torstai 5. syyskuuta 2013

In spirit


Kun huitelee maailmalla, jää paljon kotona tekemättä. Päivät ovat yllättävän lyhyitä.  Joinakin päivinä on vielä todettava sekin, että vaikka henki on vahva, niin ruumis ei välttämättä olekaan.  Näin minulla  käy usein keskellä viikkoa (lääkkeistä johtuen).  Ensi viikonloppuna olisi taas enemmän kuin tarpeeksi ohjelmaa. Taidehistorian opiskeluryhmäni päätti järjestää tapaamisen tällä kertaa ensi lauantaina Turussa, päivä täynnä ohjelmaa.  Olen ollut kahden vaiheilla oman menoni suhteen.  Pitäydyn alkuperäisessä suunnitelmassani ja lähden Turkuun vasta sunnuntaiaamuna osallistuakseni vain Kuolemajärven jokavuotiseen pitäjäjuhlaan.  Taidan saada matkaseuraakin menomatkalle.  Juhlien yhteydessä pidämme sukuseuran hallituksen kokouksen. Aion jäädä Turkuun ja haastatella Toinia, Kuolemajärven Karjalaisten kylässä syntynyttä Sirkiän suvun jäsentä, josta olen täällä kertonut viime heinäkuussa päivittämässäni blogissa. Kotimatkallekin minulla on suunnitelmia.

Liitän tähän tällä kertaa muutaman vanhan kuvan isän valokuva-albumista. Niitä on lähes mahdoton skannata kunnolla. On vain otettava kuvasta kuva. Pikku Christinalla on hauskaa, kun Ruotsissa asuva enoni Martti kiusottelee häntä. Uudempikin versio löytyy





Tässä välissä ennen matkaamista Tornioon sain vihdoin myös kirjoitettua puhtaaksi toisen suvun jäsenen eli Heimo Rumpusen kirjoituksen laivanrakentaja Abraham Sirkiästä ja laivanrakentamisesta yleensä. Tarina löytyy Karjalan liiton jäsenyhdistysten sivuilta.  Aihe laivatermeineen oli minulle melko vierasta, mutta viime viikolla selatessani Tornion historiaa, huomasin lukevani innolla 1600-luvun lopun laivoista  ja merenkulun vaarallisuudesta,  olisi tehnyt mieli voida keskustella asiasta jonkun asiantuntijan kanssa. Onhan vesillä liikkuminen ja kalastaminen ollut ylipäänsä sukuni tärkeä elinkeino, koska he asuivat siellä Suomenlahden  rannalla tai sen välittömässä läheisyydessä.  Äitini perhe asui vieläpä aivan meren rannalla. 

Tässä jutun liitteenä ollut sukupuu, jonka kaikki tiedot eivät ole kylläkään tarkistettuja, mutta kuva antaa viitteen siitä, millaisia tulosteita SukuJutut-ohjelmasta voi tehdä..



Niinpä niin, kirjoitukseni sukututkijan elämästä julkaistiin Kuolemajärveläisen juuri ilmestyneessä numerossa.  Aihe oli yleisluontoinen katsaus tämän hetkiseen tutkimukseeni, sen iloihin ja vaikeuksiin. Kun mennään eteenpäin, kirjoitukseni tulevat entistä enemmän kohdistumaan johonkin rajattuun aiheeseen.  Nyt kuitenkin teen perustutkimusta ja kirjaan tietoja. Uusien kirjoitusten aihioista, joita minulla on montakin tekeillä, voi osa päätyä blogikirjoitusteni osaksi. Mietin usein, mikä tulee olemaan minun esitysmuotoni. Netistä löytyy runsaasti hyviä sukututkimusblogeja, joita silloin tällöin käyn lukemassa, varsinkin jos siellä on käsitelty aiheita, jotka liittyvät omiin juttuihini. Useimmat ovat kovin asiallisia verrattuna minun höpötyksiini. Kun nyt menin etsimään esimerkiksi Juhan Suku-uutisten linkkiä liittääkseni sen tähän, niin huomasin, että hän on alkanut kirjoittaa muistakin aiheista.   Facebookiin siirtymisen myötä,  monen kirjoitustahti harvenee. Valitettavaa. Blogin siirtäminen sinne saattaa myös kutistaa sitä. Sitähän olen itsekin hiljaa mielessäni suunnitellut.  Mutta tänään siellä kirjoitettu on huomenna unohdettu. Jos siellä ei pihahda mitään, niin on myös parissa päivässä unohdettu.

ISÄ joskus kauan sitten.



Onneksi jotkut muistavat ja vievät edelleen asioita jälkipolville.  Sota- aikana kodeistaan evakkoon lähteneiden karjalaisten muistomerkki paljastettiin Auran Sirkkelinmäellä 18.5.2013.  Auraan tuli Kuolemajärveltäkin suuri joukko evakkoja muiden muassa Toini Ylitalon s. Sirkiä perhe. Karjala-lehden 23.5.2013 ilmestyneessä numerossa kerrotaan Sirkkelinmäen saaneen nimensä siitä, että juuri tuolla mäellä sahattiin uusien kotien rakennustarpeita läheisyyteen muuttaneiden perheiden taloihin. Niitä rakennettiin kaikkiaan 16.  Alueella asuu lehden mukaan vieläkin perheiden jälkeläisiä ainakin 100 henkeä.  Olisikin mukava taas Turun reissulla piipahtaa Aurassa. Muistomerkin on suunnitellut taiteilija Veikko Mellanen,joka on  kuolemajärveläistä Auraan tullutta sukua ja varmaan siksi hän osaa kuvata evakkojen tuntoja niin hyvin.

Netistä löysin tällaisen kuvauksen teokselle:
Veistoksen keskellä sijaitseva pystykivi kuvaa poltetun talon savupiippua ja sen vieressä oleva pienempi kivi hellaa. Pohjakiven urat symboloivat pellon sarkaojia ja nurkkakivet Mannerheim- linjan tankkiesteitä. Nurkkakiviä yhdistävä ketju yhdistää evakkoon joutuneiden tuntoja.

Kuva Toinista muistomerkillä Juha Ylitalon koneelta napattuna.


Sain matkalla ollessani suruviestin Ruotsista.  Nuorimman enoni vaimo Hilkka oli kuollut. Parina yönä sen jälkeen olen oudosti herännyt pohtimaan asiaa.  Eihän siinä sen kummempaa pohtimista ole, mutta kuolema aina hätkähdyttää ja tajuaa omankin aikansa vain vähenevän. Viime vuosina pidimme Hilkan kanssa yhteyttä aina silloin tällöin, mutta nyt minua alkoi kalvaa myös se, etten kuitenkaan ollut yhteydessä useammin. Oman elämän kauhukuviot alkoivat parin viime vuoden aikana rajoittaa minua liikaa, vaikka eihän omista ongelmista tarvitse puhua eikä niissä velloa.  Mutta muiden asioista ei myöskään voi olla perillä, jos niitä ei avoimesti kerrota. Mutta näinhän meille aina käy kuten viime vuosina olen joutunut  ennenkin toteamaan.  Joten ohjeeni on, kertokaa toisille elämästänne, jakakaa ilojenne lisäksi myös surunne.  Niin päivä kummasti kirkastuu eikä tarvitse valvoa öisin. Valitettavasti meidän kulttuurimme hyväksyy kyllä avoimesti kaiken iloisen jakamisen, mutta suruista ei mielellään saa puhua. Suomalaisilla on harvinaisen paljon tabuja ja kiellettyjä puheenaiheita. On selvää, että se rajoittaa elämää.  

Tämän kuvan Hilkasta löysin isäni  valokuva- albumista. Ihania kesähetkiä viltin päällä joskus kauan sitten. Rohkea muistelukuva ihanasta ihmisestä.


Läheisten ihmisten poismenoja on viime vuosina ollut kohdallani paljon. Tänään istumme keskustelemassa ja kuukauden päästä tuuli on käynyt ja häntä ei enää ole.  Paljon kauempana olen  sukututkimuksia tehdessäni  joudun  harva se päivä näiden asioiden eteen.  Kun Simo Taavetinpoika Sirkiän ja hänen vaimonsa Maria Mikontytär  Soitun kaikki  kahdeksan lasta kuolevat alle 7-vuotiaina 1853 – 1875, mutta vanhemmat elävät sen yli, eikö se ole tarinan arvoinen?  En tiedä, saanko aloittamaani tarinaa koskaan valmiiksi?


Tässä Hilkka ja Yrjö, kun toukokuussa 2011 tapasin heidät Helsingissä.


Entä kun eilen muuta Kansallisarkiston historiallisesta sanomalehtikirjastosta  etsiessäni hakuni keskytyi  lukiessani uutisen surullisesta onnettomuudesta marraskuulta 1874 Wiborgs Tidningissä.  Kaksi miestä oli laskemassa kalaverkkoja mereen Seivästön kylän edustalla. Tuulenpuuska kaatoi veneen ja molemmat miehet hukkuivat.  Edellisenä syksynä samalla paikalla sattui vastaavanlainen onnettomuus, jossa neljä miestä hukkui.  Syksyinen meri on arvaamaton, siinä ei varmaan edes uimataito auta. Minun piti tietenkin heti tarkistaa miesten henkilöllisyys.  Hiskin kautta löysin kaksi samana päivänä hukkumalla kuollutta, molemmat vähän alle 50-vuotiaita.  Talonpoika Tahvo Rusi Seivästön talosta n:o 5 ja Mikkel Knutinpoika Anttalainen Seivästön talosta n:o 3.  Voitte arvata, että kävin tarkistamassa heidänkin perhetilanteensa. Molemmilta jäi jälkeen leski ja pieniä lapsia.  Kun 1970-1980 -luvuilla hoitelin SYP:ssä lainhuudatusasioita ja jouduin melko usein tekemään laajoja sukuselvityksiä  useiden saantojen takaa saadakseni viimeisimmälle ostajalle lainhuudon, itkeskelin usein.  Perheet olivat 1800-luvun lopulla suuria kaikkialla ja lapsia kuoli paljon.  Äiti kuoli usein lopuksi myös ja mies otti heti perään uuden puolison, koska tarvitsi lapsilleen hoitajan. Mutta oli myös tapauksia toisinpäin. 


Kylvän tänne väliin siis näitä vanhoja valokuvia, jotka satuin kuvaamaan samantien sieltä isän albumista. Tässä kuvassa ovat kaikki nuoremmat sisareni 1960-luvun alussa.  Taisin olla siinä iässä, että minua ei saanut enää helpolla kuviin. "Voi kun olivat kilttejä vielä!" lukee kuvan alla. Voi sanoa, että kuva on todellakin otettu vähän ennen....


Itse asiassa harrastukseni pistää asiat kohdilleen. Elämän ja kuoleman raja hälvenee. Vaikeista  asioista pitäisi pystyä puhumaan.   Minun juttuni menevät auttamatta aina vakavampiin asioihin.  Niin se on ollut lapsesta saakka.  Draama on toden totta kiinnostavampaa kuin komedia.  Niin myös elokuvissa ja teatterissa. Mutta on minullakin asioita, jotka nostavat ihokarvani pystyyn ja joita haluan vältellä. Pitkä suhteeni luonnehäiriöisen, narsistisen, alkoholia ylenpalttisesti käyttävän miehen kanssa opetti näkemään toisenlaisen maailman, josta mieluummin pysyttelen jatkossa kaukana. Jos kaikki menee koko ajan toisen ehdoilla niin, että toinen ei saa edes sanoa omaa mielipidettään, edes sitä, miltä minusta tuntuu, niin on parempi pysytellä omissa oloissaan. Valitettavasti tajusin asian vasta jälkikäteen syyttäen ongelmista toisen tavoin itseäni ja kuvitellen, että pystyn kaiken vielä korjaamaan. Mutta se ei mene todellakaan niin. Elämä on myös koko iän kestävää oppimista.  Joskus sen joutuu opettelemaan kantapään kautta, mutta emmehän ole koskaan valmiita.



Yritän nyt toipua ikävästä yskästäni viikonlopuksi.  Oli mahdottoman kesäinen ja lämmin ilma, mikä olisi houkutellut  pyörä- tai kävelylenkille tai puutarhatöihin, mutta järki sanoi, että nyt pitää hiljentää.

Isän kommentti tämän Raijan  kuvan alla oli : " Lavastetyöasentoko?" Tässä sisäpiirinaurun aihetta sisarilleni. Näitä löytyy muuten lisääkin, mutta toisella kertaa.

1 kommentti:

  1. Haaste.

    http://iskajailtatahdet.blogspot.fi/2013/09/vastaan-saamaanui-haasteeseen.html

    VastaaPoista