maanantai 2. joulukuuta 2013

Toivomusten voima ja pöydät

On aika rohkeata toivoa tai hartaasti pyytää jotakin. Kun elämäni meni sekaisin kesällä 2009, kaikki alkoi vesivahingosta. Sen varjossa rohkaistuin sitten tekemään suurempia muutoksia, joita olin jo pohtinut pitempään pääsemättä mihinkään ratkaisuun. Eläkkeelle lähtö siinä vähän ennen oli niin suuri asia, että en jaksanut millään tehdä muita isoja päätöksiä. Näinhän elämä usein menee. Jahkailemme ja lykkäämme asioita, joita olemme toki ensin yrittäneet parantaa. Siinä välillä vähättelemme niitä ja uskomme ajan parantavan ongelmat.

Hyvä muistaa...


Olin tuona kesänä mahdottoman poikki ja sekaisin kaikista kohtaamistani ongelmista. Vesivahinkoa seurasi remontti. Siinä välissä palatessani kesäretkeltä Hämeenlinnasta nukahdin rattiin ruuhka-aikana Hämeentiellä Nukarin kohdalla ja hyppäsin autoineni ilmassa lentäen pellolle. Suojelusenkelini auttoi, minun ei käynyt kuinkaan eivätkä auton vahingot olleet suurensuuria. 

Niitä harvoja kuvia, joita minulla tuosta pellolle hyppäämisetä on olemassa.


Jouduin sinä kesänä käsittelemään pitkän pätkän elämääni, pitkän yhteiselon toisen ihmisen kanssa, pitemmän kuin kaksi avioliittoani ennen sitä. En ollut valmis muuttamaan elämääni sen enempää siinä vaiheessa eli itsekin muuttamaan. En tajunnut, millaiseen myllerrykseen joudun ratkaisujeni takia ja millaisia seurauksia niistä on minulle. Se kaikki on nyt ohitse, mutta roikun edelleen tässä talossa, joka on ollut minulle koti, ensi kesänä 14 vuotta. Toivoin tänne muuttaessani voivani asua täällä loppuelämäni. Kun syksyllä 2011 sairastuin, se näytti minulle, että on alettava valmistautua muutokseen. Muutosta hidastivat sairastumiseni, toipumiseni ja keskeneräinen oikeudenkäynti.

Talvi 2009 - 2010 oli mahdottoman luminen.. Tämän kuvan olen ottanut 10.3. 2010. Samanlaiselta näytti tilanne vielä 1.4.


Nyt olen ollut pitkään valmis jättämään tämän taakseni, mutta mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut. Olen ehtinyt toipumisen lisäksi vähentää tavaroita, suunnitella ja järjestellä elämää. Mutta elämää ei voi hallita, sillä on aina yllätyksiä varallemme.


Toivoin aikanaan voivani asua täällä, lunastaa talon omakseni, tehdä remontteja. Sen toiveen olen siis jo aikoja sitten sysännyt syrjään, koska elämä näytti, ettei se ole oikea ratkaisu. Olen kuitenkin saanut asua täällä, tehdä kohtuullisesti työtä puutarhassa, olla tukipiste lapsenlapsilleni. Asun tyttärenpoikani Artun koulumatkan varrella, hän poikkeaa luonani lähes päivittäin. Olen saanut aikaa miettiä, mitä haluan elämältäni. Tiedän, että voin luopua lähes kaikesta muusta paitsi suuresta osasta kirjoja, valokuvia, papereita ja mappeja. Tarvitsen jatkossa edelleen ison työpöydän ja tuolin, sängyn, pienen sohvan ja ruokapöydän tuoleineen. Harvinaisen kauan tuo toiveeni on kantanut, mutta ei siinä muodossa kuin sen alun perin olin ajatellut. Talo on myynnissä, ostajaa vaan ei ole löytynyt. Nyt se tuntuu hyvältä asialta, ettei ole.

13.9.2009 Unelmointia pellon laidalla...

Siinähän se on, toiveet, rukoukset ja anelut ylemmältä voimalta eivät toteudu niin kuin me ehkä haluamme. Tässä kohdassa muistan vuosien takaa erään silloisen ystäväni Mairen kertomuksen rukouksen voimasta. Muistan sen varmaan osittain väärin, mutta kerron silti. Nainen kärsi miehensä alkoholinkäytöstä ja suunsoitosta ja rukoili tilanteen muuttuvan. Mies sairastui suusyöpään eikä pystynyt enää juomaan eikä puhumaan.

3.5.2010

Jossakin vuosien varrella toivoin työpöytää ikkunan ääreen.  Syyskuussa 2009 asuin talossa jo melkein yksin kaaoksen keskellä. Sekamelska aiheutui siitä, että kanssa-asujani muutto pois talosta kesti kolmisen kuukautta kaikkine pikku kiusoineen. Olin ilmoittautunut avoimeen yliopistoon taidehistorian opiskelijaksi. Tarvitsin kunnon työpöydän, jonka ääressä olisi mukava lukea ja kirjoittaa. Hugh Honour & John Flemingin Maailman taiteen historia oli niin painava opus, että se tarvitsi arvoisensa pöydän.  Ostin tammisen työpöydän Jyskistä ja sijoitin sen takkahuoneeseen ikkunan ääreen. Toiveeni oli toteutunut.

Tässä olen rakentamassa Jyskin pöytää.


Myöhemmin huomasin tarvitsevani toisen pöydän tietokonekäyttööni, pöydän, jolle saisin ison näytön lisäksi mahtumaan myös skannerin ja tulostimen. Toukokuussa 2010 ostin sopivan pitkän, ison pöydän Ikeasta ja sijoitin sen olohuoneeseen. Pöytä on jopa tässä välillä ollut tarkoituksiini liian pieni. Kun sitten luovuin isosta tietokoneesta, niin tilaa vapautuikin.  Samalla opiskelujen päätyttyä huomasin, etten oikeastaan enää tarvitsekaan toista pöytää. Kirjoittajalle ja valokuvien kanssa puuhailevalle apupöydät ovat kuitenkin tuiki tarpeellisia. Siirsin nyt lokakuun alussa Jyskin pöydän keskelle olohuonetta koko seinän peittävän kirjahyllyn viereen, koska olin usein ajatellut, että siinä keskellä huonetta olisi kiva pöydän paikka. Pöydän päällä olen kirjoitellut kortit ja kirjeet, mutta se on toiminut myös oivallisena apupöytänä.




Ikkunoiden vieressä ei ollut enää pöytiä paitsi kukkapöytä. Mutta tuo vanha toivomukseni taisi olla hyvin voimakas, sillä nyt lauantaina molemmat pöydät ovat muuttaneet olohuoneen isojen ikkunoiden eteen. Tältä Ikean pöydältä, jonka ääressä nyt kirjoitan, voin samalla katsella tuonne minulle niin rakkaaseen puutarhaan. Niinhän aikanaan toivoinkin. Puutarha on siistissä kunnossa, mutta tavallaan muuten hunningolla sattuneista syistä. Marjapensaat ovat edelleen repimättä pois ja keväällä taas rikkaruohot peittävät sen alueen.  Mutta monesti minulle on sanottu puutarhan olevan arvoton myynnillisessä mielessä. Uudet omistajat aikanaan sen kuitenkin myllertävät täysin kuten naapurissa olen nähnyt. Minäkin yritän poistaa sen mielestäni. Tässä linkki puutarhakuviini vuosien varrella.

Voi niitä aikoja. Tässä Elisa Torniosta kukkaenergialla.


Työpöydät siirsin tietystä syystä.  En ole toivonut uutta vesi- tai vuotovahinkoa, mutta sellaisen havaitsin toissa perjantaina alkaessani siivota vaatehuonetta. Aioin siirtää kesävaatteet pois ja järjestellä hyllyt ja nostelin laatikoita lattialta makuuhuoneeseen. Huomasin siinä laatikot siirrettyäni, että vaatehuoneen pari seinänrajaa olivat viitisen senttimetriä homeessa, kostuneet.  Otin siltä paikalta yhteyttä vakuutusyhtiöön ja siitä asia lähti rullaamaan. Unettomia öitä seurasi ja stressi alkoi ikävästi kalvaa. Olen sittemmin työntänyt asian pois mielestäni niin paljon kuin mahdollista ajatellen, että asioilla on taipumus järjestyä. Ei hyödytä muuttua asiaksi itsessään.

Arttu ja lumi.


Kaksi miestä saapui aamulla purkamaan ja tutkimaan. Ensin rakennettiin suojakoppi, sitten purettiin seiniä ja etsittiin vuodon syytä. Työnjohtaja saapui paikalle ja soitti vielä tänne sen isomman pomon, joka teki alkuperäisen pintatutkimuksen viime tiistaina. Vuodon syy ei koko päivänä selvinnyt.  Purku alkoi siitä seinästä, jota vasten työpöytäni oli.


Olen vuosia työskennellyt sen seinän vieressä, joka nyt on purettu. Pitkä Ikean pöytä seisoi siinä.  Artun kanssa nostelimme lauantaina ne molemmat pöydät uusille sijoille. Elämä jatkuu ikkunan ääressä.  Hurjaa.  

Nyt toivon hiljaa ja nöyrästi, että kaikki ongelmat ratkeavat parhaalla mahdollisella tavalla, mikä se sitten lieneekään. 

Joskus kauan sitten.  Siellä näyttää olevan yksi kirja, joka vieläkin on hyllyssäni, isäni minulle 13 vuotiaalle lahjoittama Kolumbus Maailmakartasto "oppaaksi matkoille maailman kaukaisiin maihin." Karttoihin ne matkat pääasiassa ovat jääneetkin. Isä tiesi. Kuvan olen kyllä ennenkin esittänyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti