sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Oma koti kullan kallis

Kotiin on vuosien myötä kerääntynyt kaikenlaista pikkutavaraa. Minun osaltani kaiken sellaisen hankkiminen lukuun ottamatta postikortteja päättyi jo aikoja sitten. Vielä 2007 tuli Kreetalta mukaan pieniä ruukkuja ja kipsinen taulu. Siinä vaiheessa olin jo melkein pudonnut pois tämän päivän markkinoilta. Kiersimme tavalliset matkamuistomyymälät kauempaa ja etsimme jotakin ainutlaatuisempaa. Sellainen tavara oli yleensä takahuoneessa tai tiskin alla. Kun kävin Turkin Efesoksessa viimeksi syksyllä 2008 menin varta vasten kysymään matkamuistokojusta, olisiko heillä jotakin muuta kirjallisuutta kuin esillä olevaa turistitavaraa. Löytyihän sitten kirja, jonka kelpuutin.  Kirjoihin sorrun siis edelleen, mutta yritän harkita niiden ostamista kahteen kertaan.

Taulun takana lukee The "Ladies in blue". Fresco from Knossos, Crete. Herakleion Museum. About 1500. Hand made in Creece. The Cantaur.
Tässä kuvasin Helmiä  ja myyjää eräässä Iraklionin matkamuistomyymälässä. Pöydällä näköjään muistikirjani ja lompakkoni. Olisikohan taulu ostettu juuri täältä? Nuori mies innostui sitten oikein kovasti, kun aloin tehdä kysymyksiä Kreetan ja Kreikan ikivanhaan historiaan liittyen. Siinä sitten piirreltiin pakkauspaperille kaikenlaista ja tultiin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että sieltä mekin olemme aikanaan pohjoiseen tulleet! Nuori mies oli opiskellut arkeologiaa Italiassa ja muistaakseni löytänyt sieltä vaimon ja olivat tulleet hänen kotipaikalleen takaisin.
Tämän kirjoituksen otsikko lähti liikkeelle sellaisesta oveen laitettavasta esineestä, jossa lukee ”Oma koti kullan kallis”. Minulla on ehkä edelleen sellainen, jollen ole antanut sitä pois. Muistan ainakin yrittäneeni tyrkyttää sitä tyttärelleni ja ehkä myös hänen tyttärelleen. Se saattaa juuri nyt olla laatikoissa, jotka odottavat seuraavaa kirpputoria. Kirjoitukseni juuret ovat syvemmällä ja ovat nyt erityisen ajankohtaisia.

Tein näyttelyn jälkeen pienen kirjan aiheeseen liittyen.
Turussa käydessäni keskustelin aiheesta kaksi kertaa kotinsa jättäneiden naisten kanssa.  Muistelin siinä yhteydessä  myös aikoinaan pikkuserkkuni Helmin kanssa pitämämme yhteisnäyttelyt. Erityisesti tammikuussa 2007 Helsingin Karjalatalolla oleva näyttelymme, jonka nimeksi keksimme ”Kotia etsimässä”, pisti minut kovasti miettimään tätä teemaa. Tavallaan jopa tuo näyttelyn nimi oli meitä yhdistämässä.

Helmi oli pikkutyttönä joutunut kaksi kertaa jättämään kotinsa.  Hän oli kauniina kesäpäivänä ennen sotia nähnyt kotirannassaan näyn, jota oli vaikea selittää aikuisille.  Helmin perhe asui Johanneksen Kukkolan kylässä, joka sijaitsee meren ranta-alueella Viipurin ja Koiviston välissä. Itse asiassa viime kesänä en bussilla ohi ajaessamme voinut olla ajattelematta Helmiä ja maisemaa merelle. Helmi oli myöhemmin kotipaikallaan käydessään käynyt kuvaamassa samaa näkymää, joka jätti alle kouluikäisen lapsen mieleen sellaisen vaikutuksen, että sitä ei sen jälkeen ole pyyhitty mielestä pois. Voi vain kuvitella, mitä vanhemmat ajattelivat silloin, kun lapsikaan ei näkyä ymmärtänyt. Linna taivaalla.






























On niin, että elämä on täynnä ihmeitä, joita emme pysty eikä tarvitse selittää. Olen itse jälleen kerran
tuntemattoman edessä. Kun lapsena, nuorena ja vielä myöhemmin aikuisena jouduin hyppäämään tuntemattomaan, minulla oli aina jokin turva. Suurin turva lapsille, nuorille ja vielä nuorille aikuisillekin, ovat omat vanhemmat. Usein se turva on enemmän henkistä laatua, tietoa siitä, että ei ole yksin. Kun iäkkäänä joudumme vastaaviin tilanteisiin, samankaltainen turva puuttuu. Joku voi tähän sanoa, että onhan meillä sisarukset ja ystävät.  Se ei ole aivan sama asia.


Kuuntelin viikolla erään vanhemman naisen kertomusta joulusta 1939, jonka he viettivät Viipurin lähistöllä. Yli 10-vuotiaan tyttö muistaa asiat hyvin elävinä. Hän muisti tarkalleen kaikki paikalla olleet henkilöt ja perheen istumassa pimennetyssä keittiössä kynttilän valossa. He lähtivät kotoaan evakkoon vasta 22.2.1940.  Siinä hänen kertoessaan tunnelmistaan ja erityisesti nyt jälkeenpäin ajatellessani tätä ja muita kohtaamisia ja kertomuksia ymmärrän vahvasti, kuinka meillä on vielä monta kertomusta kirjaamatta. Huomaan, että naisten äänet eivät ole vielä tulleet riittävästi kuuluviin. Miltä lapsista on tuntunut, kun koti on jouduttu jättämään? Olemme monissa tilanteissa käsitelleet runsaasti sotateknisiä kysymyksiä kuten sodan kulkua. Kun sotapäiväkirjat tulivat esille Kansallisarkiston kokoelmiin digitaalisena versiona, on tullut mahdolliseksi seurata oman sukunsa sotilaiden tietä kunhan tarkat tiedot komppaniasta ovat selvillä.

Näyttelyiden yhteydessä oli todella mukava tavata myös sukulaisia. Tässä olen serkkuni Annelin kanssa. Takana hänen poikansa ja miehensä.
Kaikki lapset eivät ehkä ole niin kiinnostuneita kirjaamaan omien vanhempiensa muistoja. Heitä kyllä koko ajan pyydetään kirjoittamaan omat muistelmansa, mutta harva saa mitään aikaiseksi ilman ulkopuolista apua.  Kuten useat vanhemmat ihmiset ovat minulle kertyneet, muistot vain tarkentuvat vuosien myötä. Olen tuntenut tässäkin asiassa olevani melkein tulilinjalla, koska minulle tullaan kertomaan paljon asioita. En pysty niitä aina saman tien kirjaamaan enkä ehdi kaikkia koskaan haastattelemaan, vaikka kuinka haluaisin. Ostin vuosia sitten pienen äänityslaitteen, joka kulkee mukanani.  Tilanteet eivät vain ole sellaisia, että haastattelu onnistuisi, koska ne vaativat rauhallisen ympäristön ja useita istuntoja. Haastattelijan on osattava myös esittää kysymyksiä ja tunnettava aihetta jonkin verran. Pelkkä kirjaaminen toki myös riittää, koska aukkokohtia voi myöhemmin täydentää. Näin tein äitiäni haastatellessa. Haastattelujen purkaminen on myös jossakin vaiheessa tehtävä, se vie aikaa. Uudet tietokonelaitteet muuttavat tilanteita, tarvitaan uusia ajureita, jotta laitteesta saadaan aineisto siirrettyä. Aiemmat sukupolvet ja heidän jälkeläisensä ovat tehneet ihailtavan paljon työtä tallentaessaan muistoja kirjoihin ja lehtiin. Minun ikäpolveni taitaa olla niitä viimeisiä tallentajia, ainakin sen suhteen, mitä tulee autenttisuuden tavoittamiseen aikakauden kokeneiden henkilöiden kautta.

Kuolemajärven Seivästön Tammikon vanhin Alma Heliö kuoli  11.12.2013.  Hän oli syntynyt siellä 20.10.1921. Kuvassa hän on  tyttärensä Hilkan kanssa kesällä 2006 suunnilleen oman kotinsa paikoilla. Sitähän se ikivanhan tammen kuoleminen ennusti.
Menin kyllä koti-aiheesta liian kauas, mutta hyvästä syystä. Tämän päivän elämä on mahdottoman pinnallista ja materiaan kiinnittynyttä. On hyvä huomioida sellaisetkin asiat, myönnän.  Koti on naisen aluetta ja sisältää monia meille tärkeitä asioita sen henkisen puolen lisäksi.  Karjalasta evakkoon lähdöt liittyvät naisen elämään ja ympäristöön todella vahvasti. Lapsena enkä nuorena en ymmärtänyt, kuinka suuresta asiasta oli kysymys. Parhaassa iässä olevat naiset lapsilauman kanssa joutuivat lähtemään ja jättämään lähes kaiken taakseen. Sota mullisti kaikkien elämän täydellisesti.

Tammikuussa 2007 jouduimme siis äskettäin löytämäni pikkuserkkuni kanssa jo kolmanteen yhteiseen näyttelyymme.  Nyt ihmettelen, mikä ihme pilvi meitä noina vuosina kannatteli, että pystyimme hoitamaan nuo näyttelyt ja niitä seuraavat. Haaveilemme vieläkin vastavasta toiminnasta, mutta… Omalla kohdallani itsekritiikki kasvoi liian vahvaksi, jotta olisin enää kehdannut näyttää valokuviani näyttelyissä. Muut asiat nousivat myös pinnalle, mutta aina voi unelmoida.

Meille kaikille ei myöskään ole suotu kiinnittymistä yhteen paikkaan, vaikka kuinka yritämme. Kirjoitin näyttelymme ”esipuheessa” siitä, kuinka aluksi näyttelyn nimi ”Kotia etsimässä” kuvasi sitä etsintää, kun Helmin kanssa edellisenä kesänä olimme yrittäneet löytää vanhempiemme syntymäkodin paikan.  Helmi oli joutunut lähtemään omasta syntymäkodistaan sieltä Johanneksesta, mutta hänen isänsä oli syntynyt Kuolemajärven Tammikossa kuten äitini.  Minä olin joutunut jättämään oman lapsuuden kotini, sen polut ja mansikka-ahot. Ymmärsin tuolloin, että olin vihdoin irtautumassa kaikista fyysisistä kodeistani. Jatkossa kotini olisi tämä maailma ja minä yhdessä.


Siinä vaiheessa olin kuitenkin kiintynyt omaan asumispaikkaani, tähän kotiini, jossa istun vielä tätä kirjoittamassa. Halusin tehdä tästä itselleni kiinnekohdan jäädessäni eläkkeelle.  Ennen omien taistelujeni alkamista en ymmärtänyt, kun raaka asianajajani sanoi minulle puhuessani kodista, että se on vain asunto, sillä ei ole merkitystä.  Ihmisellä on kova pää ja kaikkina aikoina emme ole valmiita suureen muutokseen. Karjalaiset joutuivat kaksi kertaa jättämään kotinsa. Nyt saanen karvaimman kautta kokea heidän kohtalonsa hypätessäni tuntemattomaan. Omituista kyllä, olen ihmeen rauhallinen. Olen löytänyt turvan itsessäni.

Kevennys ja paluu nykyhetkeen.  Veljekset Arttu ja Alex eilen pitämässä hauskaa.

2 kommenttia:

  1. Kaikilla ei ole lapsenakaan vanhempia, joista olisi turvaksi ja tueksi. Sitten nuorena ja aikuisena sitä ehkä luulee ja toivoo vielä sellaisen löytävänsä toisesta ihmisestä. Pysyvää ja täysin uskollista, itsensä uhraavaa ja luotettavaa turvaa vaan ei sillä tavoin löydy. Paras on uskoa itseensä ja löytää turva niin, kuten olet tehnytkin. Sitten ne muut ihmissuhteet ovat vain bonus päälle, joista voi nauttia. Ja tietenkin, jos uskooo korkeampaan voimaan, se on hyvä turva myös, kunhan ei unohda uskoa itseensä myös. Oma apu paras apu.

    VastaaPoista
  2. Niinhän se todellakin on kuten kirjoitat. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen itse on oman onnensa seppä. Mutta sitä jo lapsena oppi odottamaan jotakin muutakin, mitä sitten ei koskaan tullutkaan.

    VastaaPoista