keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Toistuvat askareet

Jouluaattona iltapäivällä satoi vettä. Oikein kunnolla. Se sopi erinomaisesti omaan tunnelmaani, kyyneliin, jotka virtasivat vesisateen lailla. En tiedä, miten ihmiset yleensä selviävät elämän vähitellen muuttuessa erilaiseksi. Erilaisuus ei tarkoita huonompaa, päinvastoin se tarkoittaa oman itsensä todellista kohtaamista ja aidoimman tunteen tavoittamista. Kaikki vanhat rakenteet ovat murtuneet  eikä mikään ole enää koskaan samanlaista kuin ennen.  Tuntuu surulliselta mutta samanaikaisesti ilo virtaa mieleen. Onhan totta, että jäähyväisten jättäminen menneelle on vaikeaa.




Voiko niitä edes kutsua jäähyväisiksi? Elämäni ei muutu mitenkään rajusti. Olen täsmälleen sama ihminen mutten kuitenkaan ole. Muistan kaiken ja palaan moniin omiin omankin elämäni vaiheisiin ja asioihin kirjoittaessani.  Oma prosessini on ollut pitkään meneillään. Olen vauhdittanut sitä itse ajattelemalla asioita rohkeasti, mutta monet tapahtumat, joita olen kohdannut  viime vuosina ovat myös olleet näyttämässä tietä.  Oli ehkä kohtalokasta nimetä se edellinen blogini nimellä ”Polulle kauas”. Oli myös aika erikoista, että se kuvablogi-sivuston loppuessa hävisi . Oli tuskallisen vaikeaa aloittaa uuden kirjoittaminen. ”Unikkopellossa”, kuvaako sen nimi mitenkään tätä vaihetta? Onko nimellä ylipäänsä mitään merkitystä?

On ollut mahdottoman vapauttavaa kohdata maailma uudella tavalla. Meillä jokaisella on oma varjomme, mutta voimme hypätä sen varjon yli valoon.  Joskus tulee epäilyksen hetkiä ja väsymystä ja saattaa kaivata sitä vanhaa.  Joulun aika on uskomaton koetinkivi. Mitä lähemmäksi aattoa tulin, sitä selvemmin tunsin kipupisteeni.  Tiesin kuitenkin, että pystyn ylittämään ne olemalla kärsivällinen. Monta kiitosta on tänäänkin lähtenyt sinne jonnekin. On selvää, että kohtaan edelleen päivittäin hetkiä, jolloin on pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, ohitanko asian tyynesti ja annan olla.  Ihmisen osa ei ole todellakaan helppo.




Koska tämä on henkilökohtainen (mitä se nyt tarkoittaakaan) blogini, kirjaan tänne väistämättä omia ajatuksiani ja tunteitani, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Olen pahoillani, jos joskus loukkaan sanoillani jotakin lukijaani.  Lukiessani omia blogejani, minua alkoi itseäni häiritä se, että usein melkein piilotan asian runsaiden kuvien sekaan. Tarkoitukseni on tuoda myös runsasta kuva-aineistoani näkyville sen sijaan, että se seisoo albumeissa ja kovalevyjen tiedostoissa. Lukija voi jäädä katsomaan kuvia eikä lue tekstiä. Se on vähän niin kuin jotkut esiintyjät keräävät ympärilleen joukon rekvisiittaa hävittäen oman itsensä puutteet. Esimerkiksi sopisi vaikka vanha mies laulamassa nuorten tyttöjen tanssiessa ympärillä. Toisaalta nykyään taitaa olla enemmän yleistä, että sitä rekvisiittaa on liikaa kaikilla, myös nuorilla ja kauniilla.  Tavaran runsaus on tosin tämän hetken ongelma kaikkialla, ei ainoastaan minulla. Yritän parantaa tapani. Ei enää liikaa kuvia.




Joulujen suhteen olen nyt taisteluni käynyt. Kun sanoin tyttärelleni tänään, että tämä on viimeinen jouluni, en todellakaan tarkoittanut, että en näkisi enää seuraavaa. Sisareni vähän aikaa sitten tiivisti aika hyvin sen, mitä lienen tarkoittanut. Joulut ovat meissä sisäänrakennettuja lapsuudessa luotuja. Toistamme niiden perinteitä ja niihin myöhemmin lisättyjä kaupallisia rönsyjä vuodesta toiseen.  Minullakin irtipyristely on kestänyt lähes kymmenen vuotta.  Pakoon ei pääse minnekään, mutta ei tarvitsekaan.  Se on vähän sama asia kuin monille on alkoholin käyttö, joka ryöpsähtää liian suureksi suurina juhlapäivinä. Senkin olen vierestä kulkijana joutunut kohtaamaan.

Koin eilisen  aatonaattopäivän erityisen raskaana. Soitin ensin pitkän puhelun vanhalle sukulaiselle, koska hänkään ei saanut muiden tavoin minulta tänä vuonna joulukorttia. Olin myös lykännyt viikkokausia menemistä tapaamaan 93-vuotiasta ex-anoppiani, joka asuu läheisessä hoitokodissa. Vaikka joka kerta siellä käytyäni päätän vierailla hänen luonaan useammin, niin sitten kuitenkin aina lykkään sitä.  Nyt ajattelin jopa jättää kokonaan väliin, jollei  intuitio sanoisi, mitä tehdä. Käytän tuota pientä hyvää apulaista nykyään todella ahkerasti apunani ratkaistessani asioita.  Se neuvoi minua hyvin luontevasti oikeaan aikaan lähtemään sinne.  Satoi jälleen vettä, otin mukaani vain suklaarasian ja joulukortin. Kysyin apulaiseltani, josko veisin kukkia, mutta hän ohjasi minut ajamaan ohi kukkakaupan. 

Hoitokodin lähes kaikki parkkipaikat olivat täynnä, sillä muutkin taisivat vierailla samana päivänä. Kurkistin Ainon huoneeseen, joka oli pimeä ja tyhjä. Löysin hänet oleskelutilasta istumassa sohvalla myös siellä hoidossa olevan miehen vieressä. Hän kutsuu miestä Heikiksi viimeisimmän miesystävänsä mukaan. Silitin hänen sileää vaaleaa tukkaansa ja hän kääntyi puoleeni ilahtuen kovin.  Hän ei enää koskaan erehdy nimestäni, kun kysyn sitä. Mutta kaiken muun hän unohtaa melkein heti. Monen monituista kertaa hän puhui kesän tulosta eikä tahtonut uskoa, että on joulu. Joka kerta sen kertoessani, hän pahoitteli, ettei ole ehtinyt valmistella joulua, lahjat ovat ostamatta ja leipomukset tekemättä. Seuraavassa hetkessä hän oli sen taas unohtanut.  Kävimme kahvilla yhdessä.  




Seurustelimme vielä pitkän tovin hänen huoneessaan ja sitten käytävän sohvalla seuraten hymyilevän nuoren naisen siivoamista. Minusta tämä näytti aivan intialaiselta ja piti kysyä, mistä päin maailmaa hän oli. Hän olikin kotoisin Brasiliasta ja aikanaan miehen perässä Suomeen tullut. Loppujen lopuksi  Aino ei tahtonut päästää minua lähtemään, koska hänelle oli vielä jotakin asiaa, asiaa, jota hän ei sitten  koskaan muistanut. 




Olin todella uupunut. Jäin miettimään alitajuisesti tavallaan sitä samaa, millä aloitin tämän postauksen. Koskaan ei voi olla varma mistään. Asiat vaikuttavat, olemme samassa kehässä kaikki, mutta oma suhtautumisemme ja asenteemme ratkaisee. Olen vuosien mittaan palannut yhä uudelleen tähän samaan surulliseen tosiasiaan. Se tuo mieleeni muistoja kaukaisilta vuosilta. Ainon vanhin sisko Anna kuoli joskus 1980-luvulla.  En voi koskaan unohtaa, kun kävimme häntä eräänä kesänä katsomassa Laukaan terveyskeskuksessa. Hän makasi sängyssä pieneksi kutistuneena ja kyseli koko ajan niiden mansikoiden perään, jotka olivat jääneet keittiön pöydälle ja jääkaapin päälle. Naiset eivät pysty kuoleman läheisyydessäkään unohtamaan niitä touhun ja kiireen vuosia, kotoisia askareita, joita he ovat toistaneet vuosikymmeniä. Ne kaikki lukemattomat joulut ja muut juhlat ovat tehneet tehtävänsä. Leipomiset, ruoanlaitot kaikista tärkeimpänä. 





Aloin kesken tämän kirjoituksen etsiä yhtä tiettyä valokuvaa tekstin kuvitukseksi.  Koska jouduin käymään läpi parikin valokuvalaatikkoa, kohtasin siinä sivussa paljon asioita, jotka vain lisäsivät haikeuttani.  Mennyt aika ei palaa koskaan, emme voi muistaa kaikkea, emme voi korjata virheitä, joita olemme tehneet. Paluuta ei ole. Valokuvat ovat tallella ja kertovat väläyksiä onnellisista hetkistä. Skannailin tovin satunnaisia kuvia, mikä urakka tuntuu välillä toivottomalta ja loputtomalta. Minun on ehkä opittava pois kuvistani, papereistani ja kirjoistani. Ruokajutut olen jo jättänyt taakseni, vaikka täytyy sanoa, että kyllä se graavaamani lohi maistui hyvälle.

Elämä on oppimista ja oppimista. Olemmekohan koskaan täysin valmiita?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti