tiistai 12. marraskuuta 2013

Kirjoita minulle

Tässä aiemmin syksyllä  Helsingin Sanomissa ja varmaan muuallakin mediassa oli kirjeviikon (6. – 12. 10.) alkaessa pieni kirjoitus siitä, kuinka suomalaiset ovat huonoja kirjeiden kirjoittajia. Suomi sijoittuu tilastojen hännille viidenneksi viimeiseksi 35 kirjeellä asukasta kohden vuodessa. Emme siis seuraa Yhdysvaltojen esimerkkiä kuten monessa muussa asiassa. Siellä nimittäin kirjoitetaan ylivoimaisesti eniten kirjeitä vuodessa eli 205 kirjettä asukasta kohden vuodessa.

Löysin tämän Viipurin linna - aiheisen postimerkin 5.2.1994 Sallasta vanhemmilleni lähettämästäni postikortista, jossa ihannoin  mm. Lapin talvea. Sitä samaa seurasi sitten 2000-luvun lopulla ennen kuin saimme kunnon talven Suomeen. Nyt odottelemme uusia Suomen linnat -postimerkkejä, jotka ilmestyvät tammikuussa 2014  (20.1.2014). http://www.posti.fi/tiedotteet/2013/20131016_postimerkit.html


Olen ollut aika ahkera kirjeiden kirjoittaja, mutta nyt se on vähentynyt.  Mielessä on kyllä nytkin monta henkilöä, joille olisi aika kirjoittaa. Joillekin ystäville on ollut mukava kirjoittaa kirjettä kuin päiväkirjaa kertoen päivän tapahtumista. Samalla on tullut tallennettua sen hetkistä tilannetta omaa päiväkirjaa varten. Nimittäin päiväkirjanikin on nykyään laiminlyöty, kerään väliin esitteitä, matkalippuja, pääsylippuja ja kuitteja ja joskus joku korttikin pääsee sinne.  Vaikka käytännössä minulla on nyt opiskelujen päätyttyä ollut enemmän aikaa kaikkeen muuhun, huomaan, että ehdin sittenkin tekemään nyt paljon vähemmän kuin kiireisinä aikoina. Onkohan Facebook syönyt aikaani entistä enemmän?  Se on välillä aika koukuttava, mutta myös usein ärsyttävä väline pintapuolisuutensa takia. Tänään pinnalla ja huomenna historiaa, niin se siellä menee. Jollei sitten jatkuvasti nosta asioita esille. Toisaalta olen valittanut inspiraation puuttumisesta. Se vei minua aiemmin milloin minnekin. Kirjat tippuivat hyllyiltä, jotta saisin niistä aiheen ja taas aloin kirjoittaa.

Vettä on tullut tänä syksynä niin mahdottomasti, että kun eilen olisin lähtenyt kiertelemään vanhoja "mansikkapaikkojani" joen varrella, veden peittämät polut olisivat vaatineet jalkaan kumisaappaat.


Kirjeenvaihto on myös aika ajoin ollut mahdottoman kiehtovaa, se on keskustelua toisen kanssa. Olen aina lukenut myös kirjoja muiden kirjeenvaihdosta.  Mieleeni tulee taas paksu eepos Albert Edelfeltin kirjeistä äidilleen vuosina (Anna Kortelainen: Niin kutsuttu sydämeni – Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873–1901 (2001). jonka olin vähällä ostaa kirjamessujen antikvariaattiosastolta muutama vuosi sitten. Siitä lähtien olen katunut, että en sitä ostanut. Minulle kyllä riittäisi nyt sen lainaaminenkin, koska edelleen kauhistelen tuota kirjamäärää, joka lepää kirjahyllyissäni.

Sen sijaan ihailin muualla auringon kultaamia syksyn värejä.  Hyvä nii, sillä tänään taas SATAA.


Syksyllä 2007 luin Eila Kostamon suomentaman ja toimittaman kirjan Rakas vanha trubaduuri , joka sisälsi George Sandin (1804–1876) ja Gustave Flaubertin (1821–1880) kirjeenvaihdon. Olin lumoutunut. Olin silloin kirjeenvaihdossa erään vanhan herran kanssa, johon olin tutustunut Karjalan matkalla.  Sekin, useimmiten sähköpostin liitteenä lähetetty kirjeenvaihto on tallessa.  Kirjoitin silloin kertoessani hänelle lukukokemuksestani seuraavasti:

”Olen monta kertaa ajatellut sitä, että elän väärässä ajassa sikäli, että suurin osa minua kiinnostavista ihmisistä on jo kuollut, osa vuosisatoja sitten. En tahdo aina ymmärtää oman aikamme lyhytpinnaisia, kevyillä hengenlahjoilla varustettuja, pelkkää nautintoa etsiviä ihmisiä, joilla on aina loputon kiire jonnekin.”


Muuten allekirjoitin sen kirjeen nimimerkillä   ”Vanha tuulispää”.  Sen nimityksen olin saanut tuolta herralta hänen edellisessä kirjeessään, koska minulla oli tuohon aikaan monta projektia meneillään. Töissä oli vauhti päällä, muutoksia ja muuttoja. Olin myös järjestämässä suurta kamerakerhon valokuvanäyttelyä Nordean Vallilan tiloihin.

Tämä kuva oli syksyn 1963 asioita käsittelevän päiväkirjani välissä.  takana teksti Kesä -63. Koskelassa. Kuvassa äitini sisar Lempi ja minä häpeilevänä, likainen tukka jne marjaan lähdössä tai tulossa. Anneli-serkkuni on ollut kuvaajana.


Raskaampaa on sitten ottaa käsittelyyn äitini sodan jälkeen saama kirjeenvaihto ja tulkita kirjeiden sanomaa ja yhdistää niitä muihin sen ajan tapahtumiin. Entä oma kirjeenvaihto?  Hurjaa.  Iso laatikko täynnä kesällä 1999 pelastamiani kirjeitä.  Eräänä päivänä otin summamutikassa yhden kirjeen. Ikään kuin sitä ei olisi edes avattu tai se on liimaantunut takaisin kiinni. Se sattuu olemaan serkultani Annelilta helmikuussa 1964. Hän kutsui silloin itseään Anneksi. Hän lopettaa kirjeen sanoihin: ” Suo anteeksi, ettei kirjeessä ole mitään.” 


Mutta, mutta, kirjeessä onkin jotakin.  Kuten tuonaikaiset päiväkirjani ovat täynnä ihastumisia niin serkkuni on myös tavannut luisteluradalla pojan, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta.  Hän kertoo siitä ja koulun tapahtumista.  Hän on keskustellut voimistelunopettajansa kanssa ja jostakin syystä keskustelu siirtyi Urjalaan. Opettaja kysyi tunteeko serkkuni Urjalasta ketään.  Anneli vastaa tuntevansa Muuriset.  Käy ilmi, että Tatu Muurisen rouva on voimistelunopettajan täti ja he toteavat olevansa jotakin hyvin kaukaista sukua.  Että sillä lailla.  Näin sitä vuosikymmenten takaisen kirjeen avaaminen vie jälleen sukututkimukseen! Ja kaiken lisäksi sellaiseen perheeseen, jonka pariin henkilöön olen ehtinyt tutustua viime vuosina.  Täältä löydät blogin, jossa kirjoitan lyhyesti suuren karjalaisen vaikuttajan Jorma Muurisen hautajaisista viime marraskuussa Urjalassa. Hän oli Tatu Muurisen poika, jonka ehdin tuntea valitettavan lyhyen ajan. Blogissa on myös linkki Jorma Muurisen Helsingin Sanomissa olleeseen muistokirjoitukseen.

Kuvat lastenlasten kanssa ovat nyt hyvin arvokkaita ja saattavat tulevaisuudessa olla heillekin tärkeitä, vaikka nyt he eivät välttämättä pidä valokuvaukseen höynähtäneestä mummista. Mummi tosin pääsee valokuviin harvemmin, Olen poiminut tämän kuvan kesän 2005 kuvien joukosta. Siinä olimme vierailulla serkkuni Annelin saaressa.


Melkein kaikissa blogeissani on hyperlinkkejä muualle, alleviivattuja tekstin kohtia,  joita klikkaamalla pääsee lukemaan enemmän tietoa ko. aiheesta. Luettuaan pääsee helposti takaisin lukemaan tekstiä eteenpäin.  Oma tiedonjanoni on niin valtava, että kirjoittaessani  osan ajasta käytän opiskeluun.  En halua kirjoittaa blogiini auki kaikkea mielenkiintoista aiheeseen liittyvää tietoa vaan käytän linkitystä. Se on eräänlaista tämän kallisarvoisen  aikamme  käytön rationalisointia.

Kreikkalainen kirjeenvaihtotoverini Patricia oli kotoisin Thessalonikista Kreikasta Sain häneltä paljon valokuvia, tämä kuva on marraskuulta 1964. Kirjeenvaihtoni tuohon aikaan oli mahdottoman vilkasta. Patricia oli yksi pitkäaikaisimmista kirjeenvaihtoystävistä.  


Kirjamessuista kertovassa blogissani kirjoitin historioitsija Henrik Meinanderin puheesta, jota poikkesin kuuntelemaan. Hän mainitsi postimerkit kirjansa kuvituksessa ja viittasi niiden huonontuneeseen grafiikkaan. Sitten hän sanoi, että eihän tuskin kukaan enää käytä postimerkkejä, kun postia ei enää lähetetä kirjeinä.  Siinä hän erehtyi. Kyllä kaltaisiani ihmisiä, jotka kirjoittavat kirjeitä ja postikortteja vanhalla tavalla on vielä runsaasti olemassa.  Mutta maailma myös muuttuu,  Itella  kuten kaikki muutkin yritykset joutuvat sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Jos voisimme katsoa eteenpäin 50 – 100 vuoden päähän, hämmästyisimme…


Tästä tuli mieleen, että meitä ohjataan hyvin voimakkaasti monelta taholta.  Perinteisen että sosiaalisen median kautta tuleva tieto, ei aina ehkä väärä tieto vaan lyhennettynä ja kärjistettynä esitettynä asiasta kuin asiasta näyttää mahdottoman ikävän puolen tästä hetkestä.  Kaikki anonyymi kiihotus tuntuu uppoavan kansaan yllättävän hyvin.  Mutta se siitä, en enää jaksa puuttua asioihin, jotka kiinnostivat  joskus paljonkin nuorempana. Melkein joka viikko valokeulaan nousee jokin asia, johon ihmiset yksi toisensa jälkeen tarttuvat kuin hyeenat raatoon repien kohteen maanrakoon.  Täytyy myöntää, että se vie minunkin energiaani, vaikka yritän pysytellä ulkopuolella.  Elämme  eräänlaista  politiikan ulkopuolellekin levinneen populismin nousukautta.

Veljekset Alexin huoneessa olevassa teltassa. Taas mummi yllätti!


Jossakin vaiheessa elämää on pakko laskeutua rikastuttavien ja inspiroivien asioiden pariin. Suoraan sanoen maailma samalla kun se on muuttunut helpommaksi, on tullut kärttyisäksi, pelkkiä ongelmia etsiväksi, suorastaan epämiellyttäväksi paikaksi, jollei sitten itse pysyttele sen kaiken ulkopuolella.  Minulle tämä kirjoittaminen on ihana pakopaikka, mutta huomaan usein siinä samalla pohtivani niitä solmukohtia, joita en haluaisi elämääni ollenkaan.



Vanhoihin päiväkirjoihini ja kirjeisiin tulen vielä palaamaan monen monituista kertaa. Niiden kautta entiset ajat paljastavat paljon itsestään. Positiivisella tavalla. On myös mukava tavata itsensä nuorena ja todeta, että ne samat kiinnostuksen aiheet elivät jo silloin..

Olli Orava on nytkin pihapuussa syömässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti