torstai 30. toukokuuta 2013

Puuttuvia palikoita

Aina välillä mörkö kävelee sisään ja uniini. Mörkö sanoo minulle, että et ehkä jaksakaan kaikkea, mitä edessä on! Toisena päivänä kaikki tuntuu järjestyvän.  On aivan liian paljon tehtävää eikä aina millään taivu kaikkeen siihen, mikä toisena päivänä onnistuu leikiten. Kirjoittamisen sijaan minun pitäisi joko tyhjentää tai täyttää taas jotakin nurkkaa tai  laatikkoa tai mennä pihatöihin rikkaruohoja kitkemään, ruohoa leikkaamaan tai oksia karsimaan.

Pitäisi pitäisi. Olenko ollut liian positiivinen kaikissa arvioissani? Olenko koko ajan uskotellut itselleni ja muillekin, että kyllä minä selviän?  Tietenkin selviän, mutta näin yksinkö joudun kaiken tekemään? Tietenkin joudun, kun ei muita vaihtoehtoja ole, mutta en pysty ihmeisiin.

Valokuvat eivät taaskaan mitenkään liity pohdiskeluuni. Tai sitten parin intensiivisen viikon jälkeen laskeutuminen tavalliseen arkeen vaikuttaa.  Kamera on kuvannut yksin.

Eilen illansuussa vein nk. ongelmajätteitä Kiertokapulan keräykseen läheisen koulun pihalla. Olisin voinut viedä paljon enemmän noita vuosien mittaan kertyneitä maalipurkkeja ja muuta tavaraa, mutta ymmärsin vähäisen määrän olevan vähäinen määrä. Osa pihalla olleista oli tyhjentänyt auton peräkärryynsä koko varaston.  Aika harva nainen oli paikalla. Taitavat miehet perheissä hoitaa tällaiset asiat. Onneksi jäteauto kiertää lähistöllä joka toinen tiistai, joten pääsen varmaan kaikesta muustakin eroon. 

Korkeasaaressa ehdimme hullutellakin. Anna, juuri  tänään kokin todistuksen saanut, on kuvaamassa.
Vuosien mittaan olen blogeissani pohtinut paljonkin näitä yksin selviytymiseen liittyviä kysymyksiä. Olen aina joutunut tekemään paljon yksin, mutta paljon jää tekemättä jo yksinkertaisesti siitä syystä,että en ehdi kaikkeen. Viime aikoina olen yrittänyt tietoisesti jättää nuo pohtimiset hedelmättöminä taakseni. Sitten kuitenkin ikään kuin myöhästynyt aalto tavoittaa minut ja heittää mukanaan takaisin menneeseen. Kun kirjoitan YKSIN tässä, tarkoitan konkreettisia ja jokapäiväisiä asioita. Henkisesti meidän on joka tapauksessa tehtävä itse kunkin yksin omaa matkaansa eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa.

Tämän kuvan olen jo julkaissut Facebookissa. Karjalaisen äitini vanhemmat pappa Abraham Sirkiä ja mummo Aino Sirkiä olivat toukokuussa 1958 vierailulla.  Me tytöt vasemmalta oikealle Päivikki, Raija, minä ja Heljä. Isäni kuvavarastosta.
En jaksa nyt kaivella menneitä blogikirjoituksiani sen enempää paitsi sen verran, että luin kirjoitustani viime vuoden huhtikuulta,jolloin olin saanut tietää sairastavani ehkä nivelreumaa ja odotin pääseväni kuukauden päästä tutkimuksiin. Ihmettelen sitä täydellistä luottamusta, joka vallitsi tuolloin mielessäni, vaikka en iltaisin tahtonut päästä edes tuolilta ylös. Lenkkeilin ja touhusin siitä huolimatta, vaikka kaiken  jälkeen olin täydellisesti poikki. Hurjasta olotilastani huolimatta tunnuin jaksavan vaikka mitä. Ruumillista työtä en tosin pystynyt tekemään oikeastaan ennen kuin myöhään seuraavana syksynä. Sehän näkyy nyt vaikkapa pihallani.

Tällä viikolla olen puhdistanut vaikkapa kivetyn käytävän saumat kasveista,

mutta jättänyt erikoiseen paikkaan kasvaneet lupiinit pois repimättä.
Tiedän,että paraneminen vaatii aivan uudenlaisia voimia ja taitoja.  Se vaatii myös aikaa enemmän kuin kuvittelin. Olen myös tajunnut sen olevan pelottava matka.Paraneminen pistää ihmisen isoihin muutoksiin.  Olen nyt sillä polulla ja tiedän kohtaavani isoja muutoksia, joihin olen valmis.

Opa tutkittavana
Olen sivusta seurannut ystäväni elämän suurta myllerrystä, jossa on samankaltaisia piirteitä kuin omassani. Ihmisen sitkeys ja peräänantamattomuus ovat mahtavia voimia. En voi muuta kuin ihailla, miten hän mestaroi elämäänsä ja suuntaa tulevaisuuteen. Tosiasia on kuitenkin, että kahden ihmisen polkua ei voi verrata. Tärkeätä kuitenkin on ottaa opikseen. Omaakin tulevaisuutta varten.

Täytyy myöntää, että vaikka kaipaan melkein menettämääni innostumistani, jatkuvaa inspiraatioiden tulvaa, ideoita ja niiden toteuttamista, loputonta jaksamistani, voimiani, terveyttäni, monia ystäviäni ja keskusteluja heidän kanssaan, runsasta kirjoittamistani, valokuvaukseen keskittymistä ja ennen kaikkea rohkeuttani, minulle on ollut tärkeää rauhoittua ja keskittyä omaan itseeni pystyäkseni paranemaan lisää ja hallitakseni sitä muutosta, minkä se on tuonut mukanaan. Kaiken lisäksi olen tarvinnut aikaa vähentääkseni lastiani. Huomenna taas yksi vuosi on kulunut. Emme ole koskaan valmiita.

Tämä kirjoitus olisi paremmin sopinut toiseen blogiini tai jäädä kokonaan kirjoittamatta, sillä vastaavanlaiset ovat tämän vuoden puolella usein jääneetkin päivittämättä. Mutta onhan niitä tännekin aika ajoin tihkunut. Elämä ei todellakaan ole aina pelkkää auringonpaistetta.





keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Moneen hurahtanut


Kiertelin tällä viikolla maanantaina ensimmäisen mieheni Fredin  ja hänen vaimonsa Karinin kanssa Hämeenlinnaa. Tosin suurimman osan ajasta istuimme autossa, kun sattui olemaan aika viileä ilma, johon en  ollut ollenkaan varautunut. Matkan aikana keskustelimme ja kävimme monen monituista asiaa läpi. Kun lukemattomat vuodet ovat tapaamistemme välissä, pitää ehtiä kuromaan vuodet yhteen. Kaukaisen 70-luvun lapset ovat jo aikuisia, monet ovat poistuneet joukostamme ja uusia on syntynyt.  Vaikka he eivät ole minulle sukua, niin he ovat sukua tyttärelleni ja hänen lapsilleen. Vaikka Karin on itse lapseton, hän on mennyt naimisiin ison suvun kanssa ja on hyvin kiinnostunut samanlaisista asioista kuin minä. Moni ei varmaan voi ymmärtää sitä, että olen kiinnostunut myös kaikkien muiden suvuista. Kun Karin kertoi oman sukunsa, isovanhempiensa tarinaa jaetussa maassa, sormeni syyhysivät päästä tallentamaan niitäkin muistoja. Siinäkin oli kirjan aineksia.


Tästä Eskolan aitan kupeesta nousin vuosikaudet bussin kyytiin aamuisin ennen kello 7, talvisin pilkkopimeässä lähtiessäni kouluun, joka oli Hämeenlinnassa 30 kilometrin päässä. 

Yhdessä mietimme myös sitä, miten kaikelle keräämällemme aineistolle käy, kun meistä aika jättää. Olimme molemmat tahollamme sitä pohtineet. Siinä tilanteessa nimittäin hyvin helposti käy niin, että suurin osa muistoista menee kaatopaikalle. Karin kertoi pelastaneensa kirpputorilta vanhoja tuntemattomien ihmisten perhekuvia ja kehystäneensä ne. Muistin siinä samassa minua kaihertaneen tarinan Saksan ajoiltani 1960 - 1970-luvun vaihteesta. Tyttäreni isoisä Gustav oli rahdannut pihalle jostakin suuren määrän kaatopaikkatavaraa, itse asiassa varmaan jostakin kuolinpesästä syystä, että hän silloin autteli erästä läheisessä kaupungissa asuvaa romukauppiasta. Muistaakseni elämöin asiasta, koska yleensä yritin pitää parhaani mukaan piha-aluetta siistissä kunnossa. Miehethän ovat tunnetusti kiinnostuneita kaikesta metallista, mikä taas minun silmissäni on roinaa. Oli siellä vaatetavaraakin, mutta sekään ei minua kiinnosta. Kaiken keskellä oli vanha valokuva-albumi.  Vielä tänäkin päivänä minuun sattuu, kun en ylpeyttäni ottanut sitä talteen.

Kyllä ne vanhat talot siellä vielä seisovat. ja äidin tammi säästyi myrskyn tuhoilta, joka oliko se viime kesä pyöri paikalla.

Jo pelkästään oman perheeni elämässä on aineistoa vaikka muille jakaa, mikä silti ei estä kuuntelemasta ja vaikkapa kirjaamasta muidenkin elämää. Isäni ja äitini kuoltua en halunnut muuta kuin ottaa valokuvat ja paperitavaran kuten kirjeet talteen. Joukossa oli paljon lehtileikkeitä ja muuta tavaraa, josta on pitänyt tutkimalla kaivaa esille, miksi he ovat säästäneet sen kaiken. Sitä työtä riittää vielä vuosiksi. Jokaisessa paperinpalassa on mukana tarina jaettavaksi, joka saattaa viedä pitkällekin. Joskus on ehkä tarkemmin mietittävä, mitä sitten tapahtuu, kun…

Jahah, riihi on jo melkein kaatunut

mutta aika heikoissa kantimissa se oli 1980/1990-luvun vaihteessakin.


Eilen, ajaessamme  lapsuudenkotini ohitse, pienen kyläni lävitse, ajatukseni käsittelivät kaikkea taas aivan uudella tavalla entisen päälle rakentaen.  On uskomatonta, että muutamassa vuosikymmenessä muutokset noissa ympyröissä ovat niin valtavat. Ei siis ole mikään ihme, että vuosisatojen kuluessa sama alue on kohdannut vieläkin rajumpia muutoksia. Elämme nyt aivan erilaista aikakautta kuin vaikkapa sotien jälkeen, oman lapsuuteni aikana. Edellisen vuosisadan vaihteessa elämä lienee ollut taas jotakin muuta. Lapsena ajattelin oman kotikyläni olevan jotakin aivan erikoista. Kun kesällä palasin sinne oltuani vaikkapa mummoni luona Kymenlaaksossa viikon, tajusin, miksi sen nimi oli Vehmainen. Missään muualla tuntemassani paikassa ei ollut niin vihreätä, niin isoja puita ja niin vehmasta. Tämä muisto palaa usein mieleeni, niin voimakas se tuntemus oli. Ulkopuolinen tuskin huomaa muutoksia. Vielä nytkin, vaikka vain satunnaisesti ohitan paikan, tunnen kuuluvani sinne.

Vietimme myös pitkän tovin Rengon vanhalla hautausmaalla, jossa lepää vanhempieni lisäksi paljon muita tuntemiani ihmisiä.  Samalla katselimme kirkonkylän muuttumista. Pysähdyimme kirkonkylän teiden risteykseen juodaksemme kupit kahvia ravintolassa, joka seisoi entisen kaupan paikalla. Alue oli minulle hyvin tuttu, koska perheeni asui lukioaikanani ja myöhemmin vielä vuosikaudet siinä lähistöllä. Kirkonkylä saattaa näyttää ulkopuolisen silmin aika steriililtä ja pysähtyneeltä, mutta kun sitä katsoo kaikkien niiden kerrosten läpi, jotka tietää, tuntee ja aavistaa, näkee paljon enemmän. Saman ilmiön kohtasin ajaessamme Hämeenlinnaan.  Vuosikymmenten kerroksen alta paljastui minulle entistä mielenkiintoisempi kaupunki. Muistorikas oli erityisesti reitti linja-autoasemalta Palokunnankatua pitkin kohti siltaa, sen yhtyessä omaan koulutieheni, kun ensin olimme ohittaneet vanhempieni viimeisen asuinpaikan postia vastapäätä.  




Vanhoja kuvia Rengon kirkonkylästä, oletettavasti kuitenkin 1960-luvulta. 

Poikkesimme myös linnalle, vaikka emme sisällä kierrosta tehneetkään. Näin silmissäni kaupungin kehittyvän ensin linnan ympärille ja myöhemmin kauemmas nykyiselle paikalleen. Ajaessamme pitkin vanhan Hämeen härkätien pätkää kohti Ojoista, omien kokemusteni kerrosten alta tuli taas esille Hämeen linnan historia. Olimme Ojoisten latokartanon mailla, kartanon, joka peltoineen keskiajalla kuului linnan maihin.  Lähdimme ajamaan väärään suuntaan ja  vaikka minusta olisikin ollut mielenkiintoista seurata juuri sitä tietä pitkälle eteenpäin, palasimme takaisin. Ajoimme Tiiriöön, jonne Hämeenlinnan kauppapaikat ovat nyt keskittyneet.  Kun nyt katson karttaa, olisimme kyllä aiemmin ajamaamme tietäkin pitkin tulleet Tiiriöön. Vanha hyvä ohje on, että eksymälläkin löytyy perille. Samalla voi löytää tai oppia muuta mielenkiintoista, kuten tämän 256 sivua pitkä Wete Myllymaan kertomus Ojoisista, jonka sattumalta löysin. Samoin  toivon muidenkin kirjoittavan omat muistonsa jälkipolville. Kirjoittajan huomautus 28.5.2018: Ojoisten kertomuksen linkki oli vanhentunut, mutta se löytyy edelleen netistä nimellä täältä.

Kuva 1960-luvulla kohti silloista kotiamme Käräjämäen suunnasta katsottuna. Asuimme talon toisessa kerroksessa.


Tältä siellä näytti nyt.
Kirjoittajan huomautus 28.5.2018: kuvissa oleva talo, jossa asuimme 1960-luvulla, on purettu viime talvena.

Moneen asiaan hurahtanut pitää sisällään paljon asiaa, jota kaikkea on vaikea sanoiksi pukea.  Minulla on näillä paikoilla tuhatvuotiset muistijäljet takanani, kun käytän tuntemieni ihmisten ja menneiden aikojen historioiden tietoja yhdistyneenä omaan pienen ihmisen historiaani.

Tuo Ojoinen liittyy kumma kyllä myös muistoihini. tällä kertaa syksystä 1962, kun vietin siellä muutaman päivän äitini karjalaisen ystävättären Anni Moision perheessä ja ihastuin perheen pojan Antti-nimiseen ystävään. Päiväkirjani mukaan Anni oli kertonut asiasta jopa äidilleni. Se alkusyksy huipentui nk. teinikastajaisiin, mikä itse asiassa oli syy asua jonkin aika Hämeenlinnassa, koska muutenhan en pitkän 30 kilometrin koulumatkan takia olisi voinut edes osallistua. Voi sitä rakkauden ja epätoivon vaihtelua 15-vuotiaan nuoren elämässä.

Mutta sitten hätkähdyttävä lause: ”Tänään on tehnyt mieleni palata menneisyyteen ja seurata tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Usein kuvittelen tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan joskus kertoa sinulle jonkun, kun minulla on siihen aikaa.” (22.10.1962) Kirjoittajan huomautus 28.5.2018: Kirjoitin blogiini "Kirjoituksia polun varrelta" viime helmikuussa tähän kohtaan liittyviä muistoja ja sielläkin mainitsin tuon kohtalokkaan lauseen tulevaisuudestani.

Hurahtamisilla on siis niilläkin pitkä historia. Onneksi sentään nuo rakastumiset/ihastumiset ja pettymykset milloin mihinkin komeaan poikaan ovat jääneet. Aika hämmentävää luettavaa päiväkirjani ovat juuri noiden ihastusten takia ja erityisesti myös siksi, että mikään tarina niistä ei johtanut eteenpäin. Jäin ilman vastarakkautta enkä oikein vieläkään ymmärrä, mitä odotuksia minulla sillä alueella oli. Mutta ymmärrän kyllä täysin sen kaiken muun kuten rakkauteni historiaan, joka on jatkunut pitkien vuosien yli.



Sukututkimus on eräs historian alalaji ja saa minut harva se päivä tutkimaan jotakin pientä yksityiskohtaa. Vanhat käsialat ovat mahdottoman vaikeita ja usein juutun tutkimaan niitä pääsemättä eteenpäin. Eilenkin tutkin Viipurin ja Savonlinnan läänintiliä vuodelta 1638 saadakseni selvää oheisesta kohdasta tekstiä. Ehkä käsialat jonakin päivänä aukeavat minulle, kun niitä tarpeeksi kauan tuijotan ja vertailen muihin. Kaikessa pätee kuitenkin se, että asioiden kypsyttäminen on kaikessa hyvästä.  Monet monituiset kerrat olen etsinyt netistä tietoja tyttäreni saksalaisen isoäidin osalta löytämättä. Hänen isoisänsä osalta suvun jäljet johtavat jo 1500-luvulle saakka Saksan Itä-Preussiin, alueeseen, joka ei enää kuulu Saksalle. Linkin takaa löytyy Wikipedian saksalaisesta versiosta suuri tietopaketti karttoineen.  Pyysin Fredia lähettämään pojallaan olevan sukuselvityksen itselleni. On siinä nyt perheellä historiaa takanaan, ikivanhaa hämäläistä ja lisäksi vielä yhtä ikivanhaa karjalaista ja sitten ikivanhaa saksalaista verenperintöä. Kahdella jälkimmäisellä on lisäksi suurten historian tapahtumien katkaisemia linkkejä, vääryyksiä, kotikontujen menetyksiä ja uusien juurien kasvattamista toisessa ympäristössä. Sitähän ihmisen elämä kokonaisuudessaan on!

Kadonnut maisema Rengossa. Sisareni Heljä ja Päivikki pyöräilemässä kultaisella 1960-luvulla. Taustalla Rengon Nuorisoseuran talo, joka on purettu vuosikymmeniä sitten
Käydessäni eilisiä kuvia läpi, huomaan, että pysähdyimme parille haudalle, joissa lepää oman kotikyläni menneisyyden ihmisiä, joiden sukujuuret kytkeytyvät omieni kanssa. Isäni isoäiti Heta Loviisa oli lähtöisin oman kotini naapurista, Eskolasta.  Hautakiveen hänen syntymäaikansa on merkitty väärin 21.1.1849.  Oikeasti hän syntyi vanhempiensa talon isännän Erkki Juho Erkinpojan ja tämän vaimon Heta Sofian vanhimpana lapsena kaksosena veljensä Kustaan kanssa 21.4.1849.  Hänen kaksoisveljensä Kustaa kuoli 5 vuoden ikäisenä 9.5.1854 pudottuaan kaivoon.  Perheen muut lapset olivat Erkki Juho (s. 1850), Otto (1853), Kustaa Adolf (1855) ja Eeva Sofia (1857). Lasten isä Erkki Juho kuoli joulukuun alussa 1858 keuhkotautiin vain 33 vuoden ikäisenä. Hänen 60-vuotias isänsä Erkki oli kuollut elokuussa 1853  koleraan. Lapset jäivät täysorvoiksi kun heidän äitinsä Heta Sofia kuoli kuten miehensä  keuhkotautiin 40 – vuotiaana 1863. Surullista luettavaa.



Kuvan hauta, jolle pysähdyimme, oli talon seuraavan isännän edellä mainitun 1850 syntyneen Erkki Juhon nuoremman veljen Kustaa Adolfin, joka kuoli 1894.  En pääse tarkistamaan hänestä oikeastaan mitään tietoja, koska tarpeeksi aikaa ei ole kulunut. Mutta kunhan lähden tutkimaan isäni suvun uudempia vaiheita, ilman muuta tutkin myös hänen isoäitinsä veljen kohtalon kuten myös noiden muiden sisarusten. Heta Loviisan ja Kustaa Adolfin haudat eivät ole kaukana toisistaan. Heta Loviisan kanssa samaan hautaan on laskettu isäni kesällä 1969 kuollut pikkuveli, setäni Jaakko. Oma isäni oli isoäitinsä kuollessa 73 vuoden iässä vain 4 vuotta vanha. Pian hän jäi myös isättömäksi, sillä hänen isänsä kuoli joulukuussa 1925.



Isäni veljen Jaakko Siukolan hautajaiset kesällä 1969. Isäni ensimmäisenä etualalla oikella kantamassa.







lauantai 18. toukokuuta 2013

Muut tietävät paremmin


Omat rajani ovat viime aikoina tulleet monessa asiassa konkreettisesti vastaan. Ensin kuvittelen, että jaksan vaikka mitä, mutta seuraavana päivänä olen uupuneempi kuin koskaan.  Kun oikein havahduin siihen, oli pakko pohtia syitä.  Koska keväinen piha houkuttelee minua kovasti sinne työskentelemään, menen usein aamulla tapani mukaan hetkeksi sinne puuhailemaan. Rikkaruohot nousevat kilpaa kukkien kanssa ja kitkemistä riittää. Kukkamaa kaipaa muokkausta kahden vuoden tauon jälkeen. Ruoho on leikkuukunnossa, mutta kone ei ole ollenkaan kunnossa.  Kesä saapuu kohisten, mutta toukokuu on yleensä sellaista ihanaa valmisteluaikaa.  Omalla pihallani olisikin nyt pitkän tauon jälkeen todella paljon tehtävää. Kaikki vuodet, kun olen kirjoittanut blogia, suuri osa kirjoituksistani on jotenkin liittynyt puutarhaan ja sen vuodenaikojen kulkuun.  Nyt todellisuus kohtaa ristiriitoja.

Kohtaaminen pitkän ajan jälkeen. Tämän kuvan julkaisin jo Facebookissa. Kaksi nuorempaa lapsenlapsista tapaa Opan ensimmäisen kerran. (Myöhempi kommentti: Tästä on tullut symbolinen kuva)


Alex on jo kyllästynyt kuvaamiseen ja haluaa maahan. (bloggaajan kommentti 15.5.2020: nyt tuohon kuvaan tulisi jälkipolvia kolme henkeä lisää)


Talo ja puutarha ovat myynnissä. Puutarhalla ei sinällään ole sen kummempaa merkitystä.  Se on tullut minulle viime vuosina selväksi. Kiinteistövälittäjäkin sanoi sen mainitessaan, ettei hän ymmärrä mitään puutarhojen päälle.  Jo oikeudenkäynnissä puutarhassa puurtaminen, sinne sijoittaminen mitätöitiin useaan otteeseen täysin. Minulle ja varmaan monelle muullekin puutarha on tärkeä henkireikä eikä pelkästään oleskelun kannalta vaan myös siellä tehtävän työn kannalta.  On tietenkin jokaisen oma valinta, minkä kokee tärkeäksi.  Oma asennoituminen auttaa jatkossa selviämään.  Minuakin. Ehkä löydän toisenlaisia henkireikiä.

Vaikka nainen selviääkin mistä tahansa työstä kuin mies, niin minun on lopulta myönnettävä, että en jaksa enkä halua tehdä aivan kaikkia töitä.  En edes halua opiskella tekemään kaikkea, koska aikani ei riitä omaksumiseen.  Olen tavannut naisia, jotka ovat joutuneet opiskelemaan kaikki miesten työt ja selviytymään yksin jäätyään. Sitä kohti minäkin yritin ponnistella, mutta nyt jätän sen puolitiehen. Toisaalta teen sen pakon sanelemana mutta toisaalta täysin vapaaehtoisesti. Tässä linkki puutarhakuviini.

Christina isänsä kanssa alle kolmen kuukauden ikäisenä.


Alex isoisänsä Opa Fredin kanssa 17.5.2013. Autot kiinnostavat melkein liikaa. 


Tällä viikolla pala omaa nuoruutta tuli taas eteeni. Olen maininnutkin siitä blogissani 11.2.2013 kertoessani, että ensimmäinen mieheni Fred on nykyisen puolisonsa Karinin kanssa tulossa Suomeen toukokuussa.  Tällä viikolla se sitten toteutui.  Olikin jo aika, että Fred tapaa jälkeläisensä pitkä tauon jälkeen. Meitä kaikkia jännitti, varmaan tytärtäni ja hänen lapsiaan kaikkein eniten. Nuorimmat näkivät isoisänsä ensimmäisen kerran.  Ajoimme keskelle Nuuksion metsää, josta he olivat vuokranneet mökin. Vuodet vain karisevat välistä pois. Lasten osalta sitä on vaikeampi selittää, mutta omalta osaltani asia oli sentään helpompi, koska puhumme samaa kieltä ja olemme kommunikoineet kirjeitse silloin tällöin. Kaikki meni hyvin. Pienin Alex tiesi myös tarkkaan kuka oli Opa.  Tällainen kohtaaminen on aina mieltä liikuttava.  Suomi on saksalaisille aivan liian kaukana, se tuli monta kertaa esille.  Isä ja isoisä ovat vuosien mittaan varmaan puuttuneet tyttäreltäni ja hänen lapsiltaan. Fred tai paremminkin hänen vaimonsa Karin huolehtii merkkipäivistä ja lähettää kirjeitä, kortteja ja lahjoja.

Tässä tapaaminen kesällä 1997. Anna oli 3 vuotta. Mukana oli myös Fredin poika Boris, Christinan velipuoli.


Eilen tapasimme uudelleen tyttäreni luona ja tapaamisen jälkeen keskimmäinen lapsenlapsista lähti isoisänsä mukaan viettämään laatuaikaa vaikkapa kalastellen Nuuksion lammella.  Alkuviikosta meillä on uutta ohjelmaa, kun lähden heidän kanssaan tutkimaan vanhoja jalanjälkiämme Hämeessä. Asuimme yhden kokonaisen vuoden Suomessa perheenä tyttäreni juuri täytettyä vuoden. Yritän kovasti palauttaa sitä aikaa muistini kätköistä, mutta juuri nyt tavoitan vain hajanaisia kuvia.

Asuimme maalla lapsuudenkodissani. Oli mahdottoman kylmä talvi. Kävimme molemmat töissä ja kun palasimme kotiin, piti hakea puita ja  sytyttää tulet talon kaminoihin. Aamuisin ennen lähtöä, lämmitimme vain keittiön hellan. Illaksi talo oli jäähtynyt todella kylmäksi. Muistan kerran ajaneeni paprikapussin syönyttä hiirtä halon kanssa ympäri talon. En raaskinut kuitenkaan tappaa sitä. Muistan tapaamisia, kun sisariani poikaystävineen tuli luoksemme. Muistan rikkinäisen television, jota piti hakata, jotta se lähti toimimaan. Muistan kun kerran Christinan ja Fredin nukkuessa valvoin katsellen dokumenttia Jack Kennedyn kuolemaan liittyvästä salaliitosta ja aloin pelätä. Kesät olivat toisenlaisia, koska silloin myös vanhempani olivat paikalla. Isän kanssa vietiin verkot järvelle. Äidin kanssa kävimme marjassa ja sienessä. Christinalla oli monta hoitajaa, kun sisareni olivat myös paikalla.


Niinpä muistelussakin rajani tulevat vastaan. Tiedän kirjoittaneeni paperille hajanaisia mietteitä sen aikaisista tuntemuksistani, mutta en niitä nyt löydä. Työnnän sen sijaan käteni irtonaisten valokuvien joukkoon ja käteni ovat täynnä muistoja. On mahdottoman vaikeaa ja myös itkettävää palata tuohon aikaan. Milloin muistot eivät ole enää niin kipeitä vai onko se omasta mielentilasta kiinni, milloin niihin ei pidä palata? Se oma rajani on varmaan tässä iässäkin, kun tajuaa niin selkeäsi oman rajallisen kapasiteettinsä, vaikka sitä ei missään nimessä halua myöntää. Tiedän, että kaikki eivät halua ollenkaan muistella menneitä, koska se aina sattuu. Jos saisi palata menneeseen mukanaan kaikki se kokemus ja ehkä mukaan tarttunut viisaus, tekisi ehkä monta asiaa toisin. Eipä sille voi siis mitään, että kaikissa muodoissaan menneen kohtaaminen on tavallaan suloista mutta myös kitkerää ja itkettävää.

Minä olen uimassa Itämeressä Schönberger Strandilla kesällä 1968.



Vanhempani vierailivat kesällä 1969. Kuvassa siis myös äitini ja pikku-veljeni. Olimme uimassa Selenter Seellä.

Omassa elämässäni olen samanaikaisesti käännekohdassa ja vaikka pitäisi mennä ihmisten seuraan, niin huomaan kaipaavani täydellistä poissaoloa. Valikoin hyvin tarkkaan, mihin osallistun ja ketä tapaan. En tunnu kestävän minkäänlaista arvostelua tai parempaa tietämystä omasta itsestäni kuin itselläni on. Muutun ehkä pikkuhiljaa erakoksi. Sisareni sanoikin juuri puhelimessa keskustellessamme minun olevan masentunut, sitä samaa on eräs ystäväni minulle tyrkyttänyt.  En saisi myöskään liikaa kirjoittaa vanhenemisesta ja surkeudesta, mitä blogikirjoitukseni ja facebook-päivitykseni ovat erityisesti tuoneet esille. Sitä saa, mitä ajattelee eli toisin sanoen minusta tuleekin vanha ja surkea, kun sitä toitotan.  Mutta niin vain on, että oma logiikkani kulkee toisella tavalla. Mene suoraan kohti tosiasioita ja kohtaa ne tielläsi, siinä ehkä minun tunnuslauseeni. Muut vain tuntuvat aina tietävän paremmin mielentilani. Mielestäni masennus on huomattavasti vakavampi häiriö ja sairaus, kuin oma olotilani eikä missään nimessä vertailukelpoinen tähän omaan itsesäätelyyni ja tosiasioiden myöntämiseen. Ihmisten pitäisi olla sanoissaan vähän tarkempia.  Ja minun pitäisi ymmärtää muiden puutteet ja ominaisuudet eikä odottaa pilkuntarkkaa käytöstä.

2013


40 vuotta aiemmin  Alexin äiti Christina 1973.



Nyt menen käymään kaupassa, siivoan autoni sisältä ja ehkä selvittelen taas hetken tavaroitani ja heitän taas vähän tavaraa roskiin.

Kuvia tuli eilen otettua runsaasti, sellaisiakin, joissa koko perhe eläimineen oli mukana. Muru poistui sitten pian kuvasta, kun Remu oli taas kiusaamassa. Remu = Lärm.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Ihanan kevään kuohuja


Pihalla on narsissien meri ja metsissä, ojanvierillä ja pelloilla valkovuokot virtaavat jokina ja ryöppyävät koskina.  Äitienpäivä on täynnä tunteita ja muistoja.  Itkin tänään ajaessani tyttäreni luokse syömään. Itkin haikeuttani, joka aivan liian usein valtaa mieleni. Yksin elävä nainen tuntee varmaan kouriintuntuvammin vanhenemisensa ja mitä se on jo tuonut ja tuo vielä mukanaan. Usein silloin samaistun myös omiin vanhempiini, erityisesti äitiini, mutta isänikään tuntemukset eivät ole minulle vieraita. Itkin sitä, että jätin pihalleni naapurini äitienpäivävieraat pystyttämään uutta pyykinkuivaustelinettä, jonka edeltäjän joku heistä oli alkuviikosta rikkonut katkaistessaan sen päällä roikkunutta isoa männynoksaa.

Kuvat eivät tarkoituksella täsmää tarinan kanssa. Mutta koska tänään skannailin muutaman valokuvan, käytän niitä tässä. Taitaa olla talvi 1974 ja olemme maalla Vehmaisissa viettämässä hiihtolomaa. Christina ja äitinsä päiväkirja. Vanhat kuvat ovat omiaan lietsomaan haikeutta.
Naapurissani asuvalla itseäni lähes parikymmentä vuotta vanhemmalla pariskunnalla on ainakin viisi lasta. Siinä on sitten juhlapäivinä porukkaa paikalla vaikka kuinka paljon.  Itkin ihmisten ystävällisyyttä.  Jollei minulla olisi omissa asioissani niin paljon puurtamista, auttaisin muita ihmisiä paljon enemmän.  Viime talvena pari kertaa tein naapurilleni lumitöitä avaamalla lumiauran peittämän pihan sisäänkäynnin. Saat sitä, mitä toivot. Niinhän se menee.

Naapurini Pauli Huuhtanen oli tuolloin juuri julkaissut uuden kirjan, josta oli kirjoitettu Keski-Uusimaassa (22.12.2012).  Hän oli aiemmin kääntänyt kreikasta suomeksi Flavius Josefuksen ” Juutalaissodan historian” (WSOY.2004). Tuo työ jätti hänelle paljon materiaalia, joita hän sittemmin käytti  kahden aiheeseen liittyvän romaaninsa aineksina.  ”Herodes” ilmestyi 2008  (Kesuura) ja ”Masadan piiritys” nyt 2012 (Kesuura) ennen joulua.  Sain yllätyksenä itselleni kiitoksena lumen kolaamisesta postilaatikkooni tämän viimeisimmän kirjan.  ”Herodeksen” ja vuonna 2009 ilmestyneen kirjoittajan oman karjalaisen perheen vaiheisiin liittyvän romaanin ”Sodan varjossa” olen saanut aiemmin ja ne olen ehtinyt lukeakin.

Koska tänään oli äitienpäivä, muistelin äitiäni kuten myös tyttäreni muisteli mummoaan ja  myymäläautolla käyntejä. Tässä kuvassa hän odottaa myymäläautoa vanhan kaupan luona Vehmaisissa Rengossa äitini kanssa. Nummisen Fanny eli Nummiska on tullut paikalle potkukelkalla. Olin kuvaajana mukana. Talviloma 1980.

Sitten onkin jo kesä.
Olen kirjoittanut Pauli Huuhtasesta muutaman kerran aiemmassa blogissani.  Kesällä 2007 kävi nimittäin niin, että saatuani tietää hänen taideharrastuksestaan, pyysin häntä yhteisnäyttelyyn Tuusulan kunnantalolle, josta olin varannut näyttelytilan kahdeksi viikoksi.  Nyt jälkikäteen ajateltuna, nuo ajat, jolloin rohkenin laittaa valokuviani esille, olivat mahtavan hienoja.  Keskustelut muiden kanssa antoivat paljon ja auttoivat astumaan vaikeiden asioiden ulkopuolelle. En varmaan enää edes pystyisi siihen, koska olen astunut tavallisen taapertajan maaperälle. Nyt voin välillä vain unelmoida siitä tilasta pilven reunalla, jossa olin aina hetken näyttelyjemme avajaisissa.  Aika aikaa kutakin.

Kirjoitin aiheesta myöhemminkin tutkiessani Huuhtasen romaanien aluetta Google Earthin avulla. Ja sittemmin kävi vielä niin, että taidehistorian opiskelussa käytiin hyvin tarkkaan läpi Jerusalemin temppelin vaiheita. Menetin niiden professori J-P Airaksen luentojen takia jopa yöuneni.  Minun oli silloin pakko nousta tutkimaan tuossa alla olevassa tekstissä  mainitsemaani karttaa alueen eri vaiheista. Temppelivuori on pyhä paikka sekä juutalaisille, kristityille että muslimeille. Liitänkin taas vaihteeksi tähän vanhan  blogitekstin, kun kerran tämä kirjoitus siihen johti.


”6.1.2009

Kuohuva maailmankolkka

Jerusalemista ei ole pitkä matka Masadan linnoitukselle lähellä Kuolluttamerta. Betlehem, Jeesuksen syntymäkaupuni, on Jerusalemin lähettyvillä ja sinne näkyy Herodiumin kukkula.  Israelissa ei ole minnekään pitkä matka, onhan maa pieni. Autiomaissa teitä risteilee harvakseltaan. Kiehtova maa on taas uutisissa Gazan kriisin johdosta, mikä ei ole mitään uutta tuolla maailmankolkalla. Alue on muutenkin  elänyt niin pitkälle kuin tiedämmekään dramaattisia vaiheita eri kansojen taistellessa sen hallinnasta. Olen jo aiemmin tutkinut aluetta kartalta Jeesuksen näkökulmasta. Nyt tuli aika katsoa, miltä maassa näytti ennen Jeesuksen syntymää. Silloinkin siellä eri heimot taistelivat vallasta, mutta samaan aikaan toteutettiin isoja rakennustöitä.

Nimittäin, naapurini, teologian tohtori Pauli Huuhtanen on kirjoittanut tänä syksynä kirjan Herodeksesta, jonka sain juuri luettua loppuun.  Kopion tähän kirjan esittelyn Suuri Kuu-kirjakaupan sivuilta:

Teol.tri, dosentti, Käpylän entinen kirkkoherra Pauli Huuhtanen on kirjoittanut historiallisen romaanin nimeltä Herodes, Herodes Suuren aikakaudelta (73-4 eKr). Pauli Huuhtanen on tutkinut Uuden testamentin ajan historiaa. Hän on aiemmin koonnut samojen kansien väliin juutalaissotaa koskevia tutkimustuloksia, sekä luennoinut aiheesta pääasiassa Helsingin yliopistossa. Hän on suomentanut kreikan kielestä Flavius Josefuksen juutalaissodan historian. Hänen muissa tutkimuksissaan kuvataan Palestiinan poliittista tilannetta Uuden Testamentin aikana, Jeesuksen ajan juutalaisia uskonnollisia ja poliittisia ryhmiä, sekä Uuden Testamentin ajan sosiaalista tilannetta sekä juutalaisten diasporaa. Nyt tiedemies yllättää historiallisella romaanilla, jossa Herodes Suuren ja hänen sukunsa kuvaus tihkuu lihaa ja verta kaunokirjallisessa muodossa. Historiallinen romaani kuvastaa hyvin aikaansa ja sen julmuutta, mutta myös ihmisten välistä rakkautta ja toisistaan välittämistä. Valta turmelee, tai ainakin kyynistää. Herodes-romaania voinee lukea myös allegoriana tähän päivään. Herodes Suuri "Juudean kuningas Herodes tunnetaan monissakin antiikin ajan historiallisissa lähteissä. Erotukseksi jälkeläisistään hän on saanut lisänimen Suuri. Merkittävin tämän kuninkaan tuntijoista on juutalainen historioitsija Flavius Josefus. Hänenkin tiedoistaan huomattava osa perustuu tosin Herodeksen hovihistorioitsijan Nikolaos Damaskoslaisen kirjoituksiin. Niitä ei ole säilynyt sellaisinaan, vaan ne ovat luettavissa Josefuksen teoksista. Herodeksen maine julmana hallitsijana heijastuu mm. Uuden testamentin kertomasta Betlehemin lastenmurhasta. Kuitenkin on todettava myös tämän Juudean kuninkaan monet ansiot. On tosiasia, että hänen aikanaan Juudea, joka oli Rooman Syyria-provinssin osa, sai viettää suhteellisen rauhallista elämää. Herodes osasi pitää yllä hyviä suhteita imperiumin johtajiin vaihtaen joustavasti puolta aina sen mukaan, kuka Roomassa oli kulloinkin vallassa. Hallituskautenaan 37-4 eKr. Herodes suoritti valtavia rakennustöitä maassaan. Niistä on erityisesti mainittava Kesarean satamakaupunki, jolla oli suuri merkitys merenkululle Välimeren itäosissa. Juutalaisten uskonnon kannalta tärkeä oli Jerusalemin temppelin uudisrakennus. Siinä Herodes ylitti jopa itsensä kuningas Salomon temppelin loistokkuuden. Lisäksi hän rakennutti monia linnoituksia, joista jotkut olivat samalla myös huviloita. Suurilla rakennustöillään Herodes ei kuitenkaan saavuttanut kansan jakamatonta suosiota. Vaativathan ne valtavia kustannuksia, jotka perittiin kansalta veroina. Huomattava osa kansasta vastusti tämän puolipakanallisen idumealaissyntyisen nousukkaan kuninkuutta myös siksi, että se piti makkabien eli hasmonien kuningassukua oikeana ja laillisena. Näiden vastustajiensa kanssa Herodeksen oli kamppailtava koko halituskautensa ajan. Olettamiensa vastustajien eliminoimisessa hän oli armoton. Niinpä hän tapatti kolme poikaansa, yhden vaimonsa, kaksi ylimmäistä pappia ja lukuisan määrän em. hasmonisuvun jäseniä ja kannattajia. Edellä esitettyihin historiallisiin kehyksiin sijoittuu historiallinen romaani Herodes, jossa yksittäisistä tapahtumista ja henkilöistä kerrottaessa fiktio on kuitenkin hallitsevana." Pauli Huuhtanen
National Geographicin suomenkielisen version viimeisimmässä numerossa 15 (18.12.2008-28.1.2008) kerrotaan samasta aiheesta ”Kuningas Herodes, poikalasten tappaja vai nerokas hallitsija”. Artikkeli on varustettu runsailla kuvilla Herodeksen valtakunnan rakennuksista mm. edellä mainitsemistani Masadasta ja Herodiumista.  Lehden mukana tulee myös hieno kartta nimellä ”Historian takomo” kuvaten itäistä Välimerta. Kartan toisella puolella on kuvattu Jerusalemin pyhät paikat.  Täytyy sanoa, että tänä päivänä maailma tulee kaikista väylistä eteemme, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan matkustaa, vaikka kyllä minua edelleen houkuttelee ajatus joskus päästä oikeasti sinne... ”

On kesä 1972. Vietin sen Christinan kanssa Suomessa. Hänen isänsä tuli ystäviemme Irenen ja Herbertin kanssa käymään. 



lauantai 4. toukokuuta 2013

Runsasta elämän arkea


Muuttuuko elämäni yksinkertaisemmaksi sitten, kun joku päivä olen muuttanut nykyisestä kodistani jonnekin muualle?  Monenlaisia ajatuksia tulee ja menee. Osa niistä satuttaa kipeästi, osa tekee mielen haikeaksi. Sitten tartun taas käytännön töihin kuten ikkunoiden pesuun, aarrelaatikkojeni sulkemiseen, pihatöihin.  Haaveisiin ei enää ole aikaa paitsi ehkä unissani. Työt odottavat minua joka nurkassa. En vain jaksa niin paljon kuin haluaisin, vaikka kevään tulo onkin antanut lisää virtaa. Iltapäivällä olen jo niin väsynyt, että en jaksa edes kirjoittaa saati lukea.  Onneksi sisareni Heljä vietti tällä viikolla muutaman päivän kanssani ja haravoi koko pihan, mistä olen hänelle kiitollinen, koska se auttaa minua keskittymään muihin töihin.  Haluan siivota jokaisen nurkan talon myyntiä varten ja samalla pakata osan tavaroista odottamaan tulevia vaiheita. Työmaa on kaikesta etukäteistyöstäni huolimatta edelleen vaativa ja aiheuttaa stressiä.





Haikeaa oli katsella kukkasipuleita Kukkatalossa. Ja pitihän tutun perhosenkin  kaktukseen lennähtää.

Tulevan miettimisen aika on vasta sitten, kun tämä suuri mullistus on ohitse.  Minulta kysytään usein, minne olen muuttamassa. Siihen en pysty vastaamaan.  Jossakin vaiheessa ihmiselämää, asettuu paikkaan, johon aikoo jäädä loppuelämäkseen kun on ensin kierrellyt ympäriinsä.   Mutta minähän olen käynyt tämän asian jo läpi ja tyynesti hyväksynyt, että en tiedä, en pelkää vaan otan tulevaisuuden vastaan sellaisena kun se eteeni tulee.  Ovathan muutot ennenkin olleet kaaoksia, joista on selvitty. Ja muutokset ovat aina hyväksi, senhän tiedän ennestään.


Pantheon 23.4.2013


Palasin Roomasta viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.  Matka kuuden opiskelutoverini kanssa onnistui ilman mitään käytännön ongelmia.  Jaksoin juosta perässä kaikissa lukemattomissa kohteissa, joita Helsingin yliopiston avoimen yliopiston taidehistorian professorimme Jukka-Pekka Airas oli suositellut Rooma-praktikumiin osallistuneiden käytäväksi.  Pari seurueestamme oli suorittamassa tätä osuutta, jonka me muut olimme korvanneet jo aiemmin syksyllä 2010 ”Kuvan kerrostumat”- luentosarjalla ja sen pohjalta kirjoittamallamme esseellä.

Pari kertaa irtosin joukosta, mutta muuten pysyttelin tiukasti kintereillä valokuvaten koko ajan. Kuvien laatu ei kuitenkaan ole kummoinen, koska valokuvaukseen tunnen tarvitsevani enemmän aikaa.  Olisi ollut myös tarpeen perehtyä tarkemmin aiheeseen etukäteen, ettei kaikki olisi näin jälkikäteen mielessä yhtenä kaaoksena.  Sen voin kuitenkin sanoa, että Rooma tuli entistä kodikkaammaksi paikaksi.  Sen pohjakaava on nyt tiukemmin kaiverrettu aivoihini, jotta tulevilla (toivottavasti) matkoilla sinne, pystyn entistä paremmin kuljeskelemaan ilman karttaa. Kohteemme nimittäin sijaitsivat ympäri Roomaa, lähinnä muurien sisäpuolella ja kaikki olivat kävelymatkan päässä historiallisesta keskustasta, missä asuimme.  Käytimme aika vähän julkisia kulkuvälineitä ja taksia, mutta kuitenkin sen verran, että niiden käyttö tuli tutuksi.


Kolme meistä asui aivan Pantheonin kupeessa ja kolme muuta, joiden joukossa minä, asui Campo del Fioren kulmalla, muutamia metrejä torista.  Vuokrasimme asunnot ”Sleep in Italy”-välitystoimiston kautta.  Sisareni ehdotti asunto-asiaa pähkäillessäni, että katsoisin ”Home away”-toimiston sivuja. Se johdatti minut sitten useille muille sivuille, joista sitten löytyi etsimisen kautta nämä vaihtoehdot,  joihin päädyimme.  Tämä olikin sitten kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. Tilasimme samalla myös taksikuljetukset lentokentältä ja takaisin.  Suurin piirtein kaikki sujui kiitettävästi.

Asunnossa emme paljon muuta ehtineet tehdä kuin levätä.  Jalkani olivat todella poikki jokaisen kävelypäivän jälkeen, että en jaksanut iltaisin paljon muuta tehdä kuin kirjoittaa lyhyesti matkapäiväkirjaan ja lueskella hetken ennen kuin uni vei mukaansa. Olin ylpeä itsestäni, että jaksoin kuitenkin niin hyvin kuljeskella, kiipeillä ja laskeutua kaikissa paikoissa.  Ihmispaljous oli myös valtava, erityisesti koin sen Vatikaanissa ja sen museoissa. Pietarinkirkkoon ei kannattanut edes yrittää. Uusi paavi Franciscus oli kerännyt Roomaan uskomattoman paljon matkalaisia.

Näin hiljaista oli Pietarinkirkon aukiolla 14.3.2008 aamuvarhain kun sisareni Heljä tepasteli siellä. 

Oman listani kohteet kuten vaikkapa vain Vatikaaniin kuuluva Aurelianuksen muurien ulkopuolella oleva  Basilica Papale di San Paolo fuori le Mura eli Pyhän Paavalin basilika muurien ulkopuolella, Rooman toiseksi suurin kirkko Pietarinkirkon jälkeen, jäi minulta tälläkin kertaa näkemättä. Onhan syytä palata Roomaan, vaikka en taaskaan heittänyt kolikoita Trevin suihkulähteeseen.

Konstantinus  Suuri rakennutti basilikan Paavalin hautapaikalle 300-luvulla. Sitä laajennettiin myöhemmin, mutta vuonna 1823 tuli tuhosi sen.  Basilika rakennettiin uudelleen vanhan mallin mukaan.  Siksi se varmaan ei ole taidehistorioitsijoiden luettelossa, mutta Paavalin jalanjäljillä kulkeva kuten minä, on siitä erityisen kiinnostunut.  Paavalin oletettu sarkofagi  löydettiin kirkosta vuonna 2006 ja joidenkin lähteiden mukaan siellä olevat luut on ajoitettu radiohiiliajoituksella  100 – 200 – luvuille.


Näkymä Via dei Cappellarin varrella olevan asuntomme olohuoneeseen. Ikkuna on kadulle päin. Oikealla ovi keittiöön.

Aikaisempia blogejani lukenut saattaa muistaa kiinnostukseni näitä kristinuskon suurmiehiä kohtaan.  Toivon palaavani tähän aiheeseen toisella kertaa myös syystä, että tapasin tällä matkalla uudelleen myös Franciscus Xavierin (1506-52), kun vierailimme jesuiittojen pääkirkossa Il Gesùssa.  Aihe on mielikuvitustani kutkutteleva ja sain uutta tutkittavaa.


Caravaggion (1571 – 1610) kohdalla vanhat polkuni risteilivät nyt uusien kanssa. Hänen taiteensa oli erityisesti nähtävien joukossa ja olikin hienoa nähdä lisää mestarillisia teoksia. Taiteen osalta tämä Rooman matka oli siis yltäkylläinen.  Onkin vaikea nostaa mitään nähtyä ylitse muiden.  Toivon, että ehdin palata vielä pitkään Rooman tämän kertaisiin kokemuksiini,  niiden yksityiskohtiin huolimatta siitä, että oma arkeni täällä kotona painaa armottomasti päälle.

Näkymä Gianicolon kukkulalta aivan Villa Lanten vierestä alas.

Jos ihmettelet, mikä arjessani minua niin hurjasti rassaa, niin voin kertoa, että teen jo mielikuvaharjoitteluja tulevan varalta.  Toisaalta ne eivät tapahdu pelkästään mielikuvissa vaan oikeasti kasaan valmiita laatikoita erilleen jo muuttoa varten, lajittelen niitä jonkinlaiseen järjestykseen, siivoan komeroita ja heittelen edelleen tarpeetonta pois.  Minullahan on vielä tilaa levitellä papereitani, kuviani, kirjojani ja vaatteitani ympäriinsä.

Tavaroiden levittely rassaa myös, koska toisaalta alkaa olla aika tyhjentää kaikki jonnekin piiloon kiinteistönvälittäjää ja myyntiä varten.  Mielikuvissa ajattelen erityisesti muuttoani tulevaan kotiini, siihen tuntemattomaan tekijään tämän kaiken keskellä. En aio mitenkään stailata kotiani, kunhan vain siistin paikkoja pystymättä kuitenkaan tekemään ihmeitä.  Koska en itse hoida myyntiponnisteluja, säästyn kaikilta kommenteilta ja ihmettelyiltä ostajaehdokkaiden osalta. Toivottavasti ostaja löytyy, jotta pääsen asiassa seuraavaan vaiheeseen. 

Kuva edelliseltä Rooman matkalta ostamastani seinäkalenteristä. Tiberin saari, Isola Tiberina. Ylitimme saaren viimeisena Rooman päivänä 28.4. kun tulimme Trasteveren puolelta vasemmalta ensin pitkin Ponte Cestiusta (vuodelta 46 eKr) ja saaren ylitettyämme jatkoimme pitkin Ponte Fabriciota (vuodelta 62 eKr)



Kuva Ponte Fabricion loppupäästä

Vanhempana kaikki asiat tuntuvat entistä vaikeammilta.  Kun kantaa kaikki asiat yksin, ei pääse mitenkään helpolla.  Mielessä ongelmatkin silloin moninkertaistuvat. Pienet asiat suurenevat. Matkalla Roomasta istuessani lentokoneessa,  tunne yksinäisyydestäni iski taas entistä kipeämpänä mieleeni tajutessani, mitä kaikkea minulla on edessä,  Tosin tunne lievittyy usein nopeasti, kun asetan ajatuksen rinnalle parisuhteiden varjopuolet tai yksinkertaisesti tarkkailen jotakin pariskuntaa. 

Olen tänään pohtinut myös sitä, olisiko minulla aikaa pitää uusi kirpputori.  Kirjoja ja kaikkea muuta pientä olisi vielä tarjolla. Laitoin tänään pari ilmoitusta netin torille (tori.fi) kokeillakseni sitä. Löytyisikö ostaja Kameralehden vuosikerralle välillä 2000 - 2010 tai Luontokuvalehden vuosikerralle 2007 - 2010? Yritän myydä siellä myös käyttämätöntä leikkuualustaa kokoa 60 x 90 cm. Se on kätevä pöydän suojana vaikkapa kankaita leikattaessa. Itse käytän sellaista leikatessani passepartout – kehyksiä valokuviini. Netin torilla myydään muuten talojakin. 

Muuta pohdittavaa on siinä, kun tyttäreni isä vaimoineen eli siis ensimmäinen mieheni ja lastenlasteni Opa on kohtapuoliin tulossa Saksasta Suomeen lomalle pitkän väliajan jälkeen. Minua tarvitaan ainakin aluksi tulkkina. Tilanne on erityisen jännittävä varsinkin tyttäreni perheelle. Kaksi nuorinta eivät ole koskaan tavanneet isoisäänsä eikä vanhinkaan varmaan muista hänestä paljon mitään. Kaikki osapuolet, myös Saksan päässä olevat, ovat jännittyneitä tulevasta tapaamisesta. 

Tässä minun arkeani juuri nyt. 

Olimme menossa viimeisenä Rooman päivänä tutustumaan Santa Maria in Cosmedinin kirkkoon, joka 1100-luvulta olevine torneineen näkyy vasemmalla. Oikealla on Hercules Victorin temppeli, jota aiemmin kutsuttiin ja mahdollisesti vieläkin kutsutaan Vestan temppeliksi. Se on 100-luvun lopulta eKr ja tehty kreikkalaisesta marmorista.






Hercules Victorin temppeli sijaitsee antiikin aikaisella karjatorilla, jolta ajalta eli noin 200 ekr temppeli myös on, Se on Rooman vanhin marmorirakennus. Sitä on tosin aikojen kuluessa korjattu.