Sekalaista tilitystä?

Joinakin päivinä saa  yllättävän paljon aikaiseksi. Siinä auttaa varmaan kaunis, kirkas ja muutenkin sopuisa sää. Mutta kun apua saa muilta, se vauhdittaa omien töiden valmistumista. Puutarha työllistää syksyisin ja myös keväisin. Kun työt saa tehtyä nopeasti ja vauhdilla, on sitten aikaa nauttia talvesta tai kevään jälkeen kesästä. Paljon mieluummin katselen pihamaata, joka on ikään kuin saatettu talviteloille kuin jätetty puolitiehen.  Joinakin vuosina työt ovat jääneet kesken tai kokonaan tekemättä kuten syksyllä 2011 ja keväällä 2012, kun voimat eivät ole riittäneet.  Jäljet näkyvät edelleen. Toisaalta puutarha on aina kesken. Minulla kaikki on nyt vain ylläpitoa, koska aikoinaan loppuelämän kodiksi hankittu paikka ei voi olla enää sellainen.  Vaikka kuinka kuolaan puutarhalehtien äärellä, olen hyvin pystynyt hillitsemään haluni ostaa lisää krookuksen ja tulppaanien sipuleita maahan kätkettäväksi.  Mutta sen aion tehdä, että hankin linnuille uuden ruokintapöntön. Jokin aika sitten katselin niitä läheisessä Kodin Terrassa ja yksi olisi ollut tarpeisiini sopiva, mutta en ole vielä keksinyt, minne ja miten sen kiinnitän. Ehkä niitä ei olekaan enää, joten on tyydyttävä johonkin pikkuiseen lintulautaan.  Etupihan mökkilintulauta on jo käytössä, mutta takapihan entinen oli heitettävä pois pohjan hajottua. Linnut (talitintit) ja myös oravat alkavat heti pihalle mennessäni ilmoitella, että on aika saada sinnekin ruokintapaikka.

Tämäkin kasa hävisi tänään.

Eilen sisareni Heljä haravoi noin puoli pihaa ja tänään entinen naapurini Kari tuli hakettamaan niitä mahtavia oksakasoja, joita on kerääntynyt  hurmehappomarja-aidan karsimisesta ja muista puista katkomistani oksista.  Aidan siistiminen jäi osittain minulta kesken, siinäkin Heljä oli aiemmin suureksi avuksi. Eilen aamuisten pihatöiden jälkeen olin niin poikki, että vasta iltaa kohti aloin toipua.  Tänään sitten olen siivonnut melkein koko talon, vienyt matot ulos, imuroinut, pyyhkinyt pölyt ja pessyt lattiat.  Lisäksi on tullut pestyä pyykkiä. Nyt olen taas valmis kirjallisiin puuhiin, mutta huomenna, kun Kari tulee hakettamaan loput, pitää käyttää hyväkseen siitä syntyvää flowta ja keksiä jotakin muuta tekemistä. Mutta sitähän riittää. Sitten oikein odotan sadepäiviä päästääkseni inspiraationi valloilleen.

Tässä Kerttu-täti miehensä Erkin kanssa kesällä 1972 kyläilemässä Rengossa.

Lauantaina haudattiin äitini sisko Kerttu, tätini ja nuorin ja viimeisin neljästä tytöstä, joilla oli seitsemän veljeä. Veljistä nuorimmat elävät  edelleen Göteborgissa, jonne he lähtivät töihin 1950-luvulla.  Hannu-eno oli tullut saattamaan  sisartaan . Vaikka kysymys oli surullisesta tapahtumasta, meistä hautajaisiin osallistuneista serkuista oli mahdottoman mukavaa, hienoa ja arvokasta tavata hänet.

Syyskuussa 2008 Kerttu täytti 80 vuotta. Poikkesin käymään.

Meillä oli hauskaa.

Kesällä 2009  veli ja sisar tapasivat.

En oikein osaa sopeutua hautajaisiin, jos niin voi sanoa. Otin valokuviakin, näpsin niitä ja suurin osa ei ole mistään kotoisin. Olisi pitänyt käyttää sittenkin salamaa.  Minusta tuntuu nykyään, että olen kaikissa asioissa vain eräänlainen dokumentoija. Kaipa meistä ihmisistä jokaisesta alkaa tuntua joltakin muulta, kun itse lähestymme sitä aikaa, kun kutsu käy. Pääasia on kuitenkin elää täysillä tätä päivää ja niitä hetkiä, jotka eteen tulevat, jotta jaksaa kohdata myös ne surulliset tapahtumat, joita auttamatta tulee eteen tullessamme vanhemmiksi.

Synttärikahvien jälkeen ajelimme Muhniemeen, Kerttu, tyttärensä Hannele ja minä ja kävimme sukulaisten haudoilla.

Hautajaiset tuovat mieleen muita kokemuksia, tapaamisia, kohtaamisia.  Vaikka olen jo vuosikausia joka kesä käynyt Muhniemen hautausmaalla,  en nyt voinut olla ajattelematta omien isovanhempieni elämää. Heidät molemmat on haudattu sinne.  Heidän tyttärensä Kerttu vietiin Muhniemessä pidetyn siunaustilaisuuden jälkeen Anjalan hautausmaalle, jossa hänen arkkunsa laskettiin hautaan, runsaat kolme vuotta sitten kuolleen miehensä viereen. 

Tässä mummoa kannetaan hautaan marraskuussa 1959. Kuva on täynnä tuttuja kasvoja, enot kantavat äitinsä arkkua.

Oman mummoni hautajaiset olivat elämäni ensimmäiset hautajaiset. Nyt minun pitikin kysellä silloin marraskuussa 1959 paikalla olleilta, missä avonainen arkku silloin oli. Myöhemmät unet ja muistot ovat kertoneet minulle, että arkku oli ulkona kappelin pihalla. Kaikki menivät sinne katsomaan mummoa, mutta minä pakenin kauhistuneena. Sitä samaa pakoa tein unissani varmaan seuraavan vuosikymmenen. Uni tuli eri muodoissaan. Välillä haudassa oli pystyssä jalka, välillä minua pakotettiin arkun ääreen. Olin silloin runsaat 12 vuotta, suunnilleen oman lapsenlapseni Artun ikäinen.  Arkku oli ollutkin sisällä kappelissa. Muistot vääristyvät, koska niillä ei ollut mahdollisuutta edes jäädä muistoksi.

Tämä lohduttoman lesken kuva löytyi kuva-albumista Saksassa.

Olisiko kokemus vaikuttanut pidempäänkin yli lapsuuden ja nuoruuden vuosien?  En ole tähän päivään mennessä nähnyt yhtäkään kuollutta, en edes omia vanhempiani?  Mummon hautajaisissa otetuista kuvista ei kokemukseni näy. En pysty muistamaan niistä mitään muuta kuin kylmyyden, joka sekin varmaan on tullut muiden kertomuksista. Kun keväällä 2006 selailin Saksassa isoisäni vanhimman sisaren Karoliinan tyttärentyttären Kyllikin albumia, siellä oli yllättäen kuva papastani seisomassa mummon kukkien peittämällä haudalla. Kysyin häneltä, kuka kuvassa on. Hän ei tiennyt.  Ajatella! Taisin kirjoittaa kuvan alle, kuka siinä oli. Kyllikkikin on jo kuollut. Onkohan kukaan hänen saksalaisista lapsistaan säilyttänyt sen albumin?

Tämän kuvan olen esittänyt täällä aiemminkin jollen sitten muitakin.  Seison kuvassa keskellä käsi kasvoillani pikkusiskojeni välissä. 

Ehkä kokemukseni ovat tehneet minusta dokumentoijan. Olen tavannut joitakin ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että elämä on tässä. Kun kuolet, olet kuollut, sinua ei enää ole missään mielessä.  Olen monella tapaa toista mieltä. Nytkin olisin halunnut lähettää tätini mukana viestin toiselle puolelle, niille, jotka jo ovat menneet edeltä.  Elämä jatkuu toisessa muodossa. Mutta se jatkuu myös niin, että muistamme myöhemmin niitä ihmisiä, jotka ovat lähteneet.  Muistamme, millaisia he ovat olleet, mitä he ovat tehneet , millaisia ovat heidän eri ikäkautensa olleet.

Pojat äitinsä haudalla. Kolme nuorempaa sisartani hääräävät kuvan etualalla. 

Minulla on paljon isäni jälkeensä jättämiä valokuvia hänen aikalaisistaan, mutta siinä kaikki. Sen enempää tietoa ei ole saatavissa. Jos googlaa jotakin 1900-luvun ihmistä, saattaa löytää vaikkapa isästäni ainoastaan tällaisen  tiedon.  Jos googlaan itseäni, löydän vaikka mitä, suurin osa omaa aiheuttamaani tietoa. Olenkin aina ihmetellyt sitä salaamisen ilmapiiriä, joka meillä Suomessa vallitsee.  Kaikki on niin yksityistä ja yksityistä.  Ikäänkuin tässä maailmankaikkeudessa jotakin pienen ihmisen asiat yhtään kiinnostaisivat.

Mummo ja minä.