. Oli mahdotonta siinä enää priorisoida. No, nythän asiakkaat hoitavat jo suurimman osan itse. Työelämän murrosvaiheissa eläminen ja työskenteleminen ei ole koskaan helppoa.

Ruokailujono Hyrylässä 16.2.1942, siis jossakin tässä lähistöllä. SA-kuva. (tuosta takana näkyvästä rinteestä voisi päätellä, että on tästä aivan vierestä?)
Jätin työelämän eläkkeelle lähdettyäni kokonaan taakseni. Unohdin samalla monet asiat, joiden kanssa silloin olin tekemisissä. Papereiden joukosta putoaa välillä asioita muistuttamaan niistä pitkistä vuosista pankkimaailmassa. Olisi pitänyt osata irtautua siitä aikaisemmin, mutta kun tunsi itsensä tarpeelliseksi kaikkien fuusioiden ja muutosten pyörteissä, se oli lähes mahdotonta. Se oli itse asiassa myös mahdotonta oman ja perheen elannon takia. Se vain tulee nyt usein mieleen, kun mietin ihmisten elämän polkua. En missään nimessä haikaile mennyttä aikaa paitsi että mielelläni tapaisin omat lapseni uudelleen eri-ikäisinä.



Alex, pikku kullanmuru täytti viime sunnuntaina 2 vuotta. Late Lammas oli päässyt äidin tekemään kakkuun, johon piti heti päästä kiinni.
On asioita, jotka pistävät miettimään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ajattelumme ja toimintamme kaikilla sektoreilla vaatii aivan uudenlaista näkemystä. On aika mennä eteenpäin ja luopua monista vanhoista kivettyneistä malleista. Nykyisellä tavalla taidamme vain taantua. Osa meistä on saattanut sen omassa elämässään tajuta, mutta entä koko yhteiskunta? Muutos on useimmiten hyvä juttu, vaikka sitä ei aina ole helppo ymmärtää, kun se osuu omalle kohdalle.

No kun kerran taas viivähdin niiden SA-kuvien parissa hetken. Tässä vänrikki Orkomies ja lotta Linturi laskemassa seppelettä Aleksis Kiven haudalle 10.10.1941. SA-kuva.
Vanhojen ihmisten on myös hyvä muistaa jatkossa, että pistävät kaikki varansa likoon oman itsensä hyväksi huolehtimatta jälkipolvien perinnöistä. Muukin oman vanhuuden elämän suunnittelu ja suunnitelmien toteuttaminen on aiheellista aloittaa aikaisessa vaiheessa. No, totta on toki, ettei kaikki mene koskaan suunnitelmien mukaan.Tiedän myös sen, että minun on aika kokonaan lopettaa tällaisten asioiden pohdinta ja sen sijaan vain elää niin kuin parhaimmaksi näen. On turha takertua asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Turha suunsoitto vie aikaa omalta elämäntehtävältä. Muut hoitavat tuon pestin paljon paremmin.

Viimeksi tavatessamme keskustelin sisareni kanssa siitä, kuinka aikoinaan ihmettelimme, kun isämme sanoi, ettei kannata. Muistan vielä elävästi ne tilanteet ja hetket joskus 1990-luvulla, kun hän käytti noita sanoja, joita emme tahtoneet ymmärtää. Olimme valmistelemassa vanhaa kotiamme kesäkuntoon, jotta vanhempamme olisivat voineet viettää siellä aikaansa. Teimme töitä ulkona talon ympärillä ja pesimme taloa sisältä sisäkattoja myöten. Teimme samanlaista siivousta myös heidän kaupunkikodissaan ja keskustelimme seinien maalaamisesta.  Isä kommentoi hommiamme sanomalla nuo kohtalokkaat sanat. Totesimme nyt ymmärtävämme isäämme. Minä tosin voin laajentaa oman ”ei kannata”-kommenttini paljon laajemmalle. Ei kannata laittaa panoksia asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Itse kukin toimii parhaiten pitämällä huolen omasta itsestään ja lähiympäristöstään, olemalla ystävällinen ja avulias muille ihmisille, olemalla riittävän hyvä ihminen.

Mitenköhän käy? Piti nytkin kirjoittaa ihan muusta, mutta näin vain kävi.






torstai 13. helmikuuta 2014

Yksinäinen susi

Viimeisin kirjoitukseni toi paljon kommentteja Facebookissa. Kiihotin keskustelua myös eilen talossa ottamallani kuvalla, joka esitti sitä hävityksen kauhistusta, joka minut siellä kohtasi. Katselin näkymää tyynen rauhallisesti, vaikka saatoin etukäteen sanoa, että pelkään mennä sinne.

Pelontunteita en enää tunne, kun lopulta pääsin niistä viimeisistäkin eroon. Olen valmis kohtaamaan kaikki eteeni tulevat asiat. Kaikki eivät ole niitä mukavampia, mutta kuuluvat ihmiselämään. Olen sitä mieltä, että asioista pitää puhua avoimesti. Voimme oppia toistemme kokemuksista, jos vain olemme siihen valmiita. En tule jatkuvasti kirjoittamaan tästä elämääni tällä hetkellä suuresti mullistavasta remontista. Haluan vain korostaa, että selviämme kaikesta, asenteemme ratkaisee ja se, miten otamme kohtaamamme asiat vastaan.

Kaikista vaikeinta tässä elämässä lienee selviytyä ihmissuhteissa. On lähes mahdotonta tunnistaa, miten ne menevät, mitä pettymyksiä koemme ja miten ne vaikuttavat elämäämme. Olen jo aikoja sitten ohittanut niistä useimmat ja olen menneen osalta selvillä vesillä.  Joskus käyn kirjoituksissani kokemuksiani läpi melkein kuin ulkopuolisen silmin.  Kaikista mieluiten vedän silloin mukaan omien vanhempieni kokemukset ja mahdollisesti jopa kauempana historian hämärässä olevien kohtalot. Keskustelut toisen ihmisen kanssa tuovat piilosta esiin asioita ja muistoja, jotka olen lähes unohtanut. On onni, että tänä päivänä kohtaa sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat syventyä keskusteluihin. Se on myös hyvin harvinaista. Usein tuntuu, että ihmisillä on mahdoton kiire eteenpäin.  

Kaikki kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä ovat vanhoja valokuvia lapsuuteni kotipaikalta.

Kaipaan jo malttamattomasti tutkimusteni pariin. Monta mielenkiintoista asiaa odottaa paneutumistani. On vaikea rauhoittua ja palata siihen oman pilven reunalle. Harhailen levottomana ympäriinsä enkä osaa tarttua kunnolla mihinkään. Aurinko alkoi paistaa ja kävelyretkikin olisi vaihteeksi hyväksi. Vaikka tämä Tuusulan varuskunnan maasto oli aiemminkin aivan lähistöllä, niin useimmiten valitsin kävelylenkkieni kohteeksi Tuusulanjoen suunnan. Voin hyvin kuvitella, että keväällä tuo ikkunastani näkyvä rinne on täynnä valkovuokkoja.


Tiedän, että useimmat tuntemani ihmiset arvostavat merkkitavaraa, joilla on myös rahallista arvoa. Poikkean joukosta täysin. Muutossa suojelin mappejani, papereitani ja lehtileikkeitäni, jotka saivat erityiskohtelun. Tosin jo ennen muuttoa ehdin käydä niitä läpi ja paljon lähti roskiin. Nyt sitten seulon loput niistä. Muutaman viikon päästä olen varmaan myös valmis viemään kirpputorille kaikki pikkuesineeni, joita keräsin taloni remontin ulkopuolelle jääneeseen askarteluhuoneeseen ja autotalliin. Tällainen puhdistus selkeyttää elämääni ja antaa jatkossa minulle aikaa keskittyä oleelliseen. Joka päivä yritän ottaa jonkun asian käsittelyyn, jollei sitten jokin muu asia vie minua mukanaan.



Tänään postimerkkieni joukosta tipahti lehtileike Helsingin Sanomien ”50 vuotta sitten”-palstalta (HS 9.2.2003), aiheesta  josta minun on pitänyt monta kertaa kirjoittaa, mutta jota olen aina lykännyt.  Syynä lienee ollut se, että olen ajatellut etsiväni lisää materiaalia. En ole ollut myöskään varma, onko kysymyksessä sama asia, jonka itse muistan lapsuudestani.

Lehtileikkeen otsikko on ”Hämeen hukka kaadettu” ja se kertoo suden ajojahdista talvella 1953.  Tuossa sudelle kohtalokkaassa ajossa oli mukana lähes 200 henkeä. Suden ampui renkolainen Erkki Heikkilä. En käy tarinaa sen enempää läpi, sen voi lukea liittämästäni lehtileikkeestä. Mieleeni palaa hataria muistoja tuon talven suuresta puheenaiheesta. En tiedä, oliko tämä susi se, joka vietiin myöhemmin Loukasten tilalle. Sen turkki irvistävine päineen roikkui talon seinällä, jossa me ja muut kävimme sitä katsomassa. On myös mahdollista, että sitä kierrätettiin eri taloissa. Omituista kyllä tapaus ei ole jättänyt minuun minkäänlaista susikauhua tai – vihaa.  Mieleeni kumpuaa lähinnä myötätunto yksinäistä vainottua sutta kohtaan.


Tavallaan koen olleeni myös lapsuuden vuoteni  ”yksinäinen susi”, muista poikkeava yksilö, jota myös aika ajoin kiusattiin eri syistä. En ole koskaan pitänyt itseäni kiusattuna, mutta voisin helposti poimia montakin muistoa kouluajoilta sekä kansakoulussa että oppikoulussa, joita voi kutsua kiusaamiseksi. Olen aina katsonut niiden ohi ja mennyt eteenpäin eivätkä muistot ole katkeroittaneet minua.  Kun nyt aloitin kirjoittaa tuosta susijahdista, en todellakaan aavistanut, että sen muisto herättäisi minussa paluun lapsuuden kokemuksiin, niihin ikävämpiin.  Osa kokemuksista löytyy myös lapsuuteni päiväkirjojen sivuilta. Minulla ei loppujen lopuksi ole ollut eikä nytkään ole mitään tarvetta jäädä niihin lillumaan. On vain hyvä muistaa, että eläinten kautta voimme siirtyä ihmisten ominaisuuksiin. Joku toinen voisi löytää yksinäisen suden sijasta itsensä sanonnasta ”susi ihmisen vaatteissa” tai ”susi kanatarhassa”.  Oikeasti sanonta lienee ”kettu kanatarhassa”. Sitä kettua katsoin kerran lapsuudenkotini keittiön ikkunasta suoraan silmiin, kun se porhalsi tietä pitkin kana suussaan pysähtyen ikkunan kohdalla katsomaan minua keltaisilla silmillään. Kuva on piirtynyt melkein valokuvana silmieni verkkokalvolle.



Annan tässä vain vinkin tarkastella itseään eläinten kautta, kun kerran nyt ajatukseni lähtivät vaeltamaan siihen suuntaan. Muistan myös hyvin, kuinka sisareni Päivikki kutsui murrosiässä itseään merikotkaksi ja paras ystävätär oli albatrossi vai oliko se päinvastoin. He saattoivat hakea noista suurista linnuista voimaa edetä nuoruuden kuohuissa.


Tämä aihe alkoi tuntua minusta hyvin kiinnostavalta. Satuin vain tulemaan sellaiselle alueelle, josta minulla on todella vähän kokemuksia. Kaikki aiheeseen liittyvät kirjatkin taisivat mennä varastoon!  Muistan, että aikoinaan lempielokuvani oli ”Tanssii susien kanssa”. Nykyäänhän minulla ei enää ole lempielokuvia. Että tällaista tänään.


tiistai 11. helmikuuta 2014

Yhteenveto

Tuntuu hyvältä, kun saa jonkin työn tai tehtävän liikahtamaan eteenpäin. Moni asia onkin, muuttoni, siihen valmistautumisen, toteutumisen ja suoraan sanoen mahtavan hullunmyllyn johdosta saanut odottaa sellaista hetkeä, että jaksaisin keskittyä. Kirjoittaminen tulee sitten joskus kaiken muun jälkeen, kun pieni hiljainen inspiraation poikanen alkaa aamuvarhaisella kolkuttaa mielessäni. Kunhan tänään sain ensin kehiteltyä uuden sivun Wordpressin blogisivustolle Helsingin Kuolemajärvikerhon tiedottamista varten, saatoin hyvillä mielin alkaa kirjoittaa vai oliko se kirjoittamaan. Monta aihetta ja asiaa pyörii levottomassa mielessäni ja tästä bloggauksesta saattaa tulla aikamoinen sekamelska. Mutta niinhän ne kaikki aiemmatkin ovat olleet. Oman varjonsa yli hyppääminen on melko mahdotonta. Toisaalta elämä on tuonut eteeni paljon kaikenlaista, kiitos arvaamaton ja ihana elämä!

Eilen....
Marraskuun loppupuolella jouduin ihmeelliseen pyörteeseen. Havaitsin kodissani vesivahingon. Otin saman tien yhteyttä Vakuutusyhtiö Ifiin, jonne oma kiinteistövakuutukseni oli siirtymässä Trygistä Ifin ostettua sen liiketoiminnan vuotta aiemmin. Tutkimus talossa alkoi heti seuraavalla viikolla ja jatkui runsaat kolme viikkoa, kunnes vesiputken reikä kodinhoitohuoneen betonien alta löytyi. Sitten olikin jo joulu, jonka peruutin kokonaan. Se nyt ei ollut minulle mikään tappio, sillä olen hissutellut jo useita jouluja ohi sen kummemmin metelöimättä.  Mutta muilla ihmisillä oli joulut ja lomat. If otti yhteytä vasta tammikuun kolmannella viikolla ja kertoi, mitä minun pitää tehdä. Hankkia itselleni asunto, tyhjentää koko asuttu osa talosta, muuttaa pois. Vesi on tihkunut betonilaattojen välissä hyvin laajalle alueelle. Korjaus kestää ainakin kolme kuukautta. Koko remontti lukuun ottamatta putkia kuuluu korvauksen piiriin, muutto korvataan, väliaikaisesta asunnosta korvataan 80 %. Siitä sitten ryhdyin toimeen. 

Muuttopäivänä ennen kirjoituspöydän pakkaamista ..
Viikkoa myöhemmin olin jo löytänyt vuokra-asunnon, jonka valitsin kahdesta vaihtoehdosta Kruunuasuntojen pätevän henkilön taskulamppuesittelyssä.  Ratkaisevaa oli, että asunnossa oli valtava vaatehuone ja isompi suihkuWC-tila.  Vaatehuoneeseen saan sijoitettua paljon tavaraa, vaatteita minulla on vähän. Pesukoneen piti mahtua myös jonnekin. Olin myös vuokraamassa varastoa, mutta siitä luovuin myöhemmin huomattuani, että vuokratalon häkkivarasto olikin riittävän iso kirjalaatikoiden säilyttämiseen. Raha-asioita piti järjestellä, sillä vakuutusyhtiö ei korvannut vakuusvuokria. Kolme viikon päästä olikin jo muuttopäivä, josta tänään on kulunut viikko. Sisareni ja eräs ystäväni auttoivat minua taulujen, kirjojen ja astioiden pakkaamisessa. Mutta niin paljon vaiheita muuton järjestämisessä oli, että monta kertaa iltaisin huokaisin kiitoksen sinne jonnekin, että taas oli selvitty askel eteenpäin.  Kun katselen nyt kalenteriani, niin kaikesta touhusta huolimatta aikaa riitti harrastuksiin. Varsinainen muutto sujui Niemen toimesta nopeasti ja jo samalla viikolla olin tyhjentänyt muuttolaatikot.

Kirjahylly menossa.
Olohuone alkaa muotoutua. Minulle se on työhuone.
Eilen kävin remonttifirman miesten kanssa talolla, jossa lienee jo tänään alkanut tapahtua. Heidän mukaansa kolme kuukautta ei tule riittämään. Tällainen koemuutto, joksi tätä olen itse kutsunut antaa hienon mahdollisuuden tarkistaa, mistä on nyt viimeistään luovuttava. Olen valmis. Oma koti tuntui yhtäkkiä omituiselta, vähän samanlaiselta kuin oikeidenkin muuttojen jälkeen. Olenko asunut täällä melkein 14 vuotta? Asunko edelleenkin joskus ensi kesänä? Missä on nyt kotini? On varmaan järkyttävää nähdä lattiat purettuina ja seinät revittyinä.

Raktus Oy:n  miehet ottivat talon haltuunsa.
Uskon, että tällaiset myllerrykset voivat olla meille kaikille totuuden paikka, jos ne vai osallemme tulevat. Jollen olisi viime syksynä rohkeasti jättänyt pois toista minulle määrättyä lääkettä, en olisi pystynyt tähän kaikkeen. Mielenkiintoinen elämä kaikkinensa on antanut ylimääräistä virtaa. Jään kuitenkin edelleen miettimään, miksi juuri näin kävi. Ehkä annan ajan kaikessa rauhassa kulua ja näyttää.  Olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Olen usein sanonut viime aikoina, että tämä kaikki ei ole mitään sen rinnalla, mitä koin ihmisten taholta oikeudenkäynnin aikoja elettäessä.


Voi naapurin Mökää, joka juoksenteli muuttopäivänä sisään ja ulos ihmeissään.
Onpa omituista, että tällainen suunnittelu- ja kirjoituspäivä tuntuu laiskalta päivältä kaikkien muutaman viikon ponnistusten jälkeen. Paljon on tekemättä, mutta ajattelu vaatii hiljaisuutta, rauhaa ja siihen on turha sekoittaa vaatepussien setvimistä ja niiden järjestämistä kaappeihin. 


Vähän hulluteltiin, kun Alex ja koko muu perhe poikkesi mummin luona.
Täksi väliajaksi muutin asumaan Hyrylän keskustaan varuskunnan alueelle kerrostaloon, johon itse asiassa vihjasin edellisessä blogikirjoituksessa esittämässäni kuvassa.  Olen nyt keskellä aluetta, jota innokkaasti tutkin tehdessäni taidehistorian proseminaarityötä Hyrylän tori keskipisteenä.  Sitä saa, mitä halajaa, voin taas sanoa.

Nyt kun tämä kaikki on kerrottu, voi keskittyä uusiin innostaviin asioihin. Levoton mieli alkaa rauhoittua. Vai alkaako?


Jotenkin tämä kuva osui tänne sattumalta. 20.5.2006 Mikkolan kentällä. Taisi olla sama päivä kun Suomi voitti Euroviisut. Kuvan otti Marianne Westerlund.