torstai 5. joulukuuta 2013

Setiä ja tätejä

Koska en ehdi tänään aloittaa mitään uutta kirjoitusta, ajattelin vaihteeksi palata aikaisempiin blogeihini, joita ehti lähes viiden vuoden aikana kertyä aikamoinen määrä.  On hiukan vaikea päättää, tuonko ne tänne lähes siinä muodossa, kun ne aikanaan kirjoitin vai muokkaanko ne tähän hetkeen. Tämä nyt käsittelemäni liittyy hyvin läheisesti aiempiin sukuhistorioistani kirjoittamiin. Kun huomenna olen menossa itsenäisyysjuhliin vanhalle kotiseudulleni, niin päätin ottaa sen tässä luovalla tavalla käsittelyyn.  Jotenkin en voi välttää ajatusta, että olenkohan tämän jo ennenkin julkaissut tai jotakin aiheesta kirjoittanut. Mutta väliäkö sillä! Tänä päivänähän kaikki luettu ja ehkä koettukin menee ihmisiltä saman tien roskikseen. Tänään  asia on ajankohtainen, mutta huomenna palatessa asiaan kysytään, mikähän se juttu oli. Me muistelijat olemme oma rotumme. Minäkin olen silloin tällöin saanut leiman, että elän vain menneisyydessä.  Todellisuudessa elän päivä kerrallaan kuin perhonen enkä aina tunnista edes omaa itseäni menneisyydessä vaan kirjoitan hänestäkin kuin jostakin vieraasta henkilöstä. Yrittäkää nyt ymmärtää.

Kesällä 1959 otettiin valokuvia.



Tammikuun alussa 2008 kirjoitin otsikolla ”Elämää suurkunnissa nyt ja ennen” seuraavasti:


Nyt vuodenvaihteessa 2008- 2009 tunsin historian siipien havinaa, kun entinen kotikuntani Renko hävisi itsenäisenä kuntana Suomen kartalta liittyessään Hämeenlinnan kaupunkiin. Olen jonkin verran seurannut tilanteen kehitystä lukiessani viimeisen kuukauden aikana Hämeen Sanomia, jota Hämeenlinnassa asuva sisareni on ystävällisesti tilannut jälleen kerran minulle. Hämeenlinna oli 8 vuoden ajan koulukaupunkini.  Ajatellessani sitoutumistani kaupunkiin huomaan suhteeni siihen jääneen hyvin pinnalliseksi. Kouluaikoina en oikeastaan koskaan oleskellut kaupungissa muuta kuin kuljin sen läpi useimmiten samaa reittiä linja-autoasemalta rautatieaseman takana Hätilässä olevaan yhteiskouluun ja takaisin bussille. Vanhempieni asuessa siellä loppuelämänsä vierailuni rajoittuivat useimmiten keskikaupunkiin. Sisareni on myöhemmin laajentanut Hämeenlinna-tietouttani, kun olemme yhdessä tutustuneet eri paikkoihin.

Perillinen oli vihdoinkin syntynyt. Me muut olimme vain tyttöjä.



Tämän päivän lehdessä (2.1.2009) ”muukalainen omalla maallaan” Vexi Salmi kertoo kirjoittaneensa vuodenvaihteessa ilmestyneen kirjansa ”Minun Hämeenlinnani”  viidessä kuukaudessa.  Hän kertoo suodattaneensa kaupungin historian muistojen siivillä. Hänen nuoruutensa Hämeenlinnaa ei ole enää olemassa. Se on se sama Hämeenlinna, johon minulla oli kevyt suhde, mutta kuitenkin muistoja enemmän kuin satavuotiaalla.

Ennen kun olin lukenut tekstin niin pitkälle, että hän olisi maininnut projektia varten lukemansa kirjat, olin jo rynnännyt kirjahyllylleni ja kaivanut esiin Akseli Salokanteleen teoksen ”Vanhaa Hämeenlinnaa”, joka ilmestyi Kariston julkaisemana vuonna 1964. Sitä olen sattunut hankkimaan jopa kaksi kappaletta. Lisäksi isäni jäämistöstä pelastin itselleni saman kirjoittajan kirjat ”Vanhaa Vanajaa” ja ”Vanajan kirja”.  Vexi Salmi mainitsee Salokanteleen Hämeenlinnaa koskevan kirjan olleen kirjoitusprosessin aikana itselleen erittäin antoisa.

Tämä kuva on ehkä 1930-luvulta,.

Minun ajatukseni lähtivät siitä lentämään eteenpäin, kaukaiseen historiaan ja hämäläisiin esi-isiini. Vanaja oli vielä käydessäni koulua itsenäinen kunta. Kun kuljin linja-autolla kouluun Hämeenlinnaan Rengon takamailta, Rengon kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen huvittavan mäkinen taival ennen uuden tien valmistumista kulki ensin Vanajan läpi ja tuli sitten vasta Hämeenlinnaan. Vanajan kunta ympäröi Hämeenlinnaa myös muilta suunnilta. Renko kuului jo historiallisella ajalla kiinteästi Suur-Vanajaan. Siksi oli aikoinaan paljon isompi asia, kun Vanaja poistui kartalta vuonna 1967, kun se jaettiin Hämeenlinnan, Janakkalan, Rengon ja Hattulan kesken. Janakkala ja Hattula eivät liittyneet nyt vuodenvaihteessa muodostuneeseen Hämeenlinnaan.

Isäni äiti Lempi.

Kaikki vanhat asiat ovat kiehtovia ja saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Ei siihen muutenkaan paljon tarvita kun on kysymys menneestä ajasta.  Jaksan innostua jopa sukuselvityksistä  ja joskus saattaa olla jo aamuyö, kun maltan lopettaa tutkimukseni. Eivät ne minnekään johda, mutta ehkä niissä olisi tulevaisuudessa aineksia vaikka kirjaksi. Salokanteleen ”Vanajan kirjassa” kerrotaan myös sukulaisistani.  Nimittäin renkolaisen isäni isän isänisän  Heikki (Henrik) Johan Nålbergin nuoremmat veljet toimivat  kyseisen Vanajan seurakunnan suntioina.

Kirjan sivulla 344 kerrotaan tarkemmin, miten suntion tehtävä on syntynyt. Suntiota on kutsuttu myös kirkonvartijaksi ja unilukkariksi.  Kun edellinen suntio kuoli sai tämän leski nk. armovuoden, jonka aikana joku määrättiin hoitamaan virkaa. Vuonna 1849 tätä virkaa hoiti koulumestari Erkki (Erik) Nålberg,  joka oli syntynyt Rengossa 1828 ja ilmeisesti muuttanut tätä varten Vanajaan.  Hän toimi myös pitäjän koulumestarina. Hänen virkansa vakinaistettiin armovuoden jälkeen. Kirjan mukaan hän toimi myös lukkarin apulaisena ja sukuselvityksessä hän näyttää myös olevan lukkarin nimikkeellä, Erik Nålberg kuoli vuonna 1858 alle 30-vuotiaana. 


Kuvia skannatessa löytyy aarteita. Kyllä se muuten on isäni leikkiauton sisällä.


Hän oli avioitunut 15.10.1851 Idänpään kylästä olevan Amanda Emilia Weckströmin kanssa. Sukuselvityksestä näen, että häneltä jäi kaksi lasta, joista nuorempi syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Lasten nimet olivat  Amanda Augusta Vuori  s. 29.11.1853 ja Juho Fredrik Vuori s. 3.1.1859 .  Nålberg-nimi vaihtui Vuoreksi.  Isäni oli todennäköisesti perillä tästäkin sukuhaarasta,  joka noiden kahden henkilön kautta on jatkunut hyvin elinvoimaisena.


Salokannel kertoo kirjassaan lisäksi, että Erik Nålbergin veli Vilhelm, joka oli syntynyt 1831 Rengossa valittiin Erik Nålbergin lesken armovuoden virkaa hoitamaan. Samassa yhteydessä päätettiin, että koulumestarin toimi erotetaan suntion tehtävistä.  Leski sai pitää koulumestarin palkan muttei suntion palkkaa. Vilhelm valittiin myöhemmin vakituisesti suntioksi ja hänen uransa olikin todella pitkä, runsaat 50 vuotta, sillä hän kuoli vasta 1911.

Hänen elämäänsä sisältyi myös kaksi avioliittoa ja näistä syntyi kunnioitettava määrä vaikutusvaltaisia perillisiä, mutta se on jo toinen juttu. Täällä sukunimen Vuori lisäksi esiintyy muitakin sukunimiä kuten Leppä ja Nurmi. Maanläheisiä nimiä yhtä kaikki.

Kadonnut aika - pysähtynyt aika


Nuorin pitäjänräätäli David Gabrielinpoika Nålbergin ja Ahoisten Nikkilän tyttären Hedvigin lapsista oli 1837 syntynyt Karoliina, jonka sukunimi oli myöhemmin Kallio. Hänellä oli seitsemän lasta, joista kuusi poika ja yksi tytär.


Näiden Nålbergin sisarusten vanhin veli, aiemmin mainitsemani Heikki (Henrik), joka tuli vävyksi kotitilalleni, on kulkenut samalla pihalla kuin minä lapsena ja nuorena. Pihalla seisoo edelleen vanha aittarakennus, jonka päädyssä lukee sen rakennusvuosi 1803.  Se liittää sisarukseni ja minut erittäin voimakkaasti sukupolvien ketjuun. Henrik kuoli vuonna 1877 vain 53 vuoden iässä.  Heikin pojalle, isäni isoisälle nämä hänen isänsä sisarukset olivat setiä ja täti. Kuinka läheisiä siihen aikaan oltiin, on vaikea tietää. Isäni isoisä kuoli toukokuussa 1917 vuotta ennen isäni syntymää. Olen saanut hänestä kuvan vaikeana ihmisenä, mutta johtuuko  se vain siitä, ettei hän suostunut ottamaan tilan nimeä eikä mitään muutakaan nimeä sukunimeksi? Mummo Hedvig kuoli kesällä 1922 ja isäni oma isä 1925. 

Äskettäin kirjoitin juttua, jossa mainitsin isäni isoisän sisaruksia, nyt lähtöpisteenä on vanhempi sukupolvi. Vähän täydensin ja korjailin aiempaa kirjoitusta, mutta aika ei salli sen syvällisempää tietojen kaivelua.

Isäni isovanhempien ja veljen hauta.

4 kommenttia:

  1. Hei aloin lukemaan tanaan blogiasi ja huomasin Vuori-sukunimen. Minun esi-isani oli Vilhelm Davidinpoika Nalberg! Vilhelmin poika Karl Henrik on minun sukulainen.Hanen poika Leo Eino Vuori on minun isoisa. Ja suvussamme on tosiaan Leppa ja Nurmi nimisia sukulaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos kommentista ja tervetuloa lukemaan blogejani. Mukava tavata täällä. Olen Markkulan sukuseuran sihteeri ja teen myös sukututkimusta. Me olemme sitten varmaan 4. serkkuja toisillemme. Sellaiseen serkkuuteen viittaan mm. täällä http://unikkopellossa.blogspot.fi/2016/06/kaikuja-menneisyydesta.html. Siellä kirjoitan myohempiä havaintoja. Muissakin blogeissa olen viitannut Nålbergeihin.

      Poista
    2. Mina skypeilen silloin talloin Raimo Markkulan kanssa. Kun tein sukututkimusta mulla tuli otettua yhteytta tosi usein Raimoon silla han osasi antaa hyvia neuvoja ja auttaa kirkonkirjojen lukemisessa. Mulla on nyt serkku Hannu Simpura joka alkoi tekemaan sukututkimusta. Olen ollut yhteydessa haneen. Mina itse asun Coloradossa, olen asunut Yhdysvalloissa viimeiset 28 vuotta. Sain Markkuloiden sukusivuilta paljon valmista tietoa suvustani. Kaymp lukaisemassa noita sinun blokeja ja saan lisaa tietoa Nalbergeista. Isani ja yksi siskoistani osallistui kauan sitten sukukokoukseen jonne oli kutsuttu Lepat, Vuoret, Nevanderit.

      Poista
    3. Onpa kiva tutustua. Meitä Gabriel Gabrielinpojan Janakkalan Irjalan Nuoran torpasta ja tämän pojan David Gabrielinpoika Nålbergin jälkeläisiä on aika paljon. Olen ensisijaisesti tutkinut äitini karjalaista sukua sen sukuseuran ja pitäjän puitteissa, mutta vähän myös isäni sukua. Siitä vaan sitten jouduin karjalaisen sukuseuran lisäksi tähän hämäläiseen Markkulan sukuseuraan enkä voi pitää sormiani irti rippikirjoista. Raimo Markkula on todellakin tehnyt suurtyön, josta itse kukin voi jatkaa. Haluan aina tietää lisää...Aika vähän ihmisiä käy nykyään kerran vuodessa olevassa sukukokouksessa.

      Poista