perjantai 2. marraskuuta 2012

Nostalgiaa

Ei ole mitenkään ei-tavanomaista, että minulla on haikea olo. Vanhat valokuvat kun kummasti vievät menneeseen aikaan, aivan lähelle sitä, ikäänkuin se aika olisi tuossa ohuen verhon takana. Olen tutkinut aiemmin skannaamiani kuvia, tulostanut joitakin isompana  ja vienyt niitä Facebookiin suljettuun sukuseuran ryhmään. Olemme serkkujen ja pikkuserkkujen kesken keskustelleet siellä niistä. Aina tuntuu  joltakin löytyvän uusia valokuvia, joista iloitsemme. Onneksi kamera on ollut usein mukana, kun sukua on kokoontunut.
Kaksoisvalotus lukee tämän isäni kuvan alla. Siinä pikkuveljeni Kaarlo kuvaa sisartani Päivikkiä.
Tänään kuljeskelin Hyrylässä odottaessani, että huoltoasemalla vaihdetaan talvirenkaat autooni. Poikkesin kirjastossa.  Palatessani kevyemmän kassin kanssa takaisin, otin valokuvia. Oli tosin harmaista harmain päivä. Koska edellisenä iltana olin "mennyt sisälle" joihinkin vanhoihin 1950-luvun valokuviin, käänsin kamerani ottamaan mustavalkoisia kuvia.

Viime syksystä saakka kävin silloin tällöin kuvaamassa kotipaikkani keskustaa, koska olin valinnut taidehistorian proseminaariaiheeksi Hyrylän torin. Aiheen valinta oikeastaan kuvaa ainoastaan sitä, että olen herkkä innostumaan aiheesta kuin aiheesta, johon liittyy historiaa, nykypäivää, maisemaa, ihmisiä. Jälkikäteen olin itse asiassa tyytyväinen aiheeseeni myös siksi, että viime talvena en olisi millään jaksanut lähteä tutkimusretkilleni kauemmas. Proseminaarin aihekin pitää olla hyvin rajattu. Opiskelun myöhemmissä vaihessa kuten gradussa tai väitöskirjassa aihetta voisi syventää ja laajentaa. Nyt tosin mieltäni kalvaa, että työni viimeistely on kesken kuten myös viimeisen esseen kirjoittaminen.

Varsinainen työ tuli kuitenkin tehtyä viime lukukauden aikana. Loppusilauksen antaminen seminaarityölle on vain pieni värinä veden pinnalla. Saamattomuuteni kuristaa minua. Eikä tuo kaikki vaatisi kovin suurta ponnistusta. Ehkä kävely syksyisen harmaan "kylän" läpi antaisi edes pienen työnnön jatkaa loppuun saakka. Niinkö ajattelin?

Lähdössä jonnekin- varmaan jollekin pikkuretkelle, koska matkalaukku on mukana. Isäni ja äitini kotipihalla joskus kauan sitten, kuitenkin ennen 1959, koska oikealla oleva puu on vielä pystyssä.  Tämä kuva herätti mahdottoman paljon muistoja tuosta minulle niin rakkaasta pihapiiristä.

Sitten yhtäkkiä kesken kaiken kuulet suru-uutisen. Tuntuu, että maa katoaa altasi. Vaikka et ole tuntenut ihmistä edes kunnolla, olet kuitenkin jotenkin tuntenut luoneesi siteen häneen. Jospa olisit tiennyt viimeksi hänet tavatessasi, että hänen aikansa koittaa niin pian. Et olisi varmaan silloin edes maininnut, että olet itsekin sairastellut selityksenä saamattomuuteesi. Kadotit hänen käyntikorttinsa, mutta sehän ei voinut olla syy siihen, ettet soittanut hänelle tai et edes lähettänyt viestiä. Ikäänkuin aina luulee, että aikaa on yllin kyllin. Mutta sitä ei olekaan. Kenen tahansa aika maan päällä voi katketa hetkestä toiseen. On ehkä kornia osallistua hautajaisiin, jos et edes kertonut ihmisen eläessä, että hän oli sinulle tärkeä, että ihailit häntä?

Mustavalkoisten valokuvieni nostalgiaan tuli yllättävä katko. Mutta suuri osa niistäkin kuvaa ihmisiä ja paikkoja, joita et enää koskaan tapaa. Koko loppuelämä on sitä samaa. Tuntemiesi ihmisten joukot ympärilläsi harvenevat. Ex-anoppini Aino totesi hänen luonaan tänään käydessäni olevansa ikivanha.



Vein hänelle aikoinaan ottamani valokuvan, ajasta ennen. Siinä hän seisoo neljän sisarensa kanssa noin 30 vuotta sitten, kun kaikki sisaret olivat vielä elossa. Hän ei millään tahtonut uskoa, että heistä kaikki muut patsi hän olivat kuolleet aikoja sitten ja hän yksin oli hengissä. "Entä Otto?", hän kysyi. Otto oli hänen veljensä, joka oli kuollut jo ennen sisaruksia. Yritin tavoittaa ajan, jonka hän muistaa. On omituista, että siitä ei saakaan kiinni. Käykö lopulta niin, että ihminen unohtaa kaikki epämiellyttävät asiat? Onko niitä kenties kertynyt liikaa, eikö muisti enää kestä?  Siinä samassa muistin mukana menee paljon muutakin. Jäin sitä pohtimaan, mutta en saa siitä kiinni, jotta ymmärtäisin täysin.  Ihminen jää odottamaan. Mitä odottamaan? Kuolemaako?. Päivät ovat yksitoikkoisia, yhtä harmaata kuukausi kuukauden jälkeen. "Kohta on kesä", hän sanoi. "Ensin tulee talvi ja joulukin.", minä korjasin.  Onko sillä oikestaan enää merkitystä?  Päivät kuluvat ruokailusta toiseen. Sitten nukutaan ja välillä ulkoillaan. Hän pohti myös sitä, minne hän menee, kun hän pääsee sieltä pois. Kesämökille hän ei voi talvella mennä. Lattialla oli iso matkalaukku, jossa oli koko hänen omaisuutensa. Vaatekaappi, jossa olivat hänen ulkoiluvaatteensa oli lukittu. Hän kertoi käyvänsä yksin ulkona kävelemässä. Oliko hän yrittänyt karata, tuli mieleeni.




Näissä kuvissa on nostalgiaa vaikka muille jakaa. Tosin ei varmaankaan vieraammalle avaudu.

Ikäänkuin ihminen olisi osittain poistunut omasta itsestään. Niinkuin minäkin, kun kirjoitan toisessa persoonassa, olinkin sinä, kun suru-uutinen saapui. Ihmisen minuuden rajaviivat muuttuvat vanhetessa. Ainon tapauksessa ikäänkuin kaikki vanhuuden vuodet olisivat sulaneet pois. Niiden jälkeen tapahtuneiden osalta hän joutuu tietoisesti pinnistelemään eikä onnistu muistamaan. Minut hän tuntee heti ja kutsuu oikealla nimellä. Hän on sama ihminen, muttei kuitenkaan täysin sama. Minun on löydettävä uusi tapa kommunikoida, jolla yritän tavoittaa tai edes ymmärtää häntä. Siinä minulla miettimistä.

Tuusulan seurakuntatalo on jo hylätty ja odottaa purkamista. Uusi nousee tilalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti