keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Tunnelmointia kotiseuduilla

”Syvänsininen meri väreilee auringon säteiden koskettaessa sen pintaa ja kaukainen. käsittämätön meren kohina on kuin kutsuhuuto, tule, tule, minun syleilyyni! Sen koettuaan ihminen on lumottu. Hän on menettänyt osan itsestään kokemalleen ja tuntemalleen elämykselle. Siitä tunteesta ei voi vapautua ennen kuin ummistaa silmänsä ikuiseen uneen.”

Luin tuon pätkän äskettän kirjasta ”Uusikirkko – kylät kujasineen. Tämä teksti löytyy kirjan sivulta 22 Uudenkirkon Anttanalan kylän kohdalta kuvaten näkymää Muvamäeltä. Kirjan on koonnut Arvi Koli ja se on ilmestynyt 1989. Uusikirkko oli pitäjä Karjalankannaksella Kuolemajärven pitäjän naapurissa. Kun luin tuon, muistoja vyöryi mieleeni ja ihoni meni kananlihalle. Muistin elävästi oman äitini tuntemukset, joita en toki kokenut aikanaan samalla tavalla, vaikka hyvin ymmärsin häntä. Hän oli sielua myöten kuolemajärveläinen, meren rannan kasvatti. Kotitalosta ei ollut kuin 50 metriä jos sitäkään meren rantaan. Tammikko, Seivästön kaukainen kylänosa, oli hänen synnyin- ja kasvuseutunsa. Sen tuoksut, äänet ja maisema syöpyivät hänen sieluunsa ja mieleensä eivätkä koskaan sieltä poistuneet. Ikävä säilyi koko elämän ajan. Kun olimme yhdessä matkoilla ja useimmiten matkakohteet olivat juuri meren rannalla, hän tuntui lähes sekoavan yrittäessään tavoittaa sen meren tunnun, jota hän aina ikävöi eläessään viljavien peltojen  ja metsien keskellä eteläisessä Hämeessä. Vietimme keväällä 1995 viikon Lanzarotella, jossa hän halusi nukkua ikkunat auki, jotta merituuli pääsi puhaltamaan joka nurkkaan. Tietenkin hän vilustui.



Kuvia Rengon pappilasta.

Kun äitini kuoli keväällä 2003, menin sisareni kanssa neuvottelemaan Rengon kirkkoherran Soili Juntumaan kanssa hautajaisista.  Kerroimme papille äidin kaipuusta Karjalaan ja omalle kotipaikalleen. Olin kirjoittanut ajatukseni myös paperille ja pappi käytti niitä sanoja puhuessaan siunaustilaisuudessa. Minusta se oli hienoa, koska usein pappien puheet ovat persoonattomia. He eivät tunne vainajaa eivätkä aina edes omaiset tänä päivänä ole kuollutta tarpeeksi lähellä tietääkseen tämän syvimmistä ajatuksista. He eivät ehkä myöskään koe sitä tarpeelliseksi tai eivät osaa huolehtia siitä, että pappi valitsee juuri oikeat sanat. Harva varmaan ajattelee edes tällaisia asioita.  Soili Juntumaa jäi itsenäisen Rengon viimeiseksi kirkkoherraksi, kun seurakunta liittyi 2011 Hämeenlinna-Vanajan seurakuntaan. Kirkkoherra asui Rengon pappilassa ja oli hienoa huhtikuun alussa 2003 mennä ensimmäisen kerran käymään entisen kotipaikkakunnan pappilassa. 

88-vuotispäivänä sairaalassa. Kuusi päivää myöhemmin hän veti viimeisen henkäyksen.

Olin silloin käynyt äitini kotipaikalla vasta kaksi kertaa (1991 ja 1997) ja olin toivonut, että voisimme vielä käydä siellä yhdessä, jotta pystyisin tarkentamaan hänen muistelmiaan. Olin haastatellut häntä ja samalla kirjoittanut kaiken ehtimäni muistiin viettäessämme viikon Viron Pärnussa maaliskuussa 2000. Tuon oleskelun aikana hän täytti 85 vuotta. Teimme pitkiä kävelyretkiä. Merenranta toi hänelle muistoja lapsuuden ja nuoruuden maisemista. Muistelmat jäivät loppujen lopuksi puutteellisiksi, koska haastattelijan tiedot olivat niin surkeat. Niiden pohjalta olen voinut sittemmin jatkaa, vaikka en saanutkaan enää häneltä vastauksia tarkentaakseni asioita.



Emme siis ehtineet enää mennä Kuolemajärvelle yhdessä. Minun olisi jatkossa yksin selvitettävä asioita, opiskeltava ja tehtävä kysymyksiä. Ajan kuluessa olen huomannut, että jotkut asiat olenkin imenyt jo äidinmaidossa. Tiedän ja tunnen ne vaistomaisesti, vaikken pystykään niitä todistamaan. Lähdekriittisyys on tärkeää, mutta pienen ihmisen historiassa on sallittava myös tunne. Voin täydentää aukkokohtia omilla tuntemuksillani ja muiden kertomuksilla. Sellaisia aukkoja tulee eteeni jatkuvasti. Nyt on meidän aikamme, jota en halua tuhlata.

Pärnun rannalla kävelemässä.

On myös niin, että kirjallinen aineisto ei aina ole totta vaan kunkin kirjoittajan värittämää. Samoin historiateokset jatkavat usein rakentaen entisten virheiden tai epätarkkuuksien päälle.  Olen usein sanonut itselleni, että kyseenalaistan kaiken niin kauan kunnes olen sen tarkistanut alkuperäisestä lähteestä. Siis jos se tarkistaminen vain on mahdollista ja jos vain ehdin tehdä kaiken, mitä pitäisi. Ja sen lisäksi kun osaisi olla itselleen armollinen.

Äitini Rengossa kotipihalleen istuttama tammi on tässä vielä kovin pieni. 

Edellä mainitsemani Uudenkirkon kirjan sain lainaksi Veikko Pöriltä, jonka sukujuuret ovat äitinsä puolelta Kuolemajärven Sirkiöissä ja isän puolelta Uudellakirkolla. Kun kuuntelin hänen kertomuksiaan, en tahtonut pysyä mukana, koska minulla ei ollut taaskaan tarpeeksi tietoa. Olenkin siksi yrittänyt painaa nyt mieleeni Uudenkirkon kyliä lukemalla tuota mainitsemaani kirjaa. Oheislukemistona minulla on äskettäin ollut lisäksi Ester Kähösen Vanha Äyräpää I ja II. Jokin vetää minua erityisesti ikivanhaan historiaan, aikojen alkuun, kun maa oli nuori.  Maan, sen muotojen ja rakenteiden ymmärtäminen kiehtoo erityisesti. Maantieto oli jo koulussa lempiaineeni historian ja kasvitieteen lisäksi. Paikallistuntemus on kaiken alku. Sen päälle on sitten mahdollista rakentaa elämää, tuoda näyttämölle ihmisiä, esivanhempiamme.

Karjalankannaksen luonto muistuttaa yllättävän paljon omaa kotiseutuani Hämettä, jossa kuitenkin meri tai järvi puuttuvat. Meillä, sisarillani ja minulla oli lapsena tapana leikkiä kuvittelemalla. Muistan leikkimme pelloilla ja metsissä. Käytimme luontoa ja vuodenaikoja leikkivälineinä. Koska kotiamme ympäröivät suuret pellot ja metsät, toivoimme ja kuvittelimme joskus, että kaikki pellot muuttuisivat järveksi ja voisimme hypätä saunan ikkunasta uimaan. Olen jopa myöhemmin uneksinut tästä hienosta haaveesta ikään kuin se olisi ollut totta. Eräs serkkujeni kautta saamani valokuva sai tuon kuvitelman jälleen elämään.

Siinä he tallaavat äitini kasvimaata keskellä meidän järveä. Hänen kolme nuorinta veljeään ja yhden sisaren mies. 

Koska pellot eivät muuttuneet järveksi, ajelimme kesäisin pyörillä Kaartjoelle uimaan jollei sitten isä vienyt meitä Valajärvelle tai Ojajärvelle, jotka olivat lähimmät uintipaikat. Äitini sisaruksineen pääsi pulahtamaan Tammikonlahden aaltoihin suoraan kotipihasta. Samaisella lahdella on myös kiviä, joiden päällä saattoi istuskella. Kissat käyttivät myös kiviä pyydystäessään itselleen kalaa, menneinä aikoina meri pursui ravintoa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän lapsuuteni maisemat ja äitini ja hänen sukunsa kotimaisemat yhdistyvät yhdeksi.  Siihen on osittain syynä omistautumiseni  asialle ja muistojen kokoon keräämisellä.  Olen toki vielä täysi noviisi kaiken suhteen, mutta joka päivä yritän oppia jotakin uutta. Emme saa menetettyä maata ja seutua takaisin.  Rajan taakse jääneet alueet kuuluvat nykyään Venäjälle, mutta henkisesti ne ovat aina meidän. Sukumme kulkivat siellä vuosisatoja, maan multiin heidät on haudattu. Tällainen henkinen omistaminen on itse asiassa paljon voimakkaampaa kuin ikävän tyly maallinen omistus kaikkine huolineen. Senhän  olen itse kokenut ja sitä elän vieläkin. Henkinen kiinnitys ulkoisiin asioihin on mielikuvituksen rikkautta. Mieli voi hallita koko maailmaa, kulkea vapaasti paikasta ja ajasta toiseen.

Poikkesin lyhyesti Tammikon rannassa. Kauempana näkyy Seivästön kylän rantaviiva ja oikealla Tammikon aallonmurtaja.

Kun tutkin paikan muotoja, rakenteita, peltoja, metsiä ja vesistöjä, opin pikkuhiljaa paikan luonteen. En opi sitä ehkä perinpohjin, mutta tulen tunnistamaan sen, jos joskus saan mahdollisuuden viettää aikaani siellä. Ehkä en uskallakaan lähteä sinne yksin seikkailemaan, mitä olen jo pitkään uhonnut. En varmaankaan, jos liian kauan vetkuttelen asian kanssa.

Kuolemajärven Karjalaisten kylästä kulkee tie Uudenkirkon Tarkkalan kylään. Kuljin sitä tietä pitkin viime kesänä aina metsän keskellä olevalle Mäkräänpesälle. Kirjoitin siitä blogissani viimekeväisen matkan jälkeen 29.5.2014.  Jos olisin jatkanut siitä vielä eteenpäin, olisin tullut Tarkkalaan.

Uusikirkko – kylät kujasineen –kirjaa eteenpäin lukiessani kohtaan mielenkiintoisen tekstin, joka antaa Tarkkalan kylälle oman tunnistettavan ominaisuuden. Abraham Wilhelminpoika Sirkiä (1870 – 1948) on kertonut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haastattelijalle seuraavan kylää koskevan tarinan:

”Tässä kerron teille Tarkkalan mäellä kasvaneesta isosta kuusesta, jonka alle Tarkkalan ensimmäiset asujaimet kuormansa purkivat ja ensimmäisen asumuksensa laittoivat. Se kuusi oli aikoinaan merkitty merikarttaan. Siksi ei kukaan saanut hakata sitä pois. Lopulta kuusi oli kasvanut niin isoksi, että näkyi merelle niin kuin torni. Vihdoin viimein kova koillistuuli kuusen kuitenkin kaatoi. Runko oli niin paksu, ettei sitä saatu poikki hakatuksi. Korkean mäen alta katsottuna runko oli kuin iso tykki mäen päällä. Siitä tuli sellainen maine, että Tarkkalan kaupungissa ovat puiset tykit, mitkä vartioivat Tarkkalan kaupunkia.”

Kuolemajärven Karjalaisten kylässä näillä paikoilla asui Abraham Wilhelminpoika Sirkiä. Keväällä siellä käydessäni omenapuut olivat täydessä kukassa. (Paikka ei itse asiassa ollut tässä vaan enemmän vasemmalle ja siellä olevan tien toisella puolella. Näin minulle kertoi iäkäs paikkakuntalainen.) 

 

Aikamoinen tarinankertoja, tämä Abraham Wilhelminpoika Sirkiä, oman isoisäni, nuoremman Abraham Abrahaminpoika Sirkiän (1887 – 1970) serkku on ollut.  Abraham Wilhelminpojan äiti Beata oli oman isoisäni isän Abrahamin sisar. Näiden sisarusten isä oli nimeltään Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä (1803 – 1859), jolla oli vaimonsa Helena Paulintytär Kukon (1803 – 1867) kanssa yhteensä 12 lasta. Näistä lapsista seitsemän on jatkanut sukua ja jälkeläisiä on runsaasti. Abraham Wilhelminpojan isä oli myös Sirkiän sukua.




Äyräpää I:n alussa kerrotaan  seudun geologiasta ja luonnosta. osa Kuolemajärveä kuten Kaukjärvi, koko Uusikirkko ja Kivennapa kuuluivat aikoinaan  muinaiseen Äyräpään alueeseen. Omat kyläni Seivästö ja Karjalainen  kuten koko Kuolemajärven alue olivat Viipurin alla, joten niitä vain sivutaan. Yhtä kaikki Karjalankannaksella ollaan ja samaa väkeä asui rajan molemmin puolin.  Seurakuntien rajat menivät sitten vähän eri tavalla. Kirjassa on sattumoisin käytetty paljon valokuvia varsinaisen Kuolemajärven alueelta.

Allaolevan tekstin olen lainannut osoitteesta

Äyräpää on esinelöytöjen perusteella vanhaa kivikauden aikaista asuinaluetta. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Ruotsi sai alueen haltuunsa. Tässä rauhansopimuksessa on ensimmäinen maininta Äyräpäästä. Kirjallisuudessa mainitaan vuonna 1348 Keski-Kannaksella Äyräpää-niminen kirkkopitäjä. Nimen oletetaan muotoutuneen muinaisten karjalaisten Äkräs-jumalasta ja alueella tiedetään asuneen myös Äkräs-nimisen suvun. Alkuperäisväestöä kutsuttiin äyrämöisiksi erotukseksi alueelle myöhemmin muuttaneista uudisasukkaista, savakoista.
Palaan varmasti myöhemmin näihin asioihin. Tarkkalan osalta voisin vielä mainita, että Tarkkalanmäen korkeus oli 100 metriä merenpinnasta. Alueen suurin kukkula oli Mäkienmäki, jonka korkeus oli 102 m.

Sukuseuramme (Kuolemajärven Sirkiät) jäseninä on erityisen paljon Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän ja Helena Paulintytär Kukon jälkipolvia ja olen tutustunut  muiden haarojen jälkeläisiin vasta äitini kuoleman jälkeen. En tiedä, olisinko paneutunut näihin asioihin sen enempää, jos olisin voinut aloittaa tutustumisen aiheeseen aiemmin. Äitini kyllä tiesi mielessään, että olin otollista maaperää. Ei hän muuten olisi niin kovasti huolehtinut viimeisenä elinvuotenaan siitä, että juuri minä saisin kaikki hänen Kuolemajärveä koskevat kirjansa.

Itse olen kyllä sittemmin hankkinut lisää kirjallisuutta. Kiinnostus on laajentunut laajemmalle Karjalaan. Olen jo kyllästymiseen (lukijan) saakka kirjoittanut näissä blogeissani tästäkin aiheesta. Minulle kirjoittaminen on eräs opiskelun väline. Nuoresta asti olen sillä tavalla painanut asioita mieleeni. Monet omaavat valtavan hyvän muistin eivätkä tarvitse mitään apuvälineitä.  Hieno juttu. Mutta kun se pää sitten pettää, ne muistot ovat samalla menneet. Kirjoittamalla tallennan asioita kuten myös valokuvaamalla. Meillä jokaisella on omat tapamme. 

Kohta vuosi vaihtuu. Suljen tällä kirjoituksella merkittävän vuoden 2014 ja suuntaan seuraavaan. Samalla toivotan onnea ja menestystä kaikille lukijoilleni!

Äidin perheen (Abraham Abrahaminpoika Sirkiä)  kotiranta Kuolemajärven  Seivästön kylän Tammikossa. Siellä näkyvät myös ne kivet, jotaka tarinassani mainitsin.





lauantai 20. joulukuuta 2014

Joulu, joulun alla, jouluna - vuoden käännekohta

Lanseerasin käsitteen ”kynttilä maksalaatikon päällä” jo ainakin jouluna 2008, jollen sitten jo aiemmin. Joka tapauksessa silloin käsittelin aihetta todistettavasti kirjallisena ensimmäistä kertaa silloisessa blogissani. En aio tässä juuttua tähän minulle jo hyvin kuluneeseen aiheeseen vaikka tuolla myöhemmin palaankin vanhoihin joulun ajan kirjoituksiini. Joulu nimittäin (tietenkin) tulee taas joka tuutista ja saattaa aiheuttaa poikkeaville ihmiselle pahaa mieltä. En voi kieltää, että kyllä se minussakin hiukan kolkuttaa, varsinkin, jos menen Facebookiin.  No, myönnän olevani poikkeava, sillä menen jouluun edelleen oikaisten aidan alta.

Tasan 6 vuotta sitten olimme (tyttäreni, hänen ja hänen tyttärensä)  pikkuserkkuni Hilkan syntymäpävillä Porin Yyterissä. Vietimme siellä kaksi yötä. Yhden päivän kiertelimme ympäristössä mm. kävimme Lampaluodossa, jossa isovanhempani olivat evakossa talvisodan jälkeen jonkin aikaa ennen paluuta Karjalan kannakselle Kuolemajärvelle 1942. Emme etsineet paikkaa, missä he olivat vaan pienessä tihkusateessa tutustuimme ympäristöön. 1940-luvulla Lampaluotoon ei vielä kulkenut tietä vaan sinne piti mennä mantereelta laivalla.

Luulin pitkään, että tämä kuva olisi otettu Seivästöllä, mutta myöhemmin minulle paljastui, että äiti kävi sodan aikana lomallaan myös Lampaluodossa ja hänet piti noutaa veneellä saareen.  Oletan, että on joko syksy 1941 tai kevät 1942 ja kuvauspaikka on Lampaluodon rannalla.

Äiti ja tytär juhlimassa sukulaisynttäreillä 20.12.2008.

Itse asiassa odotan nyt valon määrän lisääntymistä. Odotan myös lunta. Odotan myös pyhäpäiviä, jolloin voi olla rauhassa, levätä ja tehdä, mitä mieluummin tekee. Oikeastaan en edes odota niitä, sillä elän tässä hetkessä, jokainen uusi aamu on ihka uusi ja muotoutuu päivän mittaan omanlaisekseen.

Alex eilen työmaallaan.


Kiva kuva syntyi tabletin kanssa (17.12.2014)

Pikku Alex ehti eilen ollessaan luonani parisen tuntia ottaa talon siivouskohteekseen löydettyään sopivan työvälineen. Sillä hän sitten metsästi pölykasoja, joita tuli näyttämään minulle. Sanoinkin, että mummilla on vielä joulusiivous tekemättä. Huh, mitä tulin sanoneeksi!  Siivoan säännöllisesti, mutta vain oman hetkellisen intoni ajamana. Aloittelin siis sitä siivousta tänä aamuna kuten aloittelen milloin mitäkin aamuisin. Sitten tulee jokin ja vetää minut tekemään jotakin kirjallista työtä. Jatkan siivousta ja järjestelyä kunhan se taas huvittaa. Olen aina ollut hyvin tehokas ja aikaansaava töissäni, mutta harhailu on toinen luonteeni.  Tällaiset piirteet tuntuvat vain lisääntyvän ja jalostuvan vanhetessa. Niistä on aiheellista kiittää. Ei ole ollenkaan tarkoitus, että naisen tai miehen elämä on pelkkää raakaa työtä, toistuvaa ja samankaltaista, rutiinia. Tosin se on monelle pakopaikka, jotta ei tarvitse ajatella elämän syvyyttä ja tarkoitusta.  Työn luovuus, katkelmallisuus, yllätyksellisyys, mutkat, ongelmat, esteet sen sijaan tuovat meille ajateltavaa, joka saattaa siis joillekin olla pelottavaa. Siksi tehdään mieluummin niin kuin on aina tehty. Myös jouluna.

Mummin meikkipussikin kuten koko laukun sisältä  joutui myös tutkintaan

Alex muuten ehtii parin tunnin aikana leikkiä useita erilaisia leikkejä. Useimmiten kaikki alkaa oikeasta työkalupakista, sen sisällöstä, kortit ja kirjat tulevat mukaan, paperi, tiskaus, siivous, ikkunasta katselu. On oikeastaan turha edes luetella, koska aiheena ovat kaikki asiat, mitä vain mieleen tulee. Taitaa ”harhailu” olla myös hänellä luonteenpiirteenä. Sehän on minullekin tuttua jo varhaislapsuudesta ja siksi Alexin touhuja niin mielelläni katselen. Mutta kyllä se on aikuisesta usein rasittavaa ja niin vaativaa. Kiltisti paikallaan leikkivä lapsi on varmaan se ihanne metsiin, niityille ja naapurikyliin karkailevan ”liehuletin” sijasta. Ja vaikka noita ominaisuuksia vanhempien toimesta hillitäänkin, niin kyllä se ihmisen perusenergia säilyy samana elämän loppuun saakka.

Lopuksi liitän tähän blogini viiden vuoden takaa kuvaamaan sen hetken ajatuksia.

Pakkasilmoista ihon uurteisiin (18.12.2009)


Rakastan näitä kauniita, huurteisia pakkaspäiviä. Ikään kuin en ennen olisi tällaisia nähnytkään. Kun ajan tai kävelen maiseman läpi, en muuta tee kuin huokaile: ”Missä olen ollut ennen kun on ollut tällaista?”  Varmaan olin töissä, lähdin kotoa kun oli pimeää ja tulin kotiin kun oli edelleen pimeää. Töissä ei paljon nähnyt päivänvaloa ja jos näki, sen ihailemiseen ei ollut aikaa. Elämä vilisti ohitse. Kotimatkalla palelin ehkä silkasta väsymyksestä. Saatoin hyvin harvoin ihailla edes taivaankappaleita, koska täällä pääkaupunkiseudulla on niin runsaasti keinosaastevaloa. Iltapimeällä ei useimmiten huvittanut lähteä ulos. Jos kuitenkin piti päästä raikasta ilmaa haistelemaan, eipä ulkona enää nähnyt paljon mitään. Elämäni taitaa tavallaan edelleenkin vilistää ohi, koska lyhyet aurinkoiset päivät kuluvat liian sukkelaan. Joka päivä toivon tämän kauniin pakkassään jatkuvan vielä pitkään. Joinakin päivinä kuten tänään, se ratkaiseva on ollut valo ja sen taittuminen tiettyinä päivän hetkinä.

Varmaan isäni aikanaan salaa ottama  valokuva, koska tuossa vaiheessa en hevin antanut kuvata itseäni. 

Toivon, että kaikki ihmiset osaisivat nauttia ja hurmioitua tällaisista yksinkertaisista iloista. Olen pikkuhiljaa viime vuosien aikana tajunnut, että maailman ja luonnon kauneus nimittäin on oikeastaan se kaikista tärkein meille ihmisille. Se on se, josta voimme pitää viimeiseen saakka kiinni kaiken muun vähitellen rapistessa ympärillämme. Kuinka paljon pahaa ihmiset tekevätkään toisilleen ja samalla itselleen koko ajan. Kyky haltioitua on mahdottoman suuri aarre. Varmaan elämämme aikana lumoudumme monista muistakin asioista kuin luonnosta, mutta mitä jää loppujen lopuksi jäljelle? Alamme pikku hiljaa itsekin sulautua osaksi luontoa... Kun ajattelen taaksepäin, luonnonrakkauteni on peräisin kaukaa lapsuudesta. Sen ajan värit eivät koskaan häviä, nyt voin niitä tavallaan palauttaa mieleen tämän ajan kauneuden kautta.

Eilen 19.12.2014 Axelin hymy äidilleen.

Kirkkaana ja valoisana päivänä myös rypyt näkyvät selvemmin. Yli kuusikymmentävuotiaan kasvoilla risteilee jo mahdoton määrä uurteita, ryppyjä, suurentuneita ihohuokosia, vaikka onkin aina hoitanut ihoaan. Oletteko koskaan valokuvanneet itseänne läheltä? Digitaalisilla kameroilla saa todella inhorealistisia lähikuvia itsestään. Mutta miksi me paheksumme vanhenevan ihmisen ulkonäköä?  Vanheneminenhan alkaa jo nuorena. Ryppyjä on jo alle neljäkymmenvuotiailla. Ryppyjen lisäksi silmäluomet ja ehkä silmäpussit roikkuvat ja kaulan löysä iho riippuu kukonheltan tavoin. Hampaat ovat kellastuneet eivätkä kaikki ole enää tallella, Kaikista meistä saa pahan näköisiä kuvia iästä riippumatta, mutta pahimmalta ne tietysti tuntuvat itsestä, koska emme näe itseämme muualta kuin peilistä ja valokuvista. Omakuvamme on näin ollen yleensä osittain vääristynyt ja pysähtynyt.  Muut näkevät meidät paremmin, täydessä vauhdissa, elävänä, eivätkä varmaan kiinnitä huomiota ryppyihimme ja huokosiimme. Mutta mitä tieto siitä auttaa, ei yhtikäs mitään. Suomessa onneksi ihmisillä tuntuu olevan vielä järki kädessä emmekä tuijota pelkkää ulkonäköä. Mallien, tähtien ja yleensä julkkisten julkaistavia valokuvia käsitellään kaikin mahdollisin tavoin (hoikennetaan, tasoitetaan, kirkastetaan, vaalennetaan, himmennetään) jotta kohteesta saadaan nykyihanteiden mukainen.  Jos minulla olisi enemmän aikaa, lataisin ilmaiseen koekäyttöön Portrait Professional-ohjelman, jota mm. http://digital-photography-school.com/ suosittelee ja mainostaa sivuillaan. Olisi kiva saada joku toinen ihminen malliksi kuvauksiini, mutta kun en kehtaa ketään pyytää, pitää käyttää omaa itseään kokeiluvälineenä. Siinähän sitä oppi tuntemaan omat puutteensa.

Itsenäisyyspäivänä 2008 vietimme Artun synttäreitä, kun 8 vuotta tuli täyteen. Kaikki Suomen isovanhemmat olivat silloin paikalla.

Taisin tässä kirjoituksessani jo sortua aikaan ja kiireeseen, joista väitän vapautuneeni oravanpyörästä hypättyäni.  Olen varmaan niitä harvinaisia ihmisiä joulun alla, jolla ei oikeasti ole kiirettä. Kun ajelin iltapäivällä lastenkuljetusmatkalla radio auki, etsin sopivaa musiikkia ja sain näkyviin oudon kanavan joululaulu.fi. Sieltä tuli pelkkiä joululauluja. Toki olen välillä pitänyt kotonakin radiota auki, mutta koska pidän hiljaisuuden äänistä enemmän, se useimmiten pysyy kiinni. Tiedän, että radiosta tulee kaikenlaista mielenkiintoista, mutta... Kummasti vain ne autossa kuulemani joululaulut alkoivat tehdä oloni haikeaksi, itkettäväksi ja surulliseksi. Musiikki on varmaan tuoksujen lisäksi niin tärkeä muistijälkiä tekevä. Toki näkökin, varsinkin jos alkaa katsella vanhoja valokuvia. 

21.12.2009 satoi näin paljon lunta. No, sitähän tuli sitten vielä paljon lisääkin. Koko vuosikymmenen olimme saaneet viettää lauhoja talvia eikä tuona päivänä  voinut vielä kuvitellakaan, mitä oli edessäpäin..


Mieleen tuli menneitä jouluja, niitä kiireisiä, touhua täynnä olevia, kun omat lapset tai lapsenlapset olivat pieniä. Niistähän ei ole pitkääkään aikaa, mutta niin vain minun kohdallani kävi, että aikakauden ratas kääntyi jossakin vaiheessa ja tipahdin toiselle rattaalle. Sieltä ei ole paluuta enkä itse asiassa enää haluakaan palata entiseen. Olen räpiköinyt jo aikoinaan 1990-luvun alussa menneiden muisteluissa juhlapyhien alla ystävieni kanssa, kun meitä oli useita yksinäisiä yhdessä. Nyt sellainen tuntuu hieman vieraalta, tämä nykyinen elämä ja avoin tulevaisuus kiehtovat minua niin paljon, että perheenäidin rooli on se vihonviimeinen, johon kaipaan. Mutta vielä tänä jouluna en pysty toteuttamaan haavettani viettää joulua jossakin eteläisen Euroopan kaupungissa.

Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä satoi lunta, joka painoi puiden oksia niin raskaana, että lähes kaikista pihan männyistä katkesi isoja oksia. Tässä ne nyt odottavat jatkokäsittelyä. Talven tuloa vielä odottelemme emmekä vielä tiedä siitäkään sen enempää.



perjantai 12. joulukuuta 2014

Negatiivista valokuvaksi

Olisi ehkä viisasta tehdä ihan jotakin muuta kuten siivota tai järjestellä vielä osittain sekaisin olevia tavaroita tai mitä tahansa. Mutta tässä iässä, pitkällä eläkeläisen maailmassa voi tehdä aina ihan jotakin muuta, sillä noita ”järkeviä” juttuja moni nainen on tehnyt koko elämänsä ajan, usein vielä juuttuen niihin rutiineihin loppuiäkseen. Ajatus vain häivähti tässä eräänä päivänä mielessäni, ei sen enempää. Eipä sitten sen jälkeen tapahtunut muuta, kuin että kaivauduin taas niihin, minulle niin mahdottoman mieluisiin asioihin.

Negatiiveista saattaa löytyä katkelmia, fragmentteja jostakin tapahtumasta. Kun sitten niitä liittää muihin, syntyy kertomus. 


Paljon kertomuksia jää kertomatta. Oli talvi 1971. Asuimme yhden vuoden Suomessa ja olimme olleet joulun aikaan Saksassa sukuloimassa. Muistan, että uusi halpa Kielin C&A:sta ostamani takki ei paljon Suomen kylmää pitänyt. Onneksi Christina on lämpimästi puettu, Olemme Vehmaisissa pikkutiellä tulossa Kemposta kotiin ohi Mäenpään.

Hetken mielijohteesta olin napannut edellisenä iltana yhden negatiivipussukan käteeni kuukausien tauon jälkeen. Pussissa oli yhteen kietoutuneena kymmeniä negatiivipusseja ilman mitään päivämääriä. Olin kuljettanut niitä mukanani ja osan pelastanut äitini laitettua ne aikanaan talteen pahvilaatikkoon. Äidit kun tapaavat säilyttää lastensa tavaroita turvassa, josta ne putkahtavat sitten jonakin päivänä esiin. Laatikko lojui pölyn peitossa erään poltettavan rakennuksen vintillä, josta nappasin osan siellä olevista tavaroista mukaani. Kaikki oli lähinnä muistoja omasta ja sisarteni nuoruudesta, joukossa jokunen isäni kouluvihko ja kirja. Täydennystä sain sitten äitini säilyttämistä omista kirjeistäni hänelle, jotka tosin ovat edelleen lukematta. Samoin moni muukin asia on vielä kesken, odottamassa.


Tutkin limittäin ja lomittain omia, vanhempieni ja vieraampien ihmisten menneisyyttä. Tallennan talteen valokuvia, kirjeitä, kortteja ja pelkästään muistoja. Työ on hidasta, mutta huomaan kuitenkin edistyneeni siinä pikkuhiljaa, jopa kehittyneeni. Kertaus on opintojen äiti. Opiskelu ja työ ovat palkitsevia.

Mustavalkoisista negatiiveista löytyi useita pätkiä, kun olin kuvannut ystävääni Leenaa Suomenlinnassa. En muuten muista sitä retkeä ollenkaan. Olisinko muistanut paremmin, jos olisin aikanaan kehittänyt valokuvat. Lienee kevät 1967 tai 1968.



Rengon Käräjämäki. Mukana veljeni sateenvarjoineen ja Sunny-koira. Olisiko kevät 1968?

Jo kesällä ensimmäisiä negatiiveja skannatessani, huomasin, että aikoinaan ei ollut yksinkertaisesti varaa teettää kaikista kuvaamistaan kuvista valokuvia. Filmirullan kehitys negatiiveiksi tuli kyllä tehtyä ja kuvista saatettiin valita vain jokunen kehitettäväksi, muiden jäädessä unholaan. Negatiivini ovat osittain hyvin käpristyneitä ja kärsineet huonosta säilytyksestä. Niitä on vaikeata kiinnittää skannerin negatiivilistaan. Skannaus kuviksi on myös melko hidasta, vaikka tänä vuonna vanhan skannerini tilalle ostama uudempi versio siitä eli CanoScan 9000F Mark II onkin loistavan hyvä, paljon älykkäämpi ja nopeampi kuin edellinen Canonini, josta jouduin luopumaan, koska en saanut siihen varaosia.


Saapuminen Saksan Travemündeen kesällä 1968.

Elettiin 1960-lukua. Lähdin kahden ystävän kanssa Saksaan töihin.  Aika ajoin tämän päivän tapahtumat saavat minut muistelemaan omaa nuoruuttani. Nuoruus ja hulluus. Nuoret mellakoivat itsenäisyyspäivänä. Nuoret nousivat 1960-luvuilla Suomessakin melkein barrikadeille. Loppujen lopuksi nuoret kasvavat kunniallisiksi kansalaisiksi. Mietin elämäämme. Siitä ajasta tulee parin vuoden päästä kuluneeksi 50 vuotta.

Sen kesän tyäpaikka Schönberger Strandilla..

Uskomatonta. Negatiiviliuskat lentelevät lattialle, ne eivät tahdo pysyä käsissäni. Laitteeseen mahtuu kaksi liuskaa kerrallaan. Koneen suristessa ehdin tehdä paljon muuta. Käydä Facebookissa ja kirjoittaa tätä, keittää kahvit, laittaa vaikka pesukoneen päälle. Ehdin myös miettiä sitä, miksi minulla on aina ollut outo tarve tallentaa hetkiä. Isälläni oli myös se tarve. Hänenkin negatiivinsa tulevat aina välillä esille koteloistaan. Siinä yritän päästä lähemmäs niitä valokuvia, joita hän on liimannut albumeihin ja kerännyt pieniin kansioihin. Milloin kuvat on otettu ja ketä ovat niissä olevat ihmiset? Minulla oli myös pieni erä diakuvia, jotka oli toimitettu vanhemmilleni heidän ystävänsä Urho Lehtosen kuoltua. Siellä joukossa on myös perhekuvia, kuvia ihmisistä, joita en tunne, minulle vieraista paikoista, mutta joukossa on myös kuvia, joilla on kosketuskohta omaan elämääni. Kuvat vievät minut 1950-lukuun, kun vanhempani ja heidän ystävänsä olivat paljon tekemisissä toistensa kanssa. Me, sisareni ja minä olimme jo syntyneet. Urho ja Marita tulivat Helsingistä usein meille. Heidän tuliaisinaan saimme jopa elämämme ensimmäiset banaanit, jotka itse asiassa olivat pieni pettymys.  Heidän mukanaan jopa lähdin syksyllä 1966 Helsinkiin. Olin kasvanut aikuiseksi ja aloin oman taipaleeni.

Urhon diasta skannattu. Tekstissä mainitsemani pariskunta kotinsa pihalla Vartiokylän Ahdekaunokintiellä, jonne minäkin muutin lyhyeksi aikaa syksyllä 1966. Taloa ei ole enää olemassa. Urho ja Marita ovat myös poistuneet tästä maailmasta kauan sitten.
Nyt ajattelen rinnakkain vanhempieni, heidän ystäviensä, omien ystävieni ja itseni elämän taivalta. Etsin yhtäläisyyksiä. Ymmärrän kuinka huonosti tunnemme toisemme, kuinka kaukana toisistaan maailmamme ovat. Niiden on mahdollista olla toisiaan lähellä, mutta ihmisillä on niin paljon esteitä. Minun asiani ei ole niitä purkaa ja kurkottaa kohti ihmistä niiden ohi. Toisten vanhojen ystävieni kanssa yhteys syntyy helposti, ilman ponnistuksia. Monet ovat etääntyneet eikä yhteyksiä ehkä enää ole ehkä mahdollista edes luoda.

Ensimmäinen talveni Saksassa. Odotin Christinaa. Yllättäen löysin valokuvistani myös tällaisen kuvan. Saksan lumimyrskyt olivat hirveitä.


Kodin alku. Pieni keittiö. Että tällainenkin kuva löytyi.
Tällaiset pimeän mustan syksyn päivät vaikuttavat väsyttävästi ja joskus masentavasti. Jopa joulun tulo nostaa esiin muistoja menneistä jouluista, ajoista. joihin en ole enää koskaan paluuta. Tiedän olevani turvassa. Aina. Loppuun saakka. Mutta omilta ajatuksiltani en ole koskaan turvassa. Ne tulevat, liihottavat luokseni ja poistuvat varmasti omiin lokeroihinsa. Jokin meissä kutsuu ne luokseen muistuttamaan elämämme virheistä ja ikävistä ajoista.  Joskus kovin eläviltä tuntuvat muistutukset jopa loppujen lopuksi niistä selviydyttyämme huvittavat. Ikään kuin luojamme leikkisi kanssamme. Muistatko, ole varuillasi. Kyllähän minä muistan, olen oppinut.

Christina on noin 8 kuukautta vanha. Talvi 1970.

Kun vain ehtisin tehdä enemmän, jaksaisin enemmän. Tänä vuonna sain hätäisesti ison kasan joulupostikortteja kirjoitettua. Olisin halunnut paneutua niistä joihinkin kunnolla, kirjoittaa kirjeen, laittaa mukaan valokuvia, mutta enpä jaksanut. Jotenkin vain tiedän vai tiedänkö sittenkään, että vastaanottaja tietää minun ajattelevan häntä. Kukaan muu ei voi asettaa meille vaatimuksia kuin vain me itse.

Maisemaa sieltä pikkutieltä. Saksan talvea. Ikimuistoinen maisema.

Liitän tähän kirjoitukseeni muun muassa muutamia tällä viikolla skannaamistani negatiiveista putkahtaneita valokuvia. Tiedän, että noista vaiheista löydän paljon yksityiskohtaista tietoa niistä kirjeistä, joita kirjoitin vanhemmilleni. En vain jaksa enkä halua kaivaa niitä nyt esiin. Kullekin asialle on aikansa.

Mutta kaiken kaikkiaan, mitähän kaikkea vielä löydän. Osan löydöksistäni julkaisin jo vanhojen kuvien joukossa Facebookissa.


Talvisen metsäkävelyn jälkeen maistui mustikkajugurtti. Voi pikku Tiina! Olisinko tuonut maljakkoon poppelin ja syreenin oksia tiedottamaan kevään tulosta?



perjantai 5. joulukuuta 2014

Sukellus kirjojen maailmaan

Joulu tuntuu isolta elävältä olennolta, joka on lähestymässä. Vaikka olenkin tässä useiden pitkien vuosien mittaan karistanut sen kaikki tunnetta sisältävät kiinnittymät pois mielestäni enkä helpolla mene lankaan kuunnellessani ja lukiessani muiden joulusuunnitelmista ja usein jopa kaikenlaisista jouluun liittyvistä ”hössötyksistä”, on totta, että joulu on sellainen käännekohta vuodessa, että jo pelkästään sen tulo tuo mieleen kaikenlaista muuta.  Se muu on hyvä asia, sillä se kääntää mielen tästä yhä pimenevästä vuodenajasta kohti valoa ja kirkkautta. En tunne kovasti kärsiväni tästä syksyn pimeydestä, mutta en ole voinut välttyä pimeän kutsumasta väsymyksestä ja hiljaisesta toivomuksesta: "Voisinpa minäkin lähteä talviunille ja herätä sitten taas kevään valoisuuteen."


Edinburgin katuja kuljin kerran.. 

Viime joulun aikaan en ehtinyt paljon muuta ajatella kuin edessä olevaa evakkoon siirtymistä ja miten siitä selviytyisin. Nyt on tilanne taas erilainen. Mutta niinhän tämä pienen ihmisen elämä menee.  Muutos on pysyvää. Joskus muutoksen vauhti on hitaampaa, joskus se on kiihkeää ja sykkivää. Minä kuuntelen sitä tarkalla korvalla, olen valmis sen sanomiin. Olen sisällä tässä elämässä, mutta samalla jotenkin kaiken ulkopuolella. Vapaa. Tavallaan. Ehkä sitäkin.

Omat vanhempani kuolivat keväällä, maaliskuussa. Usein vanhan ihmisen aika koittaa syksyllä. Tänä syksynä tämänpuoleisesta maailmasta on poistunut kaksi minulle tärkeää ihmistä. Ensin syyskuussa lähti enoni Martti, joka useana menneenä kesänä tuli Ruotsista Suomeen. Olin noutamassa häntä laivalta ja kuljettelin ympäriinsä. Joka kerta hän vietti muutaman päivän luonani. Ehdin haastatella häntä hänen lapsuusmuistoistaan. Ne haastattelut ovat vielä purkamatta kirjalliseen muotoon. Hän oli äitini jälkeen tärkeä linkki Karjalan kannakselle. Marraskuussa lähti ex-anoppini, josta olen silloin täällä täälläkin kirjoittanut. Viimeinen yhteydenotto molempiin jäi minulta väliin, mutta niinhän usein käy. Toisten ihmisten suhteen emme mitenkään ehdi kaikkea, mitä haluaisimme tehdä. Viimeiset jäähyväiset siunaustilaisuudessa ovat enää vain kaunis muodollisuus, hyvästit. Tuskin lopulliset, koska minulla kaikki kuolleetkin ihmiset jatkavat elämäänsä kirjoituksissani.


Aino 1920 - 1914



Elämä on toden totta useimmiten arkea ja se on vain hyvä asia. Voimme haaveilla jostakin muusta, mutta se muu ei aina toteudu eikä tarvitsekaan. Surulliset tapahtumat jättävät pitkän varjon, niistä toipuminen vie oman aikansa.  Ihmisen psyyke ei ole tyhjä ja tunnoton, vaikka meistä useimmat kieltävät sen ja pitävät vain hauskaa, puhuvat vain kivoja juttuja ja menevät eteenpäin sen enempää ajattelematta. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa paljonkin, vaikkapa pelkästään omia kokemuksiani. Se mitä täällä blogissani kirjoitan nykyhetkestä, on vain pieni osa kaikesta, eräs tapani käsitellä ajankohtaisia asioita. Sanotaan aina, että on hyvä unohtaa ja mennä eteenpäin. Minusta asiat pitää käsitellä ja työstää mielessään ennen niiden jättämistä.  Jollei sitä tee, ne tulevat uudelleen takaisin jossakin muussa muodossa. Sitä voi kutsua surutyöksi, vaikka aina ei ole kysymys kuolemasta.


Lapsen katse. Mitä Alex miettii...

Ajan kulku hidastuu ja kiihtyy vanhetessa. Siinä samanlainen paradoksi kuin monen muunkin asian kohdalla. Päivien kulku tuntuu usein hitaalta ja tapahtumattomalta, mutta se päivä onkin ohi hetkessä. Loppujen lopuksi yksi vuosikin lentää ohi melkein huomaamatta. Siksi onkin hyvä aina välillä pysähtyä. Tähän ja juuri nyt.


Viime maanantaina Tallinnassa.



Sukellus kirjojen maailmaan


Minulla on aina ollut tapana lukea useita kirjoja samaan aikaan. Nykyään kyllä tuntuu, että jokin muu vie sitä aikaa enemmän kuin joskus ennen. Jonakin päivänä pitää kirjat viimeistään palauttaa kirjastoon, mutta sitä ennen ne on äkkiä luettava tai selattava loppuun.  En voi kaikkia kirjoja hankkia itselleni. Kaksikymmentä banaanilaatikkoa täynnä kirjoja autotallissa ovat hyvä muistutus siitä, että kirjoja on jo tarpeeksi. Nimittäin sisällä on vielä kirjoja iso kirjahylly täynnä ja  niitä riittää myös lattialle, pöydille ja kaappeihin. Hyvä niin, sillä jokin tarkoitus silläkin on.


Taisi olla Alvar Aallon kirjahylly.

Kun kuitenkin kaiken maailman asiat ympärillämme ovat niin mahdottoman kiinnostavia, kirja antaa parhaan ja ennen kaikkea syvällisimmän tuntuman aiheeseen. Netissä voi tutustua asiaan kuin asiaan pintapuolisesti, vähän raapustaa sitä, joskus kommentoida ja sitten taas unohtaa.  Kirja avaa aiheesta monta kerrosta ja vie sen lisäksi myös seuraavaan aiheeseen. On vaikea tottua pintapuolisuuteen, otsikoihin ja kärjistämiseen, mieleni kaihoaa todella syvälle asioiden ytimeen. Aamuisin luen sanomalehdet, joskus aika pintapuolisesti, koska artikkelit ovat usein vain pintaa. Säästän aikaani.

Ihailen kirjablokkareita, jotka tuntuvat lukevan kymmeniä kirjoja viikossa. Käyn joskus lukemassa muiden blogeja. Blogit.fi-sivustolta voi etsiä kirjoituksia eri aihepiireistä. Sinne on kuitenkin aika vaarallista mennä, koska helposti sitten luiskahtaa lukemaan kaikenlaisia blogeja ja se on sitten oman kirjoittamisen ja muun tekemisen ajasta pois. No, en lähde tätä sen enempää kommentoimaan, voitte käydä siellä itse etsimässä blogeja vaikka nimellä kirjat, lukeminen jne.


Ahvekoski Annan ja Martti-enon kanssa 

Eilen selasin loppuun tänä vuonna ilmestyneen kirjan Heta Pyrhönen. " Jane Austen aikalaisemme". Kun tuossa mainitsin edellä nuo kirjablogit, niin tässä linkki erääseen nimeltä Amman lukuhetki, jossa tämä teos analysoidaan. Suosittelen lukijoitani kovasti menemään antamieni linkkien perässä, koska niistä on helppo sitten palata lukemaan minun blogiani.  En useinkaan käsittele linkkaamiani aiheita kovin seikkaperäisesti. Otan vain jonkin näkökulman. Valitan, että olen samalla tavalla pintapuolinen kuin kaikki muutkin, joita syytän.

Jane Austen syntyi 16.12.1775 Steventonissa Hampshiren kreivikunnassa etelä-Englannissa. Huomaan nyt, että olen aikoinaan työmatkoilla noiden alueiden ohitse kulkiessani ihaillut junan tai auton ikkunasta juuri niitä maisemia, joiden ympäristössä Jane Austen vietti koko 41 vuotta kestäneen elämänsä. Hän nimittäin kuoli 18.7.1817 Winchesterissä, joka oli aikanaan (900-1000-luvuilla) Englannin pääkaupunki.  Winchesterissä on suuri katedraali, jonne Jane Austen on haudattu arvokkaaseen seuraan. Lähistöllä on Chawtonissa kirjailijan kotimuseo rakennuksessa, jossa hän eli elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta. Tässä muuten linkki erääseen blogiin, jonka kirjoittaja on käynyt tuossa kotimuseossa. Blogista löytyy myös paljon muita  Austenin kirjoihin liittyviä aiheita.


Joskus kauan sitten kirjamessuilla.

Siitä kun olen lukenut Jane Austenin tuotantoa on aikaa, mutta jos televisiosta tulee uusintoja filmeistä tai jotakin muuta aiheeseen liittyvää vaikkapa koskien iki-ihanaa Ylpeys ja ennakkoluulo-teosta, haluan ne ehdottomasti nähdä. Heta Pyrhönen käy tuossa mainitsemassani tutkimuksessaan läpi nimenomaan kaikki Austenin teokset, mutta myös kaiken, mihin ne ovat jälkikäteen johtaneet ja varmaan johtavat edelleen.

Jane Austen varmaan kääntyisi haudassaan (lempilauseitani näköjään), jos tietäisi, mihin kaikkeen hänen käsin vaivalla kirjoittamansa viisaat kirjat ovat hänen jälkeensä eläneitä ihmisiä vieneet.  Ajatuksia herättävät myös ne vaikeudet, joita tuon ajan kirjoittavalla naisella oli.  Luen Pyrhösen kirjasta, että hänellä oli vaatimaton koulutus ja suppea elinpiiri, mutta vapaus lukea muun perheen tavoin sen ajan kirjallisuutta. Hän alkoi kirjoittaa säännöllisesti noin yksitoistavuotiaana. Perheen kannustus oli tärkeätä, kotona hän sai vapaasti ilmaista itseään ja tuoda mielipiteensä esille. 

Mielenkiintoista on lukea Austenin ajan kirjailijoiden kanavista saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Tulee melkein nykyaika mieleen tai se aika, johon olemme ehkä menossa. Ensimmäinen vaihtoehto oli ennakkotilausten kerääminen, jolloin kirjailija keräsi listan ihmisistä, jotka sitoutuivat ostamaan hänen kirjansa sen tultua julkaistuksi. Maksu otettiin etukäteen tai toimitettaessa. Menetelmä toimi tosin vain, jos kirjailija oli laajasti tunnettu tai hänellä oli varakas suojelija. Toinen mahdollisuus oli myydä julkaisuoikeudet kustantajalle (=kirjakauppias) kertakorvausta vastaan, jolloin kaikki voitto jäikin kirjakauppiaalle. Kolmas vaihtoehto oli omakustanne, jolloin kirjailija kantoi yksin taloudellisen riskin ja maksoi jopa kirjakauppiaalle 10 prosenttia jokaisesta myydystä kirjasta. Ikävää oli myös se, että nainen tarvitsi välittäjäksi miehen, jotta naisen maine ei kärsisi.


Tätä kuvaa on aina yhtä hauska katsella,

Kirjoittaessani tätä ajattelin, milloin suomalaiset ovat saaneet Jane Austenia luettakseeen. Tuskin 1800-luvulla ja myöhemminkään tavallinen maalaistyttö luki kirjoja alkuperäiskielellä ensin tilattuaan ne Englannista. " Ylpeys ja ennakkoluulo" ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä Sirkka-Liisa Norko-Turjan kääntämänä 1922?  Muut kirjat ovat julkaistu suomeksi vasta 1950-luvulla.  "Pride and Prejudice" ilmestyi Englannissa ensimmäisen kerran yli sata vuotta aiemmin eli 1813. Jäänkin tässä miettimään, milloin kirjoja ahmien lukenut  1915 syntynyt äitini sai tämän kirjan ensimmäisen kerran käsiinsä.  Millaisia kirjoja Karjalan kannaksella luettiin tai ylipäänsä pidettiin kirjastoissa. Millaisia kirjastoja siellä oli? Oliko koulujen yhteydessä kirjastoja? 1950-luvun loppupuolella alkoi minun ahmimiskauteni. En vain pysty muistamaan, milloin mikin kirja tuli luettua. Siksi oikea nimitys tuonikäisen lukemiselle on ahmiminen.

Googlaaminen - oli pakko vähän tutkia tuon ensimmäisen  kääntäjän juuria, jotka johtivat minut runoilija Aale Tynniin ja samalla joudun kyseenalaistamaan tuon vuosiluvun 1922. Joidenkin lähteiden mukaan kirja on todellakin ilmestynyt ensimmäisen kerran tuona vuonna, mutta Sirkka-Liisa Norko-Turja ei voi silloin olla kääntäjä. 2013 ilmestyi kirjasta uusi Kersti Juvan tekemä käännös. Tässä linkki erääseen  blogiin, joka kertoo mm, että tuo aiempi käännös on ilmestynyt 1940-luvulla. Blogissa on myös linkkejä kirjaa muihin aihetta käsitteleviin kirjoituksiin. Todella suosittu ja haluttu aihe.


Ainon siunaustilaisuuden jälkeen menin tärkeille paikoille, jotka hänkin hyvin tunsi.

Mutta niistä sukututkijan paheista puhenollen eli googlaamalla löysin, että ensimmäinen kääntäjä Sirkka-Liisa Norko-Turja oli Aale Tynnin  (1913-1997) paras ystävä ja he kilpailivat opiskeluaikoinaan samasta miehestä eli Herman Turjasta, jonka kanssa Sirkka-Liisa eli Tyty sitten avioitui. Jouduin viime vuonna ilmestyneen muistelmakirjan
 "Hymyily, kyynel, laulu" sähköisen näyteversioon, jonka teksti kertoi vielä, että ystävättärestä tuli englanninopettaja ja Jane Austenin romaanien kääntäjä. Nyt tuli lisää haettavaa kirjastosta, kun huomaan, että kirjan ovat koonneet ja kirjoittaneet Aalen tytär ja tämän poika.

Jane Austenin ajoista on kulunut 200 vuotta. Olemme menettäneet paljon sen ajan hyveistä ja teknisesti elämme täysin uudessa maailmassa. Tämä uusi uljas maailma, jota suoraan sanoen olen itsekin ollut innolla rakentamassa, tuntuu nyt minusta usein liian nopealta, suppealta ja räikeältä. Onneksi kirjojen kautta pääsen aina välillä vetämään henkeä.

Mennyt aika lähistöllä. Tämä talo on melkein naapuritalo ja purettu ja pienelle tontille rakennettu kahden perheen talo, jossa piha sementtiä. Sieltä eivät kukat enää nouse.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Sekasorrossa

Miten minä rauhallinen, tasapainoinen, positiivinen, tervejärkinen, realistinen, ystävällinen ihminen ja ties mitä omasta mielestäni, jouduin sellaiseen kierteeseen elämässäni, josta ei tahdo tulla loppua. Olen sitä mieltä, että olen jo läksyni oppinut enkä tarvitse enää lisää koettelemuksia, mutta jokin, olisiko se jokin sittenkin omassa sisimmässäni on päättänyt, että ei, ei, vielä ei ole tarpeeksi kyykytetty, et ole vielä hioutunut timantiksi.  En edes pidä itseäni mitenkään omahyväisenä, vaikka mainitsin tuo adjetiivit määritelläkseni itseäni. Olen toistuvasti ystävälleni sanonut olevani vain henki. jolla kyllä on näkyvä keho ja olen tämän näköinen kun olen. Mutta olen myös maininnut, että se henki ja sielu ovat ne tärkeimmät, mutta täällä maailmassa niitä kantamaan tarvitaan jokin teline, se minä, josta otan vaikkapa niitä selfietä. Se minä, joka on vanhentunut rauhallisesti siitä lapsesta ja nuoresta tytöstä ensin keski-ikään ja nyt jo vanhuuden partaalle. Koettelemukset ovat vain näinä elämän loppupuolen vuosina kiihtyneet ja kasaantuneet.

Kuva on viime vuoden alkupuolela. Nyt seinät ovat tyhjiä, kun en halua tehdä niihin reikiä. Taulut varastoituna.
Nyt istahdin kirjoittamaan kesken talossa tehtävää ikkunoiden vaihtoa. Pitäisi varmaan mennä ottamaan joitakin kuvia. Vaihto alkoi niistä kahdesta huoneesta, joita ei vesivahingon takia, avattu ja jotka toimivat remontin ajan kiinteiden kalusteiden varastona. Kun ikkunoiden vaihtajat saapuvat tänne olohuoneeseen, joudun siirtymään muualle.  Poraamisen ja hakkaamisen äänen suljen korvistani, kuulen ne enää vaimeasti. Olen poistunut kirjoittamisen maailmaan, vaikka kirjoitankin siitä, mitä todellisessa maailmassa tapahtuu. Itsehän tämän aiheutin, olin jo 2008 ostamassa muutamaa uutta ikkunaa ja hinta-arvio oli annettu, mutta minut naurettiin hulluksi. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää.


Menneinä vuosina en saanut esittää mitään korjaamiseen ja rakentamiseen liittyvää, kun talon isäntä tiesi kaiken ja ylimielisesti haukkui minut tietämättömäksi ja asioita ymmärtämättömäksi. Olisin halunnut  tietää ja osata. No, nyt olen kyllä saanut viimeisten vuosien aikana opetella asiat, useimmiten kyllä kantapään kautta.  Suurin osa opetuksista on tullut eteeni niitä tahtomattani, saati esille manaamattani. Taisin tässä kesällä kirjoittaa tai ääneen ajatella, että voisin jo vaikkapa perustaa rakennus- ja korjausfirman. Osaisin varmaan sitä ainakin hyvin johtaa ja valvoa. Tekijäksi minusta ei sentään olisi, enkä edes haluaisi. Keväällä talon toinen omistaja  yritti vielä alistaa minua pyytäen hankkimaan jonkun muun valvomaan remonttia, koska minusta ei siihen ole. No jaa.  En tietenkään hankkinut, vaikka pelotus hetken toimi ja sai minut  vanhaan tapaan hetkeksi raiteiltani. Olen sentään jotakin näissä pyörityksissä oppinut. Mutta kiitos, niitä  opetuksia on ollut jo riittävästi, tiedän, mistä kenkä on puristanut. Haluan jo jatkaa eteenpäin omalla polullani. Please!


Uudet henkisen tien opiskelut ovat jo pitkään olleet meneillään tai ovathan ne olleet koko ajan. Limittäin ja lomittain me opimme noita elämän totuuksia ja hioidumme siksi, miksi meidän on tultava. Kiitän joka päivä niistä oivalluksista, joita saan. Mutta tämä toinen juttu saisi jo tulla päätökseen. Olenhan jo kauan sitten päättänyt, että haluan lähteä.  Kahdeksan kuukauden asuminen kerrostalossa näytti myös minulle, kuinka se asumismuoto puutteistaan huolimatta jättää runsaamin aikaa kaikelle muulle. Puutarhan puuttuminen ei kaada maailmaa. Pari kertaa olen näiden viimeisten vuosien aikana ollut päästää irti kokonaan. Oli niin paljon vaikeita asioita taloudellisesti ja oikeusjutun parissa, että ajatus pistää ranttaliksi tuli mieleen. Eihän herran tähden minulta odoteta juuri sitä?  Että jättäisin laskuni ja lainani maksamatta ja antaisin kaiken mennä ulosottoon ja loppujen lopuksi pakkohuutokauppaan.  Ja kaiken saisivat muut hoitaa.  


No, tulihan tuo  tänä aamuna taas mieleen, kun ajattelin edessä olevaa päivää ja seuraaviakin päiviä. Luin lehdestä ilmoituksen kiinteistöjen huutokaupoista. Siinä ei sanottu, että pakkohuutokaupoista, mutta niitähän ne olivat. Ihmiset joutuvat varmaan tällaisena aikana pahoihin tilanteisiin. Sitten on meitä, jotka kestävät, kestävät, kestävät katkeamatta. Miksi? 

Ikkunapakkaukset tulivat jo viime viikon maanantaina. Onneksi talvi ei ehtinyt tulla. 
Muutenkin usein tulee mieleen muita kuunnellessani kuten eilenkin Helsingissä entisten työkavereiden kanssa kulkiessa, että miksen minä voi jo vapaasti irrotella? He ehtivät käydä risteilyillä, jalkahoidoissa, matkoilla, usein teatterissa ja elokuvissa.  Turpeessa olen edelleen kiinni?


Olen usein siirtynyt sitten kauas menneisiin aikoihin ja ajatellut niitä vaikeuksia, joita aiemmilla sukupolvilla oli. Ihminen kestää sen, mitä voi kestää. Taakka ei voi olla kestämistä suurempi. Ihminen on yksin. Jokaisen on yksin, omasta näkökannastaan liiikkeelle lähtien on mietittävä ne omat asiat, joista elämän sattumukset yrittävät vähän kerrallaan muistuttaa, varoittaakin. Tie on pitkä ja okaita täynnä, mutta mitä pikimmin sille löytää, sitä enemmän on aikaa. Sille tielle lähteminen kannattaa.  Minäkin jätän pohdinnan omalta osaltani nyt tähän, otinpa vain taas kerran esiin.. Sen vain sanon, että avoimmuudesta en luovu. Se on minun vahvuuteni. Eli jos joku päivä pistän ranttaliksi, tulen senkin blogini lukijoille kertomaan. Jos se nyt edes kiinnostaa.

Viittaa risteykseen, josta ajan tänään Karjala-talolle. Eino Heinosen kuva vuodelta 1950 Mäkelänkadun ja Pohjolankadun risteyksestä kuvattuna Helsingin kaupungimuseon Rasvaletti-näyttelyssä . Näyttely on siellä vielä tämän kuun loppuun. Suosittelen. Nimi ei tee näyttelylle oikeutta.
Tarjosin pojille  työn välisssä kahvit ja korvapuustit. Osa ikkunoista on jo paikallaan, he saapuvat nyt tähän olohuoneeseen ja joudun varmaan kohta siirtymään tai ainakin pukeutumaan, vetämään sormikkaat käteeni ja pipon päähäni. Mutta ei se mitään. 1800-luvulla ihmisiä paleltui maanteille, löytyi kuolleina. Muistaakseni hämäläisen sukuni tiedoista olen kirkonkirjasta löytänyt maininnan paleltumisesta. Olivat rakennukset myös silloin erilaisia, talvet ehkä usein ankaria. Silloin oli yksinkertaiset ikkunat ja seinät, joista tuuli saattoi tulla sisään.

Takkahuoneen ikkuna poistettu.
Tässä tuli myös mieleeni se, kuinka kesällä 2009 ja vielä seuraavankin kesänä ja myöhempinä vuosina yritettiin mieltäni häiritä kovalla metelillä. Tontin ulkopuolella tehtiin katutöitä useaan otteeseen, kaivettiin kuoppia putkille ja sitten paikattiin. Lähelle alettiin rakentaa lisää taloja, joista rakentamisista minuakin, naapuria informoitiin. Tyttärenpoikani Arttu usein tänne tulleessaan, meni pihalle huutamaan: Olkaa hiljaa. Niin vain, että ei vanhanakaan rauhaan pääse, kaikki vain tuntuu kiihtyvän kiihtymistään.

Eilen melkein kuin oma ensimmäinen kamerani (isäni vuodelta 1937)  löytyi Hakasalmen huvilan näyttelystä. Kotelokin samanlainen
Huomaan itsekin, että en aivan pysty keskittymään ja siirtymään muuhun tilaan (henkiseen) tässä hässäkässä. Parhaillaan asentajat yrittävät sovittaa takkahuoneen ikkunaa. Illalla on tiedossa Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tapaaminen Karjala-talolla. Hetkeksi muuta. Loppuviikon sitten siivoan tätä sekamelskaa.

Vaikka olohuoneen ikkunat ovat juuri meneillään, minä istun edelleen tässä kaiken keskellä tyynen rauhallisena.  Enkä ole vielä tarvinnut käsineitä ja pipoa. Ihan turhaan tätä jännitin! Seuraavaksi jään miettimään erästä omituista unta, joka minun oli tuoreeltaan kerrottava nauhurilleni. Voiko oikean elämän ja unen sekoittaa niin, että unessa lähtee miettimään, että aiempi episodi unelle on tapahtunut oikeassa elämässä ja jatko unessa. Vai mitenpäin asia nyt meneekään? 

Eilen illalla tuli vielä käytä kuuntelemassa hyvää esitystä Jokelan tiiliteollisuudesta, Jokelan historiasta ja tiilitehtaan omistajasuvuista. Esityksen piti Sanna-Kaisa Spoof, joka on tutkinut Jokelan tiilitehtaan vaiheita ja sen sosiaalista ja fyysitä miljöötä. Siitä kertoo mm.  väitöskirja "Savikkojen valtias" (Kansantieteellisen arkiston julkaisuja 43. Hki 1997) Tuusulan kunnan sivuilla Virtuaali-Tuusula-osiossa hyvin paljon tietoa tästä aiheesta. http://www.virtuaalituusula.fi/--Peltokaaren_nimisto--/sivu.tmpl?sivu_id=213