maanantai 18. helmikuuta 2013

Ihan jotakin muuta


Maailma on valkoinen ja lisää valkoista sataa pilvistä. Minun pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuten vaikkapa hinnoitella kirpputorille ensi viikolla lähteviä tavaroita. Suoraan sanoen koko kirpputoriajatus ei huvita minua, mutta se on kuitenkin yksi tapa päästä joistakin esineistä eroon. Tai sitten ei.  Jos kauppa näyttää käyvän, vien sinne pikku hiljaa sellaistakin tavaraa, jonka olen aikonut säilyttää.

Tytöt pyöräilevät Rengon kirkon vieressä sillalla. Kuva on löyhä viittaus omaan lapsuuteen ja vierailuihini serkkuni Tertun luona, jonka perhe  asui vähän matkan päässä tyttöjen menosuuntaan.

Oikeastaan olisi mukava juuri nyt kaatua sohvalle kirja sylissä ja ottaa pienet päiväunet. Olen tällä hetkellä äärimmäisen allerginen kaikille asioille, jotka liittyvät minua vuosia rasittaneeseen juttuun.  Jos jotakin pientäkin ilmenee, olen vähän aikaa täysin rikki. Usein nykyään ihmettelen sitä, miten ylipäänsä olen kestänyt tähän saakka kokonaan särkymättä. Apuverkkoni ovat hajonneet tai en osaa enää niitä käyttää entiseen tapaan. Kun osun johonkin ongelmaan, saatan valvoa öisin yrittäen keksiä ratkaisua. Siksi olen tänään uupunut. En myöskään halua setviä asioitani enää kenenkään kanssa. Ehkä se on virhe.





Niin ja paljon muutakin tekemistä olisi, mutta en vain jaksa innostua oikein mistään. Olen monena päivänä selannut vanhoja valokuviani koneelta. Niitä katsellessani olen ihmetellyt ylenpalttista innostumistani asiasta kuin asiasta kaikkina noina menneinä vuosina sitten vuoden 2005.   Mistä kummasta olen ammentanut sen kaiken energian, jota olen pursunut. Olen varmaan ollut todella raivostuttava ihminen, liian aurinkoinen ja positiivinen, vaikka aihetta ei edes olisi ollut.  Olenko nyt sitten muuttunut normaalin tylsäksi?

Aino ja poikani Henri kesällä 1981
Viime viikolla kävin pitkästä aikaa tapaamassa hoivakodissa olevaa ex-anoppiani. Kun tulin sieltä, olisin voinut saman tien mennä nukkumaan, niin uupunut olin. Kun alkusyksystä kävin hänen luonaan ensimmäisen kerran hänen muutettuaan Tuusulaan hoivakoti Kerttuliin, puhkuin vielä intoa käydessäni häntä tapaamassa. Olin kiinnostunut kaikista muistakin siellä olevista ja kiertelin ympäriinsä. Tarjouduin jopa osallistumaan yhteisiin retkiin. Tällä kertaa eikä edes jo edellisellä kerralla minua ei vähääkään kiinnostanut kukaan siellä asuva.  Tunsin oloni lähinnä vaivautuneeksi tunkeutuessani heidän "kotiinsa".  Istuin Ainon kanssa runsaan tunnin verran jutellen niistä samoista asioista, joihin keskustelumme aina menee.  Sää, sää ja vuodenaika. Toki yritän johdattaa sitä muuallekin, mutta...


Mielenkiintoisinta oli, kun hän kertoi minulle muistavansa sen hetken, kun hänen muistinsa lähti. Hän seisoi isossa huoneessa ja muisti poistui hänen päästään. Tällä kertaa mukanani oli valokuva-albumi, jossa oli kuvia kesältä 1985. Teimme silloin matkan hänen luokseen Floridaan, jossa hän asui silloisen miehensä Jussin (John) kanssa.  Tämä oli juuri vähän ennen tuloamme joutunut sairaalaan, jossa hän myöhemmin matkamme jälkeen menehtyi.  Huomasin heti, että Ainoa eivät näyttämäni kuvat sen enempää kiinnostaneet, ikään kuin hän ei edes muistaisi sitä taloa ja uima-allasta, jonka reunalla hän istui katsellen poikansa ja pojanpoikansa uintia. Hän oli hoitajan mukaan kaatunut WC:ssä ja lyönyt päänsä. Minua varoitettiinkin heti tultuani paikalle. Hän näyttikin siltä, että olisi saanut kunnon iskun vasempaan silmäänsä. Koko silmän ympärys otsaan saakka oli yhtä isoa mustelmaa. Hän ei itse muistanut tapahtumaa.

Hän on tavallaan entisensä, muttei ole kuitenkaan.  Jokin iso pala on poistunut. Muistan, kuinka vielä muutama vuosi sitten meillä oli mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta kuin aiheesta.  Sitten hän alkoi syödä niitä unilääkkeitä ja käsittääkseni väärinkäyttää niitä, mikä lopuksi johti muistin vaurioitumiseen.  Näin olen ymmärtänyt seurattuani hänen elämäänsä. Lääkkeet voivat olla apuna, mutta ne voivat myös aiheuttaa lopullisia menetyksiä.  Kunpa voisi aina pysyä niin skarppina, että tietäisi, mitä suuhunsa pistää.

Muisti on jotakin, jota meidän pitää vaalia.  Tästä pääset Muistiliiton sivuille,  jossa on paljon tietoa muistista, siihen vaikuttavista asioista ja  muistisairauksista.

Nämä Alexin kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä ovat kaikki otettu 15. ja 16.2. eli siinä Alexin juuri täyttäessä vuoden.
Vierailun jälkeen aloin jo miettiä, mitä seuraavalla kerralla otan mukaan. Hänhän on siellä yksin muiden joukossa ja tuon ehkä tuulahduksen muusta elämästä. Kysyin nimittäin, onko hän ystävystynyt kenenkään kanssa. Hän totesi siihen, että kyllä siellä yksin ollaan. Muistisairaan elämä lienee toisessa ulottuvuudessa. Ehkä en edes pysty tavoittamaan häntä omilla toimintaterapiollani. Ehkä riittää, että käyn ja keskustelen sitten vaikka uudelleen ja uudelleen säätilasta.

Olen usein viime aikoina ajatellut jopa sitä, mikä vaikutus tällä minun elämäni vaikeimmalla asialla on tulevaan muistiini.  Omaan jaksamiseeni se on jo vaikuttanut suuresti ja se on myös syy sairastumiseeni, mutta kun vihdoin pääsen siitä eroon, toivunko entiselleni?  Ihminen kun sattuu olemaan mahdottoman herkkä kokonaisuus eikä useinkaan säästy kolhuitta vanhuuteen saakka.  Itse asiassa tuolloin Floridassa käydessämme Aino oli juuri minun ikäiseni. 

Alex tutkii omia vauvana jättämiään käden ja jalanjälkiä kummitätinsa,  pikkuserkkunsa Sandran kanssa.
Viime lauantaina juhlimme Alexin 1-vuotispäivää. Otin paljon valokuvia jo edellisenä päivänä, kun yritin saada aikaiseksi "virallista" syntymäpäiväkuvaa. En onnistunut siinä kovinkaan hyvin, koska niin vikkelä Alex on liikkeissään. Tässä minulla on toisenlainen, elämän alkupäässä oleva seurattava.

Lumisade tuntuu vain kiihtyvän. Sateet ovat hyvin inspiroivia. Lapsena ne pistivät mielikuvitukseni liikkeelle. Jotakin siitä on jäänyt muistini lokeroihin ja välittyy nyt tähän iltapäivän alkavaan hämärään.

Edellisen kaltaisia ajatuksia tulee auttamatta juuri tällaisina väsyneinä päivinä, kun kaikki suunnitelmat saada aikaiseksi jotakin mielekästä, tuntuvat vetääntyvän kauas harmaaseen talvimaisemaan. Ehkä huomenna taas jaksan jotakin ihan muuta. 

Enkös saakaan kakkua?


maanantai 11. helmikuuta 2013

Kirjoitetaan vaan kortteja ja kirjeitä


Tänään kuten usein muutenkin minulle käy seuraavasti. Käyn hakemassa päivän postit postilaatikosta. Usein joukossa on muutama postikortti, joita saan ollessani mukana postcrossingissa, maailmanlaajuisessa postikorttiyhteisössä. Joskus siellä saattaa olla joku muukin postikortti tai jopa aarre, kirje.  Katson ensin postikorttien kuvia, sillä kuvat innostavat minua ja kulkevat tekstin edellä. Saatan saman tien alkaa suunnitella omia postikorttejani, penkoa vanhoja kortteja tai sitten alan kirjoittaa jonkin pienen aiheen innoittamana. Ehkä alankin lukea kirjaa, johon kuva minut johdattaa.


Kuvat ovat minulle elämän suola, joita ilman en osaisi elää. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä tärkeämmiksi ne ovat muodostuneet. Siinä tuskin on mitään erikoista, sillä maailma on täpösen täynnä kuvia. Toisaalta voisi luulla, että niihin olisi jo kyllästynyt. Näemme kaikkialla kuvia, paikoillaan olevia, pysähtyneitä hetkiä kuvana, liikkuvaa kuvaa. Kaikki valokuvaavat koko ajan. Facebookissa jaetaan koko ajan kuvia, valokuvia ja piirustuksia. Siellä on jopa ryhmiä, joissa kerätään ja julkistaan valokuvia jostakin tietystä aiheesta. Ennen Facebookia lähetimme sähköpostissa erilaisia kuvakertomuksia, joihin oli valittu kauniita kuvia sanallisen tarinan kuvittamiseksi. Voin tehdä sen johtopäätöksen, etten todellakaan ole yksin vaan kuvat merkitsevät muillekin hyvin paljon. Toisaalta kuviin voisi olla jo kyllästynytkin, mutta..

Margarethe pikkutyttönä, ehkä Stettinissä, josta hän oli alunperin kotoisin. Stettin oli vanha saksalainen kaupunki Pommerissa, mutta on vuodesta 1945 kuulunut Puolaan. Tässä linkki Pommeriin karttaan vuonna 1905 sellaisena, kun se oli Margarethen syntyessä  (1909)  oli.
Monet blogikirjoitukseni saavat siis alkunsa kuvista, joita pyörii ympärilläni eri muodoissa, itse tekemiäni, valokuvia, postikortteja ja kirjojen kuvia. Joskus minusta tuntuu, että elän itsekin kuvassa, joka päivä erilaisessa.  Niin käykin loppujen lopuksi, sillä kun olen poistunut tästä maailmasta, jään omiin kuviini elämään.

Mutta miksi vänkään niin mahdottomasti jonkin sortin tutkijaksi, kun fantasia voisi olla minulle se oikeampi? Aina ennenkin todellisuus ja taru ovat taistelleet sisälläni. Kun tänään saamani postikortin innoittamana pengoin laatikoitani etsien vanhojen postikorttien joukosta jotakin sitä kuitenkaan löytämättä, muistin kesken kaiken kirjan, jonka aivan varmasti muistan kirjoittaneeni hamassa lapsuudessani. En ole aivan varma asian todenperäisyydestä, mutta vuorenvarmasti asia aina silloin tällöin palautuu mieleeni. Ehkä jonakin päivänä löydän paksuun vihkoon kirjoittamani käsikirjoituksen jostakin noista paperia pursuavista laatikoistani ja voin vihdoin hakea itseni tai oman kuvani sieltä pois, sen vihon sivulta, johon olen piirtänyt tekstin joukkoon romaanini sankarin, itseni. Ehkä voin jatkaa sitä, julkaista sen. Nyt vihdoin, kun se on vuosikymmenet odottanut minua menneisyydessäni, unessani.  Sillä joskus uneksin siitä ja toisinaan epäilen kaiken olevan valveunta. Onko tämä alituiseen palaava muistikuvani totta vain olenko sen kehittänyt mielessäni?  Emme voi kiistää ihmismielen omituisuutta. Järkevilläkin ihmisillä on mustat kohtansa.
Tässä Christina isänsä ja mummonsa kanssa Fiefbergenin kylän raitilla. Oli kesä 1985.
Omien vanhojen kirjeiden ja kuvien penkominen tekee minut aina vähän surulliseksi. Ne kaikki kortit laatikoissaan, omani ja vanhempieni, tuovat mahdottoman paljon muistoja mieleen. Korttien joukossa oli ihanan ystävällisiä kirjeitä entiseltä saksalaiselta anopiltani, joista erästä aloin lukea.  ”Meine liebe Merja”, toi kyyneleet silmiini. Vaikka lähdin ja jätin hänen poikansa tuota kirjettä kymmenen vuotta aiemmin, niin hän edelleen kirjoitti minulle lämpimästi ja otti osaa silloiseen elämääni. Olin varmaan yhtä lempeä ja ystävällinen kirjoittaessani hänelle lapsistani, joihin hän palaa kirjeessään. Hän kertoo täyttävänsä seuraavan vuoden huhtikuussa 74 vuotta ja toivoo pysyvänsä terveenä, että saa kasvatettua jo kuolleen vanhimman tyttärensä Ingeloren nuorimmat lapset aikuisiksi. Hänellä oli siinä vaiheessa 22 lapsenlasta ja 2 lapsenlapsenlasta. Tyttärelläni on Saksassa suuri suku.

Kuvat ovat johtaneet minua  ja  johtavat edelleen moneen eri asiaan. Kirjeideni mukana olen aikoinaan lähettänyt paljon kuvia. Christinan isoäiti ”Oma Margarethe” katseli kirjettä kirjoittaessaan kuvia lapsistani. Hän totesi silloin 13 vuotiaan tyttäreni näyttävän jo pikku daamilta. Olin kertonut myös silloin pari vuotiaasta villikkopojastani Henristä, sisarelleni syntyneestä pojasta, omista vanhemmistani, joihin kaikkiin hän kirjoittaessaan palaa ja lähettää myös terveisiä. Kirje sisältää paljon asioita minulle tutuista henkilöistä. Lopussa vielä kirjoittaa joitakin rivejä Christinalle ja sujauttaa kirjeeseen vielä vähän ”taskurahaa”, jolla tämä voi ostaa jotakin pientä kivaa. Kolme vuotta myöhemmin kävimme Saksassa ja tapasin hänet viimeisen kerran.

Tässä  ensimmäinen  ottamani valokuva Christinan isästä kesällä 1968.
Emme enää kirjoita tuollaisia kirjeitä kuin harvoin. Viime vuosien aikana olen välillä innostunut kirjoittamaan, yleensä ikäisilleni tai vanhemmille ihmisille, koska ehkä oletan heidän vielä muistavan, mitä kirjeiden kirjoittaminen on ja arvostavan niitä. Vanhojen tallella olevien kirjeiden mukana voin palata vaikkapa nuoruuteeni 1960-luvulla. Saan myös hienon päiväkirjan tyttäreni elämän alkuvaiheista äidilleni kirjoittamistani kirjeistä ja häneltä saamistani. Äitini sodan jälkeen sukulaisilta saamat kirjeet tarjoavat myös kutkuttavan kiinnostavan näkökulman 1940-luvun loppuvuosiin. Olen usein miettinyt, miten toisin niitä esille. Ehkä saan ne kudottua jonkin tarinan joukkoon.

Kesällä 1997 Fred , poikansa Boris (tyttäreni velipuoli) ja silloinen ja nykyinen puoliso Karin vierailivat Suomessa. Vein heidät Suomenlinnaan ja pääsin itsekin kuvaan.  Karin ja Fred ovat tulossa toukokuussa Suomeen.
Kun joskus olen maininnut postikorttiharrastuksestani, on sen kalleutta kauhisteltu. Mikä tässä ajassa on vialla, kun kirjeiden ja korttien kirjoittaminen nähdään kalliina? Soittaminenkin on monen mielestä kallista. Mistä me mieluummin sitten maksamme? Kortin ja erityisesti kirjeen kirjoittaminen pistää meidät keskustelemaan kohteen kanssa läheisemmin kuin mikään muu. Keskitymme antamaan vastaanottajalle palasen omasta elämästämme. Omat kirjeeni ja korttini ovat tulevaisuudessa harvinaisuuksia.

Vasemmalla Christel, Fredin vanhimman veljen (velipuoli) vaimo, joka oli minulle suureksi avuksi muutettuani kielipuolena Saksaan. Christina keskellä ja kaksi hänen serkkuaan, molemmat  hänen isänsä sisarpuolen tyttäriä. Saksalaisilla oli aina paljon kotieläimiä, ankkoja, hanhia ja kaniineja.
Ja vaikka innostun jostakin kuvasta, niin kun se lähtee viemään minua eteenpäin, lopputuloksessa ei enää tunnista sitä alkuperäistä kuvaa vaan se on muuttunut toiseksi kuten tänäänkin. Saamassani kortissa oli kasa kirjoja ja puolikas omena. Natasha Tjumenista Siperiasta oli nähnyt minun suosikkikorteissani paljon kirjakortteja ja valitsi siksi minulle juuri tuon kuvan. Kirjat, kortit ja kirjeet, niiden osalta on aina odotettavissa yllätyksiä.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Outoa ajankäyttöä


Onkohan se mitenkään kummallista, että kesken kaiken muun, olen taas yhtäkkiä sota-ajassa? Olen silloin tällöin tutkinut ja kirjannut ylös vanhempieni sota-aikoja, niitä, joista he lapsuudessamme kaukaisella 1950-luvulla joskus innostuneina keskustelivat. Molemmat viettivät ison osan nuoruuttaan vuodesta 1939 aina sodan loppuun saakka vuoteen 1944 sotatantereella Karjalan kannaksella, suurimman osan ajasta aivan eturintamassa.

Tässä isä on toinen oikealta ja käsittääkseni kuvassa hän on vielä sairaalassa, mutta jo paremmassa kunnossa kuin alemmassa kuvassa, jossa hän seisoo äärimmäisenä vasemmalla. Siis vasta 23 vuotias nuori mies, melkein lapsi vanhan mummon silmissä. Kukahan tuo pikkulapsi kuvassa on ja missähän sairaalassa hän oli?



Olen yrittänyt laittaa talteen kaiken hallussani olevan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin, mutta tekemistä vielä riittää. Jokaiseen esille ottamaani paperiin, valokuvaan ja muistoon kun liittyy aina paljon muutakin.  On tärkeää kytkeä tarinoita isompaan kokonaisuuteen. 

Sota-ajoista lukiessa huomaa, että taistelupaikkojen alueella olleet kylät muuttuvat nimettömäksi tantereeksi sodan pyyhkäistessä yli.  Pystyäkseni rekonstruoimaan edes joitakin asioita, olen vuosien mittaan sortunut ostamaan kirpputoreilta vanhempia sodan jälkeen kirjoitettuja kirjoja. Karttojen ja ilmakuvien avulla yritän aina saada kokonaiskuvan asioista, siis samalla tavalla kun suunnittelen nykyään menojani ja matkojani. On tietenkin vaikea yrittää samaistua noin 70 vuoden takaisiin tapahtumiin ja harvoin onnistun niin hyvin, että olisin tyytyväinen. Mutta joka kerta asioita tutkiessani, huomaan edistyväni, sillä paneutuminen opettaa minua ja ajan myötä tietämykseni kasvaa.


O. Pursiainen on leikannut oheiset varjokuvat isästä Asemasodan aikana Inkerinmaalla Lempaalassa vuonna 1942.

Äitini talvisodasta kirjoitin  pienen tarinan 15.10.2012. Kirjoitukseni löytyy täältä. Talvisodan aikana isäni ei osallistunut taisteluihin. Hänen upseerin sotilaspassistaan ja kantakortistaan käy ilmi, että hän oli kutsunnassa 28.9.1938 samana vuonna kun hän täytti 20 vuotta, mutta sai lykkäystä vuoteen 1942.  Hänet oli sijoitettu A1-luokkaan. Lykkäyksen yhdeksi syyksi oletan kesken olleen lukion tai sitten vastuun maatilasta ja äidistään, joka kuoli joulun jälkeen 1941 isän ollessa jo rintamalla. Arkiston kätköistä voinee  löytää tarkempia perusteluja.
Ojajärven valtauksessa Kaukolassa  ennen Räisälää otettiin venäläisiä (=vanjoja) vangeiksi.
On jännittävää, miten päivämääristä saa paljon irti.  Kun joku henkilö on tehnyt kirjaukset, on olemassa mahdollisuus, että virheitäkin on tehty. En osaa enkä löydä mistään apua, kun sitten yritän tulkita merkintää 2/Vii.AutoP, jonne hän sitten meni sodan sytyttyä 7.12.1939 alokkaaksi. Olisiko Viipurin autopataljoona, en löydä sellaista, mutta sodan alettua yksiköiden nimiä muutettiin.

Tässä marssitaan 16.8.1941 kohti Räisälää.
Jo tammikuussa (19.1.1940) hänet siirrettiin Jv.koulutuskeskus 5:een kiv. mieheksi (olisiko kiväärimies) ja helmikuun 10 päivän ja maaliskuun 6 päivän välillä hän oli Kam. oppilas reservialiupseerikoulussa. Sitten hänet siirrettiin ryhmänjohtajaksi Ev.P 37:ään. Ja talvisotahan loppui 13.3.1940.  Mutta merkinnät jatkuvat eri yksiköissä ryhmänjohtajana, kunnes hän syyskuussa siirtyy oppilaaksi upseerikouluun ja vuoden 1941 helmikuun alussa joukkueenjohtajaksi. Kesäkuun alussa 1941 hän onkin sitten jo Jalkaväkirykmentti 1:n mukana valloittamassa Karjalaa takaisin.

Isäni taival jatkosodassa tosin katkesi hetkeksi  Räisälässä elokuun 17 tai 18 päivänä 1941, jolloin hän haavoittui vasempaan käteen ja vatsaan. Pentti Iisalon kertomus Räisälän valloituksesta löytyy täältä. Iisalosta tuli mm. Räisälän valloituksen ansioista Mannerheim-ristin ritari.

Iisalo mainitsi jossakin silmiini osuneessa kommentissaan, että  sodassa ansioitui paljon sotilaita, joita ei palkittu, vaikka olisivat mitalin ansainneet.  Isälleni arvonimet ja mitalit eivät käsittääkseni merkinneet koskaan mitään, vaikka kyllä hänkin niitä sai. Kantakortissa mainitaan kaksi Vapaudenristiä.  Mitaleita ehdottaa joku muu ja yleensäkin kaikki arvonimiä ja ansiomitaleja pitää jonkun muun hakea, sillä ei niitä itsestään tipu.

Hyökkäys Räisälässä  yli aukean 17.8.1941
Haavoittuminen Räisälässä vei isän sotasairaalaan.  Sitten onkin erikoinen aukko kantakortissa, sillä sen mukaan hän olisi palannut helmikuussa 1942 takaisin JR 1:een, mutta merkinnät on tehty lyijykynällä ja perässä on kysymys ”Milloin palannut sairaalasta?” Olisiko hän ollut toipumassa koko syksyn ja siirretty reserviin 7.12. vai olisiko hän palannutkin takaisin rintamalle vielä syksyllä.  Hänen äitinsä kuoli vähän ennen vuoden vaihtumista (30.12.1941).  Muistan isän kertomuksista, kuinka hän on tullut äitinsä hautajaisiin. Tie kotiin on ollut lumen saartama. Albumista löytyi myös epätarkka valokuva kukkien peittämästä hautakummusta sivulta, jossa on kuvia jonkun sotilaan hautajaisista. Hautakuva on kuitenkin hänen äitinsä haudasta. 

Joka tapauksessa rintama oli pysähtynyt syksyllä paikoilleen. Isä palasi takaisin rintamalle, mahdollisesti Vammelsuuhun helmikuussa, nyt joukkueenjohtajaksi Jalkaväkirykmentti 1:een. Rintama pysytteli paikoillaan aina kesäkuulle 1944 eli kaksi ja puoli vuotta.  Tänä aikana vanhempani tutustuivat toisiinsa, sillä äiti toimi JR1:ssä muonituslottana. Käsittääkseni he vain tutustuivat, ei vielä sen enempää. Mutta sodan loppu on sitten toinen tarina. 

Vihollisesta vapautetun Räisälän keskustaa, jonne venäläiset olivat ehtineet pystyttää betonista valetut kolossit esittämässä Leniniä ja Stalinia. Tunnistuksen tein minulla kirjastosta lainassa olevan kirjan Ari Rautala. Karjalankannaksen takaisinvaltaus kesällä 1941 mukaan, jossa on vastaavasta paikasta vähän eri suunnasta otettu parempilaatuinen valokuva. Kuvan on kirjan mukaan  ilmeisesti ottanut TK-mies Jopi Ruotsalainen, koska hänen tekstinsä kertoo myös, että patsaat ovat molemmin puolin neuvostotähdellä ja värillisillä sähkölampuilla koristettua puhujankoroketta. Hän kertoo myös aukiolta seisovasta pienemmästä patsaasta, jonka isäni on myös kuvannut.



Tässä kirjoituksen ohessa tuli skannattua yksi isän valokuva-albumeista. Valokuvat siinä ovat loppujen lopuksi mahdottoman huonolaatuisia, epätarkkoja ja vaurioituneita. Oletan, että isällä oli matkassa minulla vielä tallessa oleva kamera, jonka valokuvan tuon tännekin. Kirjoittelin sen historiasta aikanaan toisessa blogissani. Tällä kertaa en tutkinut niitä sotapäiväkirjoja. Arkistolaitos heitti minut ulos joka kerta sinne yrittäessäni.


Mitenköhän on? Kirjoitinko tämän jutun, kun tänään sisareni mainitsi puhelumme aikana ajatelleensa ja ikävöineensä vanhempiamme. Niinhän minäkin teen usein. Vaikka tänään olisi pitänyt tehdä aivan muita juttuja. Olisi vaan pitänyt aikanaan kuunnella paremmin ja kysellä paljon. Tämä minun tapani tuoda vanhoja valokuvia esille ja kunnioittaa menneitä aikoja ja silloin eläneitä.

Kameran nahkakotelokin on tallessa., mutta ei päässyt kuvaan,


Tässä isä on käymässä kotona jonkun sotakamunsa kanssa. Jotenkin tuntuu, että kuva olisi otettu ennen suurhyökkäystä.

Isä merkkeineen vanhoilla päivillään.