Tarvitsen rentoutumista

Taas tällä viikolla on maailmalle lähtenyt taas vaihteeksi kasa postikortteja. Moni kirjeenvaihtoystäväni on toisaalta jäänyt vähän hunningolle, kun en saa entiseen tapaan kirjeitä aikaiseksi.

Auttaisivatko Muumit?

Elisa Torniosta, johon olen alunperin tutustunut Postcrossingin kautta, kävi luonani viime viikolla henkisenä tukena. Taitaa meiltä molemmilta jäädä taas tänä vuonna Hämeenlinnan postikorttitapahtuma lauantaina 8.9. väliin. Seuraavana päivänä on Turussa Kuolemajärvijuhlat , jonne minun myös tekisi mieli lähteä, mutta ilman seuraa sinne lähtö tuntuu tylsältä. Tällä kertaa.  Alkusyksy näyttää taas tosi täydeltä, vaikka haikealta tuntuu, kun en aloita mitään sen kummempaa opiskelua. Tosin entinenkin on vielä kesken, mutta jostakin syystä se taitaa pysyäkin kesken vielä tovin. Olen ilmoittautunut Karjalan liiton sukututkimuksen jatkokurssille, joka vie syyskuun toisen viikonlopun kokonaan.

Raija Nokkalan kuvitusta maailmalle lähteneessä kortissa.

En ehdi tehdä yhtään mitään. Siltä minusta tuntuu. Elisan kanssa en ehtinyt kunnolla paneutua moniin yhteisiin harrastuksiimme, kun aikani meni oikeudenkäyntiin valmistautumiseen. Se valmistautuminen oli kuitenkin täysin turhaa. Kuvittelin, että voisin siellä vapaasti puhua, mutta ei se niin mennytkään. Sukututkimusta olen hiljakseen jatkanut, mutta se on todella hidasta, keskittymistä ja aikaa vaativaa.

Näihin Postin Muumilaakson kesä-kortteihin en koskaan kyllästy.

On myös todella turhauttavaa kirjoittaa blogiin pelkästään luetteloita siitä, mitä olen tehnyt, kun se  osaltani ei ole todellakaan kummoista. Kaipaan itseltäni kaunokirjallisempaa otetta, tunnelmointia, eläytymistä ja kannanottoja. Joskus vain takki on tyhjä ja sitä elää kasvin tai mitä olisi "zombien" lailla. Ehkä se pitää vain hyväksyä sen sijaan, että pingottaa itseään liikaa. Minunhan pitäisi keskittyä paranemiseen? Nyt yskin aika ajoin keuhkojani välillä ulos sen viime viikkoisen nuhan seurauksena. Ehkä onkin paras ottaa kevyesti.

Mutta on ihanaa syventyä täysin johonkin asiaan ja saada myös aikaan tuloksia. Luoda jotakin, toteuttaa inspiraatioitaan, kehittyä. Minä vaan junnaan paikallani ja lörpöttelen niitä näitä. Tarvitsen tehtäviä ja haasteita.

Mutta entäs mitä se tarkoittaa, kun koko ajan ympäristöstä saapuu suruviestejä, eilen tuli  kaksi, toissapäivänä yksi. Siinä riittää ajattelemista. Kun samanaikaisesti  kuulee muualta vastaanvanlaisia surullisia uutisia. Elämä on loppujen lopuksi niin hauras. Joskus tunnen itsekin vahvaa kaipuuta sinne jonnekin. Ovatko sinisen kuun energiat niin vahvoja? Mikä on sininen kuu? Facebookin kautta eteen tulee uusia asioita. Täysikuu on tuttu, mutta entä sininen kuu. Se ei ole sininen oikeasti, vaan sitä kutsutaan siniseksi ja useimmat, melkein kaikki siniset kuvat  kuusta on käsitelty sinisiksi. Oikeasti sininen kuu viittaa joko vuodenajan kolmanteen täysikuuhun, jossa on neljä täyskuuta tai toiseen kuukauden täysikuuhun kuten nyt. Jouduin etsimään ilmiöstä tietoa netin ulkomaisilta sivuilta. Täältä löydät asialle selitystä englannin kielellä, kun en suomeksi löytänyt aiheesta mitään vastaavaa.

On niin paljon asioita, joita emme tiedä,  mutta käymme intuitiivisesti niiden lähellä. Usein huomaamattamme. Ehkä välillä pitääkin. Minä ainakin olen nyt heti aamusta kuolemanväsynyt ja rasittunut ja tuskin jaksan nostaa kättäni. Ehkä vietän tämän päivän sohvalla. Aluksi tämän blogikirjoituksen nimi olikin  "Postikorttien ihana maailma". Niiden parissa yleensä rentoudun.

Tässä omaa korttituotantoani by Ifolor.

Yritän parhaani

mutta joka aamu herään epätoivoisena. Onneksi olotilani paranee vähäsen päivän mittaan keskittyessäni kaikkeen muuhun. Pahinta oli varmaan se, kun viime perjantaina piti palata nyt jo kaukaisiin aikoihin, muistella niitä, vatvoa asioita. On se varmaan niin, että on täysin ylemmän käsissä, kumpaa uskotaan. Nainen jää joka tapauksessa useimmiten alakynteen, kun mennään oikeuteen saakka.

Nämä sädepäivänhatut kukkivat parhaillaan viime syksynä aivan viimeiseksi työkseni jääneessä kukkapenkissä. Kärpänen kuvaa kiusallista ahdistelijaa!

Työtä täällä kotonakin riittäisi. Toissailtana kun vihdoin oli riittävän kuivaa, olisin mennyt leikkaamaan ruohon. Hajotin ruohonleikkurin, sen käynnistysnaru katkesi, oli kulunut heikoksi. Talon lämpötilaa pitää vielä säätää, nyt on vähän liian lämmintä. Puutarhassa riittää muitakin töitä, jos vain nuo sateet hellittäisivät. Autotalli ja varastot odottavat siivoamista. Saan varmaan Annan avukseni ja silloin työkin sujuu nopeammin.

Olen nyt miettinyt viime vuotta ja yleensä aikaa viime kesän käräjäoikeuden jälkeen. Kyllähän se on niin, että olen yrittänyt todistaa tekemälläni työllä olevani oikeassa. Olen repinyt itseäni liikaa sekä henkisesti että ruumiillisesti tullakseni ikäänkuin "paremmaksi ihmiseksi". Ymmärrän, että olen tehnyt sitä koko elämäni. Ja totta on, että kukaan muu kuin minä itse ei huomaa ponnistuksiani. En saa niiden takia rakkautta enkä arvonantoa, en kunniaa, en rahaa. Sydämeni on vain ollut särkymäisillään, kipeä ja ahdistunut.

Sairastuttuani viime syksynä, olin valtavan itsesäälin vallassa, mikä ei ollut minulle ominaista. Toivuin kyllä siitä ja lähdin uudelleen ponnistelemaan. Ponnisteluni vaikkapa viime keväänä oli täysin epäinhimillistä, mutta pitipä taas näyttää, että kyllä minä selviän. Täyttä tyhmyyttä uskoa, että joku olisi siitä kiinnostunut. Itselleni vain näytän, että kyllä tästä selvitään. Olipa itse asiassa ironista taas viime perjantaina kuunnella oikeudessa talon entisen herran ylistävän omia töitään ja tekemisiään, kehuvan erinomaisuuttaan. Kuka voisi sen todistaa, ei kukaan!

Nyt nimittäin kaikki on enemmän pinnalla, näen asioita entistä selkeämmin. Mennyttä on vaikea oikaista jälkikäteen, jälkiviisas on niin mahdottoman helppo olla. Omaa luonnettaan pystyy hiomaan vain kasvattamalla itseään. Niin kauanhan kaikki on hyvin, kun on normaalien ihmisten seurassa. Mutta auta armias, jos valitsee luonnehäiriöisen ihmisen kumppanikseen kuten minä olen tehnyt. Kesti tietenkin aikansa ennen kuin sen tajusin, vaikka oireita oli näkyvissä aiemminkin aika ajoin. Kielsin ne, koska en tiennyt. mistä oli kysymys. Ympäristöltäni en saanut siihen tukea, koska "hänhän on niin mukava".

Tämä kuva on jo viime kesältä, kun ahkera lapsenlapseni kävi siivoamassa keittiön kaappeja. Eilen hän tuosta vain imuroi koko talon.

On turha tässä jauhaa näitä asioita, mutta teen niin vain selvitäkseni eteenpäin. Kirjoittaminen on pelastukseni ja apuna jaksaakseni eteenpäin itseni kanssa tulematta katkeraksi. Miehen kosto on uskomaton, en suo sitä kenellekään. Se on täysin mittaamaton kun ajattelen sitä, etten ole ole tehnyt hänelle muuta pahaa kuin vähitellen hylännyt hänet pelastaakseni itseni.  Monet naiset uhraavat itsensä ja koko elämänsä ylläpitääkseen kulisseja, minäkin tein sitä aikani.

Valkeat kuulaat ovat alkaneet putoilla ja jäävät käsiin. Omenoita kun taas tänä vuonna tulee ihan hirveän paljon.

Kirjoittaminen tulee olemaan apuni myös sitten kun tämä kidutus on ehkä joku päivä ohitse. Viime päivinä olen tajunnut, että nyt kysymys on enää minun jaksamisestani.  Syntyykö tästä kaikesta se saippuaooppera, jota olen suunnitellut ystäväni Elisan kanssa vai kehitystarina, joihin löydän lukuisista päiväkirjoistani aineistoa. Siirtyykö tarinani fiktioksi ja missä muodossa sen teen, on vielä ajatuksissa. Mielenkiintoista on ollut viimeaikainen keskustelu sananvapaudesta ja kirjailijan oikeudesta käyttää elämän kokemuksiaan aiheena. Mielestäni siihen on jokaisella oikeus.

Alex eilen kotonaan. Taustalla Muru, viime talven seuralaiseni.

Mutta sitä ennen yritän löytää iloa monista muista asioista, On pakko välillä lähteä tutkimaan jotakin asiaa. Eilenkin vietin taas pitkän tovin tutkimalla 1900-luvun alun Karjala-lehtiä ja uutisia Kuolemajärveltä. Pitää lähiaikoina lähteä tutkimaan uudempia Kansalliskirjastoon. Vuoden 1910 loppuun saakka aineistot löytyvät täältä. Sukututkija kun tahtoo perehtyä asioihin laajasti ja kulkea vähän sivupolkujakin. Lienee muuten paikallaan avata sukututkimusasioille oma bloginsa. Palaan siihen kun olen niin pitkällä. (Toimituksen kommentti: Kansalliskirjaston lehtiaineistot löytyvät edelleen edellisen linkin takaa, mutta nyt 31.12.1929 saakka. Enkä ole avannut sukututkimusasioille omaa blogiani eli taaplaan edelleen omalla tyylilläni.)

Kuinka ihanaa onkaan seurata nyt nuorimman lapsenlapsen kasvua ja uusien taitojen oppimista.

Tulee mieleen kaikenlaista

Tällaisena päivänä voimavaroja vaatineen ponnistuksen jälkeen mieleen tulee kaikenlaista. Toisaalta vaikka olen vieläkin kovin väsynyt, olen helpottunut, että oikeudenkäynti on nyt ohitse. En pysty juuri nyt aloittamaan mitään sen kummempaa. Tällaistahan tämä elämä on ollut jo vuosia, mutta en tahdo siihen tältä osin tottua.

Tasan vuosi sitten 25.8.2011 kukkamaani kuvattuna taloa kohti näytti näin värikkäältä huolimatta kuivasta kesästä, en edes kastellut kukkia.  Tänä vuonna näköala on paljon ankeampi, koska en muokannut maata  vaan annoin kaiken kasvaa, miten kasvoi, rikkaruohojenkin. Olen kuvannut sen nytkin, mutta palaan siihen joskus myöhemmin.

Elämistäni kuvaa ehkä hyvin  kun joskus yöllä unen ja valveen välimailla, muistan yhtäkkiä, että minulla on joskus ollut kuvia tai oikea kotisivu jossakin paikassa, jonka olen unohtanut. Näin on käynyt jo aikoja sitten ennen kuin kuvablogin katkot alkoivat kesäkuussa. Se on melkein kuin en muistaisi, missä olen asunut. Tai että vaikkapa osa muistoistani on kokonaan hävinnyt, että olenkin vuosikaudet nähnyt pahaa unta.



Tältä talo ja kukkapenkki näyttivät heinäkuussa 2000 , kun muutimme tänne. Ero on iso.

Ette tekään varmaan halua ottaa uudelleen esiin asioita, joita tuskin muistaa ja joista haluaa päästä eroon. Jotkut asiat palaavat mieleen, mutta niitäkin pitää kaivella. Yleensä ne ovat muistoja eivät faktoja, lukuja ja päivämääriä, joita kysytään. Elämäni ensimmäisen oikeuskäsittelyn käytyäni, minun on todella vaikea ymmärtää monia siihen liittyviä asioita. Vaikka kävisin tuhat seuraavaakin käsittelyä, en ehkä oppisi ymmärtämään enkä luottamaan oikeudenmukaisuuden ehdottomaan toteutumiseen. Silloin jos jostakin syystä joutuisin oikeusputkeen, alkaisin ehkä suunnitella systeemin muuttamista. Kysymys on vakavista asioista, mutta minusta tuntuu edelleen, että niitä käsitellään liian heppoisin eväin ja pintapuolisesti. Jos haluaisin edetä, on minun olisi opeteltava systeemi alusta loppuun. Mutta on muitakin tapoja... Aika näyttää, millä tavalla käsittelen tämän julman jutun loppuun ilman katkeruutta. Onko totta tämänkin päivän Suomessa, että naisen sana miehen sanaa vastaan merkitsee vähemmän?

Viime elokuussa viinirypäleeni olivat tähän aikaan kypsiä kuten kuvassa, mutta nyt ne ovat vielä vihreitä.

Tärkeämpää on selvitä. Sisareni toi taas eteeni ajatuksen, jota itsekin aikanaan paljon mietin. Miten suuresti tämä minun tapaukseni on vaikuttanut suuren joukon elämään pitkän ajan kuluessa. Miten se on ahdistanut minun lisäkseni muitakin ihmisiä ympäristössäni. Se on muuttanut ja kasvattanut minua ja muita. Ymmärrämme nyt ehkä paremmin, mitkä asiat tässä elämässä ovat tärkeitä.

 Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulan rantatien varressa  (kuvan olen ottanut  helmikuun alussa 2011) muistuttaa minua tämän hetkisestä ajatusmaailmastani. Kirjani, valokuva-albumini, vihkoni ja paperini eivät mahtuisi noin pieneen mökkiin. Kuitenkin ajatelkaapa sitä hengen paloa js sitä, mitä Aleksis Kivi loi siinä lyhyessä ajassa, minkä sai elää.  Meidän on hyvä muistaa, kuinka hyvin asiamme oikeastaan ovat ja vaikka menettäisimme kaiken,  jo pelkästään meissä itsessämme on kaikki, mitä tarvitsemme.

Joka tapauksessa suunta on eteenpäin käy sitten miten tahansa. En anna periksi vaan jatkan hyvien asioiden parissa hamaan loppuun saakka. Minussa itsessäni on kaikki, mitä tarvitsen vaikka kaikki muu vietäisiin minulta.

Hovioikeudesta lähtiessämme me taas kuvailimme hetken siinä  ulkopuolella mahtavien näkymien edessä. Sisareni Heljä otti tämän kuvan.

Löpero vanha ihminen vailla itsetuntoa

En ole paljon ehtinyt kirjoittelemaan, kun on ollut kaikenlaista muuta. Keskeneräiset opiskelutehtäväni näyttävät myös jäävän kaiken muun jalkoihin. Asianajajani mukaan itsetuntoni on heikko. Aiemmin hän on sanonut minua labiiliksi persoonaksi. Aina kun saa tuollaisia suoria kommentteja omasta itsestään, pistää se ajattelemaan, vaikka niihin ei uskokaan.  Itse olen äärimmäisen varovainen heittämään mitään kommentteja kenestäkään muusta ihmisestä hänelle itselleen, vaikka saatan jotakin piirrettä ajatella, arvioida ja mielessäni pohtia.


Oikeastaan minun piti liittää tänne aivan muita kuvia, mutta kun aihe tiivistyi vasta kirjoittaessa, niin tännehän sopiva juuri omat kuvat valikoituna... (tällä tavalla katson yleensä televisiota sen vähän ajan kuin katson) Nyt voisin eilen alkaneen nuhani takia levätä enemmänkin sohvalla, mutta enpä tänään taida ehtiä.

Tässä jokin aika sitten löysin syksyllä 2006 itsestäni työhön liittyvän koulutuksen yhteydessä tehdyn testin tulokset, jossa kuvattiin luonteenpiirteitäni hyvin yksityiskohtaisesti sanallisesti ja jopa graafisesti. Vaikka testi mittasi meitä työympäristössä, voi sieltä varmaan vetää johtopäätöksiä myös muuhun elämään. Minut arvioitiin ensi sijaisesti tuloksen tekijäksi.  Profiilimalli lähti hallitsevuudesta tullen vaikuttajan, vakaan ja tunnontarkan henkilön kautta alas. Suuri osa samassa tilaisuudessa mukana olleita oli malliltaan täydellisyyden tavoittelijoita. Piti nyt oikein tarkistaa, mitä siellä sanottiin itsetunnostani.



mutta tässä kyllä monileuaksi muuttunut kaksoisleuka näkyy... Syyshortensiat (neljä pensasta) ovat nyt kauneimmillaan. Odottelin tässä Annaa lähteäksemme ajelemaan Helsinkiin.

En suinkaan allekirjoita kaikkia testissä ilmaantuneita seikkoja, niin ne ovat kuitenkin suuntaa antavia. Itsetuntoani aseteta missään vaiheessa kyseenalaiseksi. " M on voimakas, suora, kilpaileva, tasapainoinen ja vakuuttava. Hänellä on taipumusta olla voimakkaasti itsetuntoinen idealisti, joka saattaa olla itsekäs. ....... Voimakkaasta itsetunnostaan ja lujasta itseluottamuksestaan huolimatta M saattaa pelätä sitä, että toiset käyttävät häntä hyväkseen. Mikäli tämä pelko lisääntyy, se saattaa johtaa hänet toimenpiteisiin mahdollisen vastustajansa nujertamiseksi."

Testi oli todella laaja, tuloksia on käsitelty 12 sivulla.  Yksityiselämässä olin siinä vaiheessa aika nujerrettu, mutta työelämässä olin väliaikaisten vaikeuksien jälkeen ottanut uuden vaihteen päälle, mikä ehkä myös vaikutti testin tulokseen. Kysymyshän omalta kohdaltani oli hallinnan ottamisesta täysin omiin käsiini. Kotona se oli vaikeampaa. Huomaatte ehkä itsekin, että teillä on "työminä" ja "kotiminä", jotka usein ovat aivan erilaisia. Voi olla vielä muitakin minuuksia kuten minulla tuli se "taiteilijaminä" , joka yritti pelastaa sitä "kotiminää" ja kehittää sille sitä itseluottamusta.



.. ja niin tässäkin kuvassa, jonka Anna otti eilen piipahtaessamme Helsingissä pikku ostoksilla, joiden jälkeen minä suunnistin Ateneumiin tutustumaan Helene Schjerfbeckin näyttelyyn ja Anna omille opiskeluasioilleen.  Jos joku on tulossa Hesaan näyttelyä katsomaan, lähden kyllä uudelleen seuraksi.

Tuntuu todella omituiselta ajatella, että erityisesti muutosvaiheissa tällaista lokerointia esiintyy. Eläkkeelle lähtö on minun mielestäni suurimpia muutoksia meidän työkeskeisten ihmisten elämässä. Toisille se on olevinaan helppoa, mutta en aivan usko sitä. Samanaikaisesti lähestymme vanhuutta, rapistumme muillakin tavoilla ja terveytemme saattaa myös olla uhattuna.  Monet yrittävät sinnitellä ikäänkuin työelämän porteilla hyvinkin pitkään. Onhan se niin, että suomalaiset arvostavat työtä yli kaiken. Eläkeläinen kuulostaa työelämässä mukana olevista siis pelkältä eläkeläiseltä ja vähän niinkuin tarpeettomalta ihmiseltä. Tosiasia kuitenkin on, että jos tarkastellaan jonkun "eläkeläisminän" toimintakenttää, se onkin paljon laajempi kuin työtä tekevän. Hän toimii monissa järjestöissä, tekee vapaaehtoistyötä, auttaa lähiympäristöään monin tavoin, hoitaa ja auttaa lapsia ja lapsenlapsia, opiskelee jatkuvasti, käyttää kultturipalveluja enemmän kuin kukaan muu, jakaa tietämystään useilla foorumeilla, tutkii sukua, tutkii menneisyyttä jne. Edes tuohon ei kaikilla työssä käyvillä ole aikaa eikä muutenkaan mahdollisuutta.

Minustakin tuntuu tässä tilanteessa, missä olen ollut kesästä 2009 lähtien, että minua ei ehkä ole otettu  edes oikeudessa vakavasti,  koska olen pelkkä eläkeläinen. Yksityiselämän perinpohjainen käsittely muiden edessä on myös hirvittävää. Se koskettaa niin monia ihmiselämän lonkeroita, että sitä on varmaan jossakin ammattilokerossa olevan "täydellisen" ihmisen vaikea käsittää.

Tässä paikassa kirjoitan juuri nyt ja yleensä ainakin näin kesäisin, jotta voin katsella samanaikaisesti puutarhaan.  Kamera on yksin ottanut kaikki nämä kuvat eilen paitsi sen Forumissa Helsingissä otetun.

Huoltoja

Ihminen tarvitsee huoltoa aika ajoin, pitää käydä leikkauttamassa hiukset, hammaslääkärissä, jalkahoitokin olisi tarpeen.  Talo tarvitsee huoltoa, pitää valmistautua talveen.



Tämäkin on eräänlaista huoltoa. Tänään huomenna 6 kuukautta täyttävä Alex poikkesi tervehtimässä.

Tällä viikolla olenkin aloittanut. Kävin  leikkauttamassa hiuksiani parisen senttiä. Huomenna menen hammaslääkäriin. Jalkahoito saa vielä odottaa, vaikka se olisi todella aiheellista ottaen huomioon tuon runsaan puolen vuoden ajan, kun jalkani eivät olleet omani. Parin viikon päästä on vuorossa taas osteopaatti.  Ystäväni Kaarina on karannut Tallinnaan kylpylään täyttäessään juuri tänään täysiä vuosia. Kylpylässä saa kaikenlaisia ihania hoitoja, mitkä varmaan tekisivät minullekin hyvää. Mutta se saa vielä hetken odottaa.

Tämä kuvaa hyvin palelevia jalkoja viime talvena.

Pyysin huollon öljylämmitysjärjestelmälle. Sainkin miehen paikalle melko nopeasti. Hänen mukaansa laite on häiriötilassa, öljykin taitaa olla aivan loppu.  Miten osasinkin kutsua apua juuri oikeaan aikaan tietämättä mistään häiriötilasta. Siinä syntyy kuluja köyhälle eläkeläiselle riittävästi. Muitakin talon hoitoja tarjotaan jopa puhelimitse. Minun on hiukan vaikea tietää, mikä on tarpeellista ja mikä ei, mutta onneksi tarjoajat auliisti auttavat ja kertovat eivätkä pahastu, vaikkei nyt olekaan aiheellista jättää tilausta. On asioita, jotka mielellään antaisin jonkun toisen hoidettavaksi, kun ei mitenkään kiinnosta olla kaikkien asioiden asiantuntija.

Mutta kuten olen joskus aiemmin todennut, kyllä nainen yksinkin selviää kaikista omakotitalon tehtävistä. Loppujen lopuksi ne miehen tekemiset tässä talossa olivat kun ottaa koko ajan huomioon, vaatimattomia. Tosin miehen työtä arvostetaan kaikissa asioissa enemmän. Siinä on kysymys kuitenkin näkökulmasta, millä asiaa tarkastellaan. Siis jos ne rajoittuvat perushuoltoon, eivät ne ole sen kummempia. Siinä ehtii retkottaa päiväkausia sohvalla tai roikkua TV:tä katsoen suurimman osan ajasta.  Jos noin paljon tekee puutarhatöitä kuten ahkera naapurin mies, asia on ajoittain toinen, mutta ne työt ovat pääasiassa kausiluonteisia kuten hyvin tiedän.   Niinhän se meilläkin oli, jos mies yhden kerran vuodessa imuroi oman huoneensa keskilattiaa ja vähän eteistä, saattoi hän kehua imuroineensa. Niin se oli vähän kaiken muunkin kanssa. Riittää kun hän teki vaikkapa puutarhassa jotakin kerran kymmenessä vuodessa, niin se on suuri juttu sen rinnalla, että nainen hoitaa kaiken muun vuosi vuoden jälkeen ostaen jopa kaikki tarvikkeet. Kysymyshän on siitä, miten sen esittää näyttävästi muille.

Näitäkin asioita siis tekemisiämme on  puitu oikeudessa asti. Minä olen joutunut todistamaan, että olen ylipäänsä jotakin tehnyt.  Naisen teko eikä sana ole edelleenkään yhtä merkittsevä kuin miehen sana. En väitä, että näin on kaikissa suhteissa, kaikissa perheissä. Olen nimittäin kuullut, että on olemassa myös normaaleja suhteita, joissa naisen teot ja sanat ovat samalla tasolla. Se on hyvin lohdullista, vaikkei se minua enää lohduta.  Tämä asia herättää usein myös keskustelua, joista voin päätellä, että eivät kaikki muutkaan ole aivan tyytyväisiä. Toivottavasti en kuulosta vähääkään katkeralta, sillä tunne on minulle vieras.

Jokainen siis kantaa omaa ristiään, se on tullut minulle selväksi. Useat mielenkiintoisemmat tehtävät  odottavat minuakin.  Kunhan vain pääsen vapaaksi menneisyyden kahleista.  Kaikista asioita voi selvitä. Loppuun saakka.

Ystävällinen öljypoltinhuoltaja kävi kertomassa, mitä hän oli tehnyt. Hän totesi myös, että mitään ei ole tehty sitten vuoden 2006.   Hän vaihtoi suodattimen, suuttimen,  laittoi pysähtyneen vesipumpun pyörimään, sääti sitä, nuohosi kattilan. Hänen mielestään huolto olisi aiheellista tehdä kahden vuoden välein. Laitteet ovat vielä vuosikausia toimivat ja systeemi hyvä.  Lasku oli 158,67 euroa eli ihan kohtuullista. Öljykään ei ollut vielä ihan loppu.

Nyt kun jaksaisi alkaa siivota varastoja ja autotallia. Päivät vaan menevät niin äkkiä ohitse.

Nörtti, friikki tai ei mitään

Joskus päivät vain hujahtavat ohitse, aika usein itse asiassa. Kun en ole ihan kunnossa, kun onnun vielä, on helpompi rankan päivän jälkeen istahtaa koneen ääreen. Joskus vain hurahtaa liikaa aikaa, varsinkin kun alkaa tehdä tekemättömiä "töitä". Laitoin sanan lainausmerkkeihin, sillä eihän eläkeläisellä ole enää oikeita töitä. Tänään olisin vihdoin järjestellyt Facebookissa olevat kuvani, mutta ei se ollutkaan mahdollista, en saanut perustettua albumeja, enkä pystynyt siirtämään kuvia eri kansioihin. Kun lisään jatkossa kuvia, minun pitääkin tarkemmin miettiä jo siinä vaiheessa niiden kansioita. Täytyy kuitenkin mainita, että kuvien osalta Facebook siis näyttää edelleen olevan lapsenkengissä, jos mainitsemani toiminnot eivät onnistu. Pitää yrittää vielä toisella koneella, jos se on vaikka käyttöjärjestelmästä kiinni.

Tässä juoksen komentelemaan kameraa, kun edes joku yhteiskuva on kiva olla olemassa. Facebook sai toisen kuvan, mutta tämä sopii tänne kuvaamaan eräänlaista norttiä kameransa kanssa. Olemme käyneet Lottamuseon kanttiinissa kahvilla.

Varmaan tuo nörtti ja friikki sopivat minuunkin, vaikkei aikoinaan ihmisiä lokeroitu tuolla tavalla. Tämän päivän Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta sanat vain tulivat esille lukiessani Anna von Herzenin kirjoittamaa mielenkiintoista artikkelia "Exlibris on sielun peili".  Sen mukaan suomalaiset liimaavat exlibriksen kirjaan, mutta keskieurooppalaiset kehystävät sen tauluksi seinälle. Jutussa esiteltiin neljän eri henkilön exlibrikset, joista yksi oli nörttityttö ja toinen taas kenkäfriikki. Omien sanojensa mukaan edellinen oli myös hänen sarjakuviin viittaavan exlibriksen lukevan nörttitytön tavoin välillä vähän nörtähtävä. Kaipa me kaikki sitten olemme omissa jutuissamme nörttejä tai friikkejä.


Monissa maissa kuten siis Keski-Euroopassa exlibriksen hankintaan innostaa taide, jolloin usein valitaan exlibrikseen grafiikanvedoksia. Niitä pidetään liian arvokkaina kirjaan liimattavaksi, jolloin ne kehystetään tauluksi kirjastohuoneen seinälle. Tietoa exlibriksistä löytyy vaikkapa Exlibris Aboensis-yhdistyksen sivuilta. Aloinkin jo miettiä, mitä omaan exlibrikseeni laittaisin. Ajattelin kyllä tehdä sen itse kuten nuoretkin nykyään tekevät.

Tässä Mariikka ja Maj-Lis Eemil Karilan (1978) isokoisen Heavenly Beach II.2003 maalauksen edessä.

Toivottavasti opiskelijatoverini eivät loukkaannu, kun kirjoitan seuraavaksi, että meillä taidefriikeillä oli eilen tapaaminen Tuusulassa. Tuusulan museot myyvät kesän aikana taidepassia, joka on voimassa 31.8.2012 saakka.  Sillä voi vierailla 10 päivän aikana kolmessa museossa eli Halosenniemessä, Taidekeskus Kasarmissa ja Olympiakasarmissa. Onkin varmaan hyvä jaksa käyntejä useammalle päivälle, mitä me emme tehneet.  Nimittäin entisen varuskunnan alueella olevan Olympiakasarmin näyttelyssä oli esillä taidetta tupien täydeltä. Toisin sanoen kaksi samanlaista rakennusta kahdessa kerroksessa oli täynnä Aune Laaksosen ja myös Tuusulan kunnan kokoelmasta kerättyä taidetta.  On todella mahtavaa, miten taide oli vallannut rakennuksen. Keväällä kävin samassa paikassa katsomassa Keski-Uudenmaan teatterin esittämää Dostojevskin näytelmää "Rikos ja rangaistus". Se myös oli aikamoinen uudenlainen kokemus.

Tästä saa jotenkin kuvan, miten kerrokset sijoittuvat. Onneksi oli muutama tuoli, joissa saattoi hetken levähtää.

Tässä tutkitaan Nina Ternon teosta Loppuunajetut 1995. Pää jäi pois.

Muutkin näyttelyt olivat vaikuttavia. Erityisesti Halosenniemessä, kun astuu Pekka Halosen isoon ateljeehuoneeseen, luiskahtaa aina jotenkin toiseen ulottuvuuteen. Nyt siellä esillä oleva Ihana Italia -näyttely esitteli Pekka Halosen ja taiteilijatovereiden Italia-aiheisia maalauksia. 

Kävimme myös tutustumassa puutarhaan, jossa tapasin taas punaisen lastenkärryn. Sitäkin Pekka Halonen on (kuten puutarhan muutakin antia esim. tomaatteja)  maalannut. Lohdullista on, että nämä vanhat puutarhat muistuttavat minun puutarhaani villiydessään. Jotkut mieltäni kaivertavat asiat asettuvat kohdalleen.

Ainakin minulle ja varmaan muillekin päivä oli uuvuttava. Mutta ah, aivan ihana. Eräs sanoikin, että tuntuu ihanalta, kun on päässyt karkaamaan päiväksi pois kaikesta muusta. Niinhän se on. Taidetta hyvässä seurassa, se on saanut minutkin aina luiskahtamaan toiselle raiteelle. Otin taas jopa yhteisen Firenzen matkan esiin, josta olen puhunut aina silloin tällöin. Sitten joskus, mutta aina voi alkaa unelmoida lisää, suunnitella ja sitten se onkin jonakin päivänä totta.

Kylmää

En oikein osannut päättää kumpaan blogiini tänään kirjoitan vai kirjoitanko ollenkaan. Lisäksi tänä aamuna taas ties kuinka monennen kerran harkitsin uudenkin blogin avaamista. Jotenkin vain aamu sitten meni minulta ohi. En edes tehnyt mitään.  Hajamielisyyteni on uskomattomasti lisääntynyt. Kylmää ulkona ja sisällä. Ulkona oli kello 13.10 vain 14,1 astetta ja iltapäivällä kello 15.40 vain 13,9 astetta. Palelin aamusta alkaen, että piti lämmittää sauna. Olen usein perjantaisin ollut liikkeessä, jotan en ole ehkä edes huomannut päivän erilaisuutta ottaessani silloin viikottaisen sytostaattilääkkeen.

Uuden blogin ajatus on tullut taas kerran ajankohtaiseksi, koska aina joskus osun johonkin yhden asian blogiin ja tunnen valtavaa huonommuuden tunnetta oman aiheista sekalaisen blogini johdosta. Toki onhan minulla se "Näin selviän nivelreumasta"-blogi , mutta se toivottavasti hiipuu pikkuhiljaa. Eikä minustakaan taida koskaan tulla yhden asian ihmistä

Hajamielisyyteni, hm. Aika vain menee äkkiä ohi, ehkä se on muillekin tuttua. Kun aamuvarhain onnun postilaatikolle, ajattelen kaikkea, mitä haluaisin tänään tehdä. Uusia harrastuksia, uutta opiskelua, näyttelyissä käymistä, seminaareja ja ties mitä. Kotonakin on paljon tehtävää. Sitten luen sähköposteja, vastaan, käyn Facebookissa. Välillä syön aamiaisen sanomalehtien kera, juon pariin otteeseen kahvit, piipahdan pihalla. Ja sitten vaan on jo iltapäivä. Vanhahkon mummon aikakäsityskään ei ole samanlainen kuin nuorten. Mutta enpäs jää tähän nyt roikkumaan.

Jotakin toimintaa sentään. Nimittäin eilen lähdin ystäväni Kaarinan seurassa hänen VPL Pyhäjärvi-seuran nimissä pyhäjärveläisille järjestämään saunailtaan, jonka käsitin olevan heillä jokavuotinen perinne. Saunailta sisältää toki paljon muutakin. Ensin pakistaan ja nautitaan pöydän antimista ja sitten vielä liitytään samanaikaisesti paikalla järjestettyyn yhteislaulutilaisuuteen.  Olinkin jo pitkään toivonut pääseväni vierailemaan Villa Bergsundissa, karjalaisten kesäkodissa. Kesäkotia hoitaa Pääkaupunkiseudun karjalaisyhteisöt Pääsky ry,  ja  se sijaitsee Laajasalon Jollaksessa todella hienolla paikalla.  Kodissa voi kesäisin järjestää monenlaisia tilaisuuksia ja talossa voi jopa yöpyä. Tutkin kaikki huoneet yläkerrassa ja muiden laulaessa kiertelin laajassa pihapiirissä ympäriinsä. Pyhäjärveläisten toiminta on hyvin aktiivista kuten olen monta kertaa sivusta seurattuani todennut. Onkin kiva päästä oppilaana seuraamaan kokeneiden toimintaa.

  

Otin yläkerrassa enemmänkin kuvia. Tässä ovi aukeaa isoimpaan makuuhuoneeseen.

Jotakin toimintaa on huomennakin taiteiden merkeissä, mutta siitä sitten myöhemmin.  Tänään Tuusulassa vietetään Taiteiden yötä. Ohjelma on mittava. En aio osallistua, en aio lähteä palelemaan ihmisjoukkoihin. Huomenna saan tutustun pariin näyttelyyn mukavassa seurassa.

Jestas, mihin se päivä menikään! Muuten olettehan huomanneet, että blogiini voi myös jättää kommentteja ja huomioita rekisteröitymättä googleen?

Hiljaista kauhua

Katselen valkoisten pilvien kulkua lännestä itään ja mietin taas kerran, miten pilvet sattuvatkin aina kulkemaan samaa rataa. Varmaan jokin sääsivu selvittäisi asian. Piha aivan selvästi kutsuu minua edes vähän töitä tekemään. Todella vähäiseksi työni on tänä kesänä jäänytkin ensi sijassa terveyteni takia. Toisaalta huomaan hylkiväni minulle niin rakasta pihaa myös siksi, että joudun ennen pitkää sanomaan sille jäähyväiset. Tuntemattomaan hyppääminen auttamatta herättää alitajunnassa hiljaista kauhua. Mutta toisaalta se tuo mukanaan myös hyvää kunhan niin pitkälle pääsen.

Ei varmaan liene taaskaan pelkkää sattumaa, että viime viikon matkalla eräästä pysähdyspaikan kirjakaupasta käteeni osui Eckhart Tollen kirja "Läsnäolon voima".  Aloitin hetki sitten lukea sitä. Hän kertoo, kuinka hän löysi ja oivalsi 29-vuotiaana ollessaan epätoivoissaan ja kauhuissaan eräänä yönä, että jos hän ei voi elää itsensä kanssa, täytyykin olla kaksi minää, "minä" ja "itse", jonka kanssa minä ei voi elää.  Hänen mielensä pysähtyi ja hän joutui energiapyörteeseen. Kun hän palasi, hän tunsi olevansa uudesti syntynyt. Kesti aikansa, vuosia,  kunnes hän ymmärsi, mistä oikein oli kyse.



Tämä kuva on viime kesän retkeltä samaisesta kirjakaupasta, josta eräs kirja osui käsiini. Arttu löysi itselleen ja pikkuveljelleen luettavaa.

Me kaikki emme kohtaa yhtä voimakkaita kokemuksia kuin Echart Tolle. Hän joutui tuon sattumuksen  jälkeen tutustumaan henkiseen kirjallisuuteen ja elämään henkisten opettajien parissa. Hän tajusi kokeneensa kärsimyksen seurauksena paineessa tietoisuuden irtautumisen samaistumisestaan onnettomaan ja syvästi peloissan olevaan itseen, joka on loppujen lopuksi pelkkä mielen kuvitelma. Kärsivä valeitse romahti ja myöhemmin hän oppi menemään tietoisena sisäiseen ajattomuuden ja kuolemattomuuden maailmaan. Hän jäi sitten jopa kaikesta paitsi aineellisella tasolla, eli ilman ihmissuhteita, ilman työtä, ilman sosiaalista identiteettiä istuen puistojen penkeillä mitä suurimman ilon tilassa.

Kaiken pohjalla on sisäinen rauha, jota kaikki häneltä kyselevät. Hän kertoo kirjassa, että meillä kaikilla on tuo rauha, mutta koska mielemme mekastaa niin paljon, emme voi tuntea sitä.

Luonnossa ja puutarhassa tavoittaa läsnäolon harjoittelematta. Tämäkin kuva on viime kesältä.

Tässä meidän ajatuksemme yhtyvät, sillä olen miettinyt näitä asioita paljon. Samoihin tuntemuksiin voi päästä monta tietä. Minullakin on takana monta vuotta kehittää mielenrauhaani, jota on sittemmin koeteltu erityisen runsaasti. Ikäänkuin halutaan opettaa asia perinpohjin. Toisaalta tiellemme asetetaan paljon muitakin esteitä usein muiden ihmisten hahmossa. Opetukset eivät aukea heti vaan ajan kuluessa. Lisäksi monet yksinkertaiset asiat halutaan tehdä todella vaikeiksi. Kaikenmaailman opettajat ja gurut tyrkyttävät ainoita oikeita tapoja hengittää tai meditoida. Jollet osaa tehdä juuri heidän mukaansa, olet huono. Asia on kyllä aivan toisin päin.  Me jokainen joudumme niiden oikeiden asioiden eteen kun on oikea aika juuri itselle. Kun jatkan Tollen kirjaa eteenpäin, huomaan sen koostuvan juuri niistä yksinkertaisista asioista, joita olemme ehkä jo ajatelleet. Tolle vain ohjaa meitä havaitsemaan sen, että on olemassa vain tämä hetki, ei muuta.

"Henkisestä näkökulmasta katsottuna kielteinen ja myönteinen ovat saman kolikon kaksi puolta. Molemmilla on osansa siinä taustalla olevassa kärsimyksessä, joka kuuluu erottamattomasti mieleen samastumisen itsekeskeiseen tietoisuudentilaan."



Vanhat tarinat ja niihin paneutuminen eivät sulje läsnäoloa pois!!

On vaikea pysytellä asiassa. Ajatukset tulevat aina tielle. Eckhart Tollea voi olla vaikea ymmärtää, jos alkaa ajatella niin kuin me yleensä ajattelemme. Joku sanoo sinulle, että yritä olla positiivinen, sinun pitää unohtaa, lopeta vihaaminen, iloitse.  Eihän se niin käy, vaan kierre jatkuu. Siksi varmaan  tunnenkin vastenmielisyyttä, kun joku kehottaa ajattelemaan positiivisesti tai vaikkapa unohtamaan tunteet.  Koko idea ei ole sitä vaan siinä, että opimme olemaan läsnä nykyhetkessä. Voin lyhyiksi hetkiksi tyhjentää ajatukseni ja mieleni ja vain olla. Kun olen sanonut, että olen viime aikoina ollut kovin hajamielinen ja yritän olla ajattelematta väistämätöntä, huomaan nyt sen olevan tiedotonta harjoittelua, mutta... Eikä nykyhetken läsnäolo ole edes sitä, mitä meille joka puolelta äänekkäästi tyrkytetään, koska se on niin muotia. Mutta sekin on vain harjoittelun alkua.

Olen ollut aika hidas harjoituksissani, koska löydän joka sivulta asioita, jotka vaativat minua tarkistamaan suhdettani omaan energiakenttääni ja sitä kautta koko maailmankaikkeuden energiaan.  Tässä kohdin huomasin tajunneeni vihdoin myös sen, mikä on se rakonen, josta Eric Pearl kirjoittaa kirjassaan "The Reconnection - Paranna muut Paranna itsesi".  Pohdimme sitä Helmin ja Kertun kanssa viimeksi heinäkuussa Perniössä. Jostakin syystä minä aina nukahdan alkaessani harjoitella rakoseen luiskahtamista. Toinen asia vie toiseen. Jokaisella on todellakin oma tiensä valaistumiseen ja sen kautta sisäiseen rauhaan. Tolle on erinomainen opas, varmaan juuri oikea kirja tähän hetkeen, kun tuntuu, että olen käyttänyt lähes kaikki voimavarani.

Kirjoittelin tätä päivän mittaan silloin tällöin jopa siis  nukahtaen välillä. Valkoiset pilvet ovat jo vaihtuneet harmaiksi, mutta suunta on edelleen sama, lännestä itään. Kohta alkaa sade, tuuli on kova.

Huom. alla olevat linkit eivät enää toimi. Blogin kuvat olivat nk. Googlen albumiarkistossa, joka 2023 lopetettiin. Sukuseuran tiedot olivat silloin seuran silloisilla kotisivuilla Karjalan liiton alla. Sukuseura on sittemmin eronnut Karjalan liitosta eikä uusia kotisivuja ole tehty. (tekijän kommnetti 5.9.2023)

Tässä vielä linkki  heinäkuisen Karjalan matkan kuviini, jotka sain vihdoin liitettyä katsottavaksi. Facebookissa oleilevat saivat linkin jo eilen.  Sain myös vietyä vähän lisää tietoa kotisivuillemme (Kuolemajärven Sirkiät) Karjalan liiton alla. Ne vaatisivat minulta syvempää paneutumista, mutta harjoittelen nyt muuta. Kaikki tässä blogissa julkaisemani kuvat löytyvät myös täältä.


Kissat osaavat sen parhaiten...

Kreetan muistoja

Kuvablogin puolelle olen keräillyt omiin kansioihinsa runsaanlaisesti kuvia matkoilta eri paikkoihin.  Nyt kun pääsy sinne on edelleen estynyt, en halua enkä voi viitata linkillä sinne. Parin viime päivän aikana olen erityisesti kaivannut Kreetalle kuten varmaan osa Facebook-kavereistani on huomannut. En siksi voi olla kirjoittamatta eräästä matkoihini kiinteästi liittyvästä aiheesta, matkapäiväkirjan pitämisestä. Samalla saan tuoda joitakin kuvia tännekin. Niitähän kun riittää. Materiaalia sekä kuvallista että kirjallista on niin paljon, että voin milloin tahansa palata aiheeseen milloin mistäkin näkökulmasta.

Kun luin Kreeta.infon sivuilta Omaloksen tasangosta, kaivoin esiin valokuvat ja matkapäiväkirjan ja jopa matkalla mukana olevat opaskirjat tarkistaakseni siellä käyntini ajankohdan ja mitä olin kirjoittanut. Mutta matkapäiväkirjan teksti ja kuvatkin loppuivat ennen tasangolle saapumistamme. Tasanko levisi silmieni edessä kiehtovana ja mielenkiintoisena, mutta väsymys oli jo iskenyt. Yritin silloin taas kerran paikallistaa jotakin luolaa lähistöllä, mutta.... Muistot alkavat palata jo siitä vähästä, että kohdistaa näkökulman johonkin hetkeen. Tuoksut, äänet ja sää ovat paikalla.

Skootterilla ajo korkeilla paikoilla ja usein pieniä teitä pitkin alkaa iltapäivällä jo uuvuttaa, vaikka olisi kuinka kiinnostunut. Silloin pitää myös tarkoin tietää, milloin on aika lähteä paluumatkalle, ettei joudu ajamaan pimeässä. Syyskuun lopussa ja lokakuun alussa voi myös vesisade yllättää kuten meille muutaman kerran kävi. Onneksi syksyisin sade on lämmintä, mutta sen vuolaus teillä ja kaduilla oli pelottavaa. Autolla ajaessa saattaa olla muita ongelmia, kuten kevään 2007 matkalla koimme.

Myöhään iltapäivällä jälkeen olimme Kali Limeneksen rannalla. Näkymät eivät ole mitenkään mieltäkohottavia.

Osuin Kreeta.infon sivuilla videoon, jossa ajetaan kohti Kali Limenesiä. Se löytyy täältä monien muiden Kreetan videoiden joukossa.  Kali Limenes (Hyvät satamat) on menneinä aikoina ollut siis hyvä satama matkalla Välimerellä, jossa säät erityisesti syksy/talviaikaan ovat pakottaneet etsimään rantautumispaikkaa myrskyn yllättäessä. Näin kävi myös aikoinaan, kun apostoli Paavalia kuljetettiin Roomaan vankeuteen joskus vuosien 59-61 välillä. Lähistöltä löytyy luolia, joissa paikallisen perinnetiedon mukaan häntä pidettiin vangittuna. Paavalin myötä kristinusko rantautui Kreetalle.

Kreetan matkalta Helmi sai inspiraatioita maalauksiinsa.

Kreetan saaren historiallisten raunioiden kaivelu vaatisi suoraan sanoen pitempää oleskelua saarella. Pienelläkin alueella yksi päivä ei tunnu miltään, kun minussa asuva tutkimusmatkailija herää eloon. Meitä on monenlaisia turisteja, saamme ilon hetkiä niin erilaisista asioista. Olen huomannut sen monta kertaa matkoillani kautta elämän. En jaksa kiinnostua ruoasta, juomasta ja huvituksista sen enempää kuin tyydyttääkseni nälkäni ja janoni. Keskustelen mielelläni ihmisten kanssa saadakseni vastauksia kysymyksiini ja täydentääkseni tietojani, mutten jaksa small talkia.

Olen silti ollut pakotettu menemään kaikenlaisiin possujuhliin ja juominkeihin, koska matkaseurani on sitä halunnut. Niiden jälkimainingeista riittää myös muistoja erityisesti Kreetalta. Eräänkin kerran, saattoi olla jopa sama matka, josta liitän tähän juttuun pienen palan, palasimme mahdottoman juopuneina jostakin matkatoimiston tilaisuudesta ja eksyimme hautausmaalle. Hukkasin piilolinssini ja olisi pitänyt ottaa matkakumppanista kuva haudassa tai jotakin vastaavaa. Alkoholi laittaa myös mielikuvituksen liikkeelle, mitä piristettä, ärsykettä tai lisuketta en ole itse koskaan tarvinnut hauskaa pitääkseni. Mutta olin nuorempana helpommin vietävissä.  En välitä tilapäisistä vaikeuksista, joita ympäristö aiheuttaa. Matkakumppanini ovat varmaan sen huomanneet ja voi olla, etten saa heitä välttämättä enää seurakseni. Yksinkään ei ole aina kiva matkustaa.

Palaan niihin matkapäiväkirjoihin, joita on olemassa lähes kaikilta matkoiltani.

1.10.1996 kirjoitin Kreetalla seuraavaa:

"Heräsimme kello 8:n aikoihin. Söimme ja leikimme kissojen kanssa, joita loppujen lopuksi oli viisi pentua. Niistä erityisesti yksi kiintyi meihin, kun syötimme sille juustoa, makkaraa ja maitoa. Aurinko yritti kovasti tunkea pilvien välistä esiin, joita (pilviä siis) tuntui olevan paljon. Muutimmekin matkasuunnitelmaa päättäen Omaloksen sijaan lähteä Rodoposin niemimaalle,

Matkaan lähtiessämme aurinko paistoi. Plataniaksessa (hotellimme oli Agia Marinassa) huomasin kameran jääneen. Jäin hoitamaan edellisenä päivänä hoitamatta jääneitä postiasioita (myöhästyimme edellisenä päivänä, kun posti meni kiinni kello 14.00) ja L lähti hakemaan kameraa. Nyt kirjoittaessani kello on 12.30 ja istumme kahvilassa Kolombarin kylässä. Juomme jääkahvia ja syömme leipää ja niin edelleen. Ja tomaattia.

Kolombarin jälkeen pidimme sadetta hetken tien varrella johannekseleipäpuun alla. Vieressä oli tynnyri, jossa koira oli kettingillä kiinnitettynä. Otin paikasta pari kuvaa.

Tässä kuva kun olen sen johanneksenleipäpuun alla pitämässä sadetta. Koiratynnyri on oikealla.

Kello 14 olemme risteyksessä Aspra Nera takana, Rodoposiin 2 km oikealle ja Ravdouhaan 2 km suoraan. Menemme ensin Rodopokseen. Ajoimme 100 metriä ja käännyimme pilvien pelottamina . Päätimme vilkaista Ravdouhan rannan. Matkalla alas oli vanha pyykinpesupaikka ja kappeli plataanin varjossa oliviipuiden ympäröimänä. Tutkimme paikan kunnolla ja jatkoimme alas rannalle.

Kello 15. Kaikki tavernat kiinni. Kissamos oli jo peittynyt paksuihin pilviin. Pienen tauon aikana, alkoi nimittäin sataa, seurasimme kuinka kylän miehet kokoontuivat veneiden luokse. Päätimme palata  ylös. Kello 15.30 olimme taas kappelin luona pesualtaiden äärellä sadetta pitelemässä.

On todella kummallista, että muutaman kilometrin matkalla juuttuu jonnekin eikä tahdo millään päästä pois. Mies aasin ja kahden lampaan kanssa kulki ohitse ja tervehti. Katsotaan, mitä seuraa.

Olimme takaisin hotellilla noin kello 16.45. Läpimärkinä."

Kali Limenes

Kali Limenesin reitin kirjoitin 16.4.2007 tarkkaan muistiin, mutta paikan kuvaus on lyhyt. Autoa ajaessa ja reittejä valitessa ja karttoja välillä tutkiessa ei ehdi paneutua kirjoittamiseen. Onneksi nykyään runsas kuvaaminen auttaa selvittämään omia polkuja jälkikäteen,

" 15.45. Kali Limenes. Vihdoinkin. Aika rähjäinen viimeisen rannan kylä. Söimme pienessä kuppila/kaupassa kreikkalaisen salaatin ja joimme päälle kreikkalaisen kahvin."

Helmi etsii muistoja tärkeän paikan rannasta.

Palattuamme kävimme syömässä Chani Kokkinissa (Kokkini Hani), joka oli rantapaikka Iraklionista itään ja muutaman kilometrin päästä sisemmälle sijaitsevasta Elian kylästä, jossa asuimme. Istuessamme syömässä koimme oudon hetken, kun maa alkoi täristä. Se oli maanjäristys Kreikan länsirannikolla, joka tuntui siis Kreetalla saakka. Ei mikään ihme, että maa järkkyi sinä päivänä,  sillä toinen matkakumppanini Helmi, pikkuserkkuni, täytti ko. päivänä 75 vuotta, jonka toivomuksesta vierailimme sinä päivänä Kali Limeneksessä Paavalin ja mahdollisesti jopa Jeesuksen jalanjäljillä. Tästä päivästä olen kirjoittanut pitemmän tarinan kuvablogissa 16.4.2008, jota lukemaan ei tätä kautta pääse.

Nyt kun en ole aikoihin päässyt matkustelemaan, voin nautiskella vanhoista matkoista mielin määrin erittäin runsaiden kuvasaaliiden kera. Oikeastaan onkin hyvä palata niihin myöhemmin, ne kirkastuvat mielessä aivan uudella tavalla. Ja on hyvä, että on noita matkapäiväkirjoja.  Vaikka on muutakin tekemistä, mutta tarviiko aina tehdä jotakin?

Kesäretkiä

On mahdottoman piristävää lähteä välillä käymään muualla. Useimmiten riittää naapurikunnassa Keravalla tai Järvenpäässä käynti tai Helsingissä piipahtaminen. Nyt viikolla oli vuorossa vierailu sisareni Raijan luona Virolahdella. Pitkästä aikaa. Sain retkelle mukaan tyttäreni perheen, mutta matkasimme kahdella autolla. Vauveli Alex teki tähän asti pisimmän matkansa ja tuntui myös nauttivan maiseman vaihdoksesta. Hänen isommat sisaruksensa esittelevät hänelle innolla maailman ihmeellisyyksiä. Jokainen eläin ja otus tuodaan näytille.

Tässä sisareni 11-vuotias Netta-koira ottamassa nokosia. Kissat Bege ja Nasu viihtyivät päivät ulkona enkä oikein saanut niistä kuvia, koska ne päivät pitkät lymyilivät maastossa.

Sääkin suosi meitä, aurinko helotti ja siellä Venäjän ja Suomen rajan tuntumassa oli suorastaan hellettä koko ajan. Kun eilen illalla kurvasin kotipihaan, alkoi sataa kaatamalla,. Näytti siltä, että täällä onkin tullut vettä koko ajan. Tämäkin päivä valkeni harmaana eikä juuri tee mieli mennä kastelemaan jalkojaan märkään ruohikkoon. Sade on pieksänyt osan korkeista kultapiiskuista ja rohtosalkoruusuista maahan. Omenapuiden oksatkin tuntuivat roikkuvan entistä enemmän ajotielle aidan yli täynnänsä omenanraakileita.

Menomatkalla pysähdyin Ahvenkosken jälkeen tarkoituksena piipahtaa tutussa rannassa kuvaamassa maisemaa merelle päin, sitä kuvaamaani ja myös omassa pankkikortissani olevaa maisemaa, joka löytyy myös kenelle tahansa Nordean korttikuvagalleriasta. Mutta enpä enää päässytkään rantaan, koska siitä yli rakennetaan uutta moottoritietä. Maailma ja ympäristömme muuttuu, siinä paikassa ei jatkossa enää pysähdytä noin vain luonnon ihailua varten, jollei sitten alueelle jätetä pysähdyspaikkaa, jos vaikka vanha tie ja kioski säilyvät, kuten pikku koppi animaatiossa antaa ymmärtää. Jos ehtisi kaikkiin asioihin tutustua, niin olisin toki löytänyt etukäteen tietoa Loviisa-Kotka moottoritien eri kohdista netistä. Kopion sieltä havainnekuvan Ahvenkosken kohdasta, mutta tulevia näkyviä voi myös katsoa panoraamakuvana ja animaationa ajettaessa länteen tai itään.

Arttu oli matkakumppanini meno- ja paluumatkalla. Halusin nimittäin käydä myös jokakesäiseen tapaani tervehtimässä äitini ainoata elossa olevaa siskoa, Kerttua. Hän ilahtuu vierailuista aina kovasti, koska ne ovat hyvin harvinaisia. Palasimme siis nykyään käyden matkalla Kouvolaan kuuluvassa Anjalassa tervehtimässä tätiäni, jonka kunto on vain entisestään heikentynyt. Hän ei tunnu enää pystyvän edes omin voimin liikkumaan, samoin näkö ja kuulo ovat edelleen huonontuneet. Mutta hymy oli entisensä.  Hän kaipailee kovasti Ruotsissa asuvia kolmea pikkuveljeään. Näytän olevan ainoa sukulainen, joka käy häntä tapaamassa. Eipä tuo kerran vuodessa ole paljon mitään. Hänen ainoa tyttärensä arveli, että vanhuus pelottaa ihmisiä ja siksi he jättävät vanhusten luona vierailut väliin. Niinhän se on. Poissa silmistä, on myös poissa mielestä. On ikävää saada muistutus kenen tahansa vanhan ihmisen kautta siitä, että vanhuus mahdollisine rajoituksineen on meillä kaikilla edessä. Vanha sukulainen saattaa tuoda myös omien vanhempiemme kuolemat liian lähelle. Jos vaikka joku tapaaminen on se viimeinen, niin minulle se ei ole niin. Me tapaamme sitten uudelleen siellä toisella puolella.

Anjalasta ajoimme Muhniemen hautausmaalle, jossa Arttu näppärästi siivosi ja haravoi isoisoisovanhempiensa haudan. Yleensä poikkeamme siellä käydessämme myös  hautausmaalle haudattujen muiden sukulaisten haudoilla. Arttu keräsi isojen mäntyjen pudottamia käpyjä. Minulle palasi taas mieleen muistoja mummon hautajaisista marraskuussa 1959, jotka jäivät erityisen traumatisoivasti mieleeni. Olin silloin Artun ikäinen ja kuolema oli todella pelottava asia. Olen varmaan joskus kirjoittanut siitä, kuinka koko nuoruuteni näin unia niistä hautajaisista pakenemalla avonaista arkkua tai haudasta pystyssä olevaa jalkaa. Mummo oli 67-vuotias kuollessaan.




Olen kuvassa eturivissä käsi kasvoilla. Vierelläni oikealla puolellani viime vuonna kuollut pikkusiskoni Päivikki ja vasemmalla Raija, jonka vieressä seisoo äitini kukkaseppel sylissään. Äidin vieressä hunnutettuna sisarussarjan vanhin Lempi.  Raijan takana enoni Einon vaimon Martta, jonka hauta on myös Muhniemessä. Päikin ja minun takana seisoo tätini Kertun mies Erkki.  Päikin vieressä kasvot poispäin sisareni Heljä ja reunimmaisena Hilkka, Ruotsissa asuvan Yrjö-enon vaimo. Valkoinen rakennus taustalla on Muhniemen kappeli.

Tiedän, että moni paheksuu minua blogeissani ja myös facebookissa esiintyvän avoimuuteni takia, mutta en halua enkä tule luopumaan linjastani. Olen kurkkua myöten täynnä kaikkea pinnallisuutta, jota maailmamme on pullollaan. Välillä Facebook myös tuntuu minusta yhdeltä säksätykseltä, toistolta ja pinnallisuudelta, varsinkin, jos ei itseä haluta pistää likoon. Se on mahtavan hieno foorumi jakaa asioita, elämyksiä, kokemuksia oman elämän varrelta. On joka tapauksessa hienoa olla siellä mukana huolimatta ajoittaisesta kyllästymisestä. Ylipäänsä on mahtavaa, kuinka paljon ja helposti nykyaika antaa meille mahdollisuuksia osallistua monenlaisiin asioihin. Blogeissani on mahdollisuus myös antaa kommentteja kuten Facebookissa. Harva kuitenkin uskaltaa suoraan sanoa mielipiteitään eikä se aina ole edes tarpeen. En minäkään halua missään nimessä loukata kenenkään tunteita. Ihailen kovasti Facebookissa ihmisiä, jotka osaavat leikitellä. Itse olen siihen useimmiten aivan liian vakavamielinen.

Pikkuvauvatkin joutuvat isompien sisartensa kautta entisä aikaisemmin uuteen maailmaan, josta minun lapsuudessani ei ollut tietoakaan. Alex ja Anna katselevat Muumi-videota Annan Lumia-puhelimesta.