torstai 13. joulukuuta 2012

Joulun alla ei tarvitse tuskailla


Olisi varmaan aika kaivaa vanhat joulunaluskirjoitukset esille. Onko tapahtunut kehitystä omissa asenteissani ja ajatuksissani? Kurkistin viime vuoden blogiini, jonka olin kirjoittanut 16.12.2011. Totta, silloin olin jo tuntenut ympärilläni joulustressin enkä itse oikein voinut muuta kuin leppuutella, vetelehtiä ja levätä, koska olkapääni olivat niin kipeät. Ajattelin olla joulun ihan hissukseen. Joulukortitkin olivat vielä kirjoittamatta.
Tänään pehmennän juttuani vanhoilla valokuvilla lapsuuden kotitanhuvilta.
Entäs tänä vuonna. Tänä aamuna huomasin, että patterit olivat kylmät enkä voinut käydä suihkussa, kun hanasta tuli vain kylmää vettä. Siispä pelkoni oli toteutunut, öljy oli loppunut. Olin työntänyt ajatuksen sen loppumisen mahdollisuudesta koko ajan kauemmaksi. Edellinen öljylaskukaan ei ole vielä kokonaan maksettu!

Olihan minulla muitakin pulmia ratkottavana, vielä isompia. Mahtava asianajajan lasku oli saapunut alkuviikosta, jonka rahoitusta yritin selvittää. Mutta onneksi tunnen nyt itseni pitkästä aikaa vahvaksi kohtaamaan kaikki mahdolliset ilkeydet, joita ehkä vielä joudun ottamaan vastaan, kyykyttämiseni ja kiusaamiseni on aika loppua tähän. Kun ajattelen menneitä kolmea vuotta, tajuan, kuinka paljon minua on kiusattu. Kun ihminen on heikoilla, on myös niitä, jotka oikein tuntuvat nauttivan siitä. Vähän on melkein pakko tässä takertua vaikeuksiin, joita näköjään nyt sitten kolmena joulunalusena on eteeni tullut. Miksikö? Koska kirjoittamalla ajan niitä kauemmas ja pois. Joulukuussa 2010 aioin tarjota asioitani hoitavalle asianajajalle lounaan kiitokseksi. Sen kummempaan neuvotteluun ei silloin pitänyt mennä, koska kaikki tieto oli liikkunut kirjallisesti eikä minun sanomisillani koko aikana ollut sen kummempaa merkitystä. Päinvastoin, puhumiseni vain ärsytti. Tuona kertana minua höykytettiin ja itketettiin eikä lounas sitten kelvannutkaan. Mutta ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan. Siitäkin "lounaasta" ilman lounasta maksan 135 euroa ja 31 euroa alvia päälle.
sinne kaipaan takaisin mullan tuoksuun, kevään tuntuun... Tässä on isäni kuva äestyksestä Siukolan "Niitulla" 1930-luvulla.
Minulla se käynti johti terapiakäynteihin, jotka onneksi eivät maksaneet minulle mitään. Keskustelut olivat antoisia ja auttoivat minua voittamaan pelkoni, joka vaani takana ja edessä joka hetki. Olisin tarvinnut niitä lisääkin, mutta en rohjennut ottaa enää yhteyttä seurakunnan perheasian neuvottelukeskukseen, josta olin avun saanut. Ajattelin, että muut tarvitsevat tukea enemmän kuin minä. Jos olen aivan rehellinen, minun ongelmani oli vain se, että olin kokenut hyvin ikäviä asioita henkisen väkivallan kautta ja vapauduttuani koin sitä muultakin taholta pääsemättä kurimuksesta mitenkään irti. Taituin mutten katkennut eikä sellaista tahdota hyväksyä. Lisäksi syytin vaikeuksista vain itseäni ja koin, että minun on myös itse niistä selvittävä. Tällaiset tapaukset saattavat oikeasti tappaa ihmisen, niin karmeita ne ovat. Niissä voi seota lopullisesti, tehdä jotakin arvaamatonta tai sitten voi sairastua. Kun ne ovat sellaisia, että alkaa syyttää itseään jopa vainoharhaisuudesta, koska pahuus voi olla niin hyvin peiteltyä, ollaan vaikeista vaikeimmalla tiellä.

Oli jotenkin itkettävää huomata, että tämä kuva on ollut varmaan rakas äidilleni. Hän on kirjoittanut kuvan taakse: Lotta, Piiu ja Markku. Lotan muistan hyvin, mutta mitkä olivatkaan niiden kahden muun hevosen nimet varhaislapsuudessani?
Minähän sitten sairastuin. On ollut paljon erilaisia vaiheita ja soisin jo niiden olevan lopussa.

Joulukuussa 2010 olin jo jopa lopettamassa kirjoittamistani, koska kyseenalaistin itseni tapahtuneen johdosta. Yritin monella tapaa koota itseäni kokoon ja nyt löysin tämän kappaleen eräästä kirjoituksestani:

" Fromm tarkastelee aihetta monelta eri kantilta. Minun onkin aivan mahdoton tuoda esille niitä kaikkia näkökohtia, jotka hän ottaa esille etsinnässään pureutuessaan ihmisyyden ytimeen. Huomaan löytäväni hänen ajatuksensa omasta ajattelustani ja maailmankatsomuksestani, kun luen kirjan viimeiset lauseet, jossa hän kiteyttää kirjan sanoman. Humanistisen etiikan korkeimmat arvot ovat itsensä rakastaminen ja inhimillisestä itsestään kiinni pitäminen. Jotta ihminen voi luottaa arvoihin hänen pitää suhtautua vakavasti omaan itseensä, elämäänsä ja onneensa, olla rohkea oma itsensä ja elää itseään varten. Selvyyden vuoksi pitää mainita, että Fromm pohtii kirjassa myös itsekkyyttä hyvinkin pitkään, koska ”älä ole itsekäs” on lause, jota terotetaan ihmisille lapsesta lähtien. Se on tehokas ideologinen väline, jolla tukahdutetaan spontaanisuus ja persoonallisuuden vapaa kehitys, syyllistetään, pakotetaan nöyrtymään jne. Maailmassa vallitsevat myös toiset vastakkaiset arvot, jotka kilpailuyhteiskunta on tuonut etemme, häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu. Pieni ihminen on hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän osaisi ja jaksaisi pitää itsestään ja luovuudestaan huolta ja oman maailmansa eheänä, loppu hoituisi itsestään."

Olin silloin selaillut Erich Frommin kirjaa "Ihmisen osa" ja lukenut siellä kohtaa, jossa hän käsittelee "produktiivisuutta". Luin nuorempana ahkerasti Frommin kirjoja ja niitä on vieläkin kirjahyllyssäni. Hän kun vastasi moniin kysymyksiini.

Mennyt maailmani.
Mutta kyllä ihmisen selviytymiskeinot ovat monet. Voin vieläkin melkein elävästi tuntea sen tuskan, jonka vallassa elin tuolloin. Nyt minun on vaikea uskoa, että siitä on jo kaksi vuotta. Silloin pakenin jouluksi pohjoiseen.

Ihme ja kumma sain tänä vuonna suurimman osan joulukorteista kirjoitettua ja tänään jopa vietyä postiin. Vanhat joulukorttivalikoimani ovat pohjattomat. Öljykin tuli tilattua, mutta kaikki muu on edelleen rempallaan. Joulu varmaan menee siinä sivussa.

Siinä varmaan on Lotta oikealla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti