keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Pyörteessä päivien keskellä

En yhtään tiedä, mitä aion kirjoittaa tai oikeastaan, mitä sormeni yhdessä näppäimistön kanssa valitsevat. Pitää varmaan pitää pikku tauko Facebookin kanssa. Miksikö? Etten joudu ihan koukkuun sinne!

Sukuseuran sivuilla syntyi äskettäin jatkuvaa liikennettä, jossa minä tietenkin olen runsaasti mukana kuvin ja kommentein. Oman sukuhaarani serkukset ovat innostuneet keskustelemaan kuvien kautta. Arja-serkku sen oikestaan aloitti lähtiessään vauhdilla ja ryminällä mukaan Facebookiin. Sukuseuran ryhmäsivuilla olen yleensä vain minä harvakseltaan julkaissut jotakin ajankohtaista. Nyt on albumeista kaivettu esille  kuvia menneiltä vuosilta, joista monet ovat minullekin aivan uusia ja ennennäkemättömiä. Sovimme Arjan kanssa, että laitamme sukuseuran ryhmäsivut suljetuksi, jotta kuka tahansa ei voi käydä siellä enää ja voimme vapaammin keskustella kuvien kautta. Ne eivät ole mitkään nk. viralliset sivut olleetkaan. Ajattelin vain aikoinaan, että perustamalla Facebook-sivun saisimme hyvän ja helpon väylän keskinäiseen yhteydenpitoon. Sukuseuran hallitus on tietoinen, missä mennään. Kommentteja ei ole tullut, koska useimmat heistä eivät ole Facebookissa.  Sukuseuran kotisivut löytyvät Karjalan liiton jäsenyhdistyksen sivujen alta nimellä Kuolemajärven Sirkiät ry.


Tämä kuva on kesältä 1951. Sisareni Heljä  (2v) vasemmalla ja minä (4 v) oikealla äidin puutarhan reunalla. Päivikki oli silloin vauva, syntynyt maaliskuussa.

On siis hienoa, että keskustelua syntyy. Joku muistaa kuvan kautta jotakin, tunnistaa kuvassa olevan tuntemattoman henkilön, toinen taas lisää jotakin uutta. Emmehän enää nykyään käy kylässä toistemme luona kuten joskus 1950-luvulla, lapsuudessamme. Jos tapaamme jossakin tilaisuudessa, niin tilaisuuden loputtua suurimmalla osalla on mahdottoman kiire pois, että silloinkaan ei ehditä vaihtaa puoltakaan sanaa.

Tämän kuvan olen lainannut netistä. Riippukeinu, sohva, sänky, kirjat ja luonto eläimineen ympärillä, mitä muuta me oikein tarvitsemmekaan!

Kiire on tämän ajan syöpä. Yritän itse parhaani mukaan välttää sitä. Lähden kaikista tilaisuuksista useimmiten viimeisenä pois. Usein tulen paikalle myös ennenaikaisesti ehtiäkseni havannoida ympäristöä, ottaa mahdollisesti valokuvia. Jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa haluaisin keskustella kiireettömästi, mikä ei aina onnistu.

Pitkiä puhelinkeskusteluja en harrasta, mutta eivät muutkaan. Sain työelämän aikana puhelimesta tarpeekseni, koska se oikeasti yleensä aina keskeytti työn alla olevan asian. Sain työaikana myös sähköposteista tarpeeksi. Itse käytin sähköpostia aktiivisesti puhelimen sijaan. Käytin paljon aikaa ollakseni viestissäni selkeä. Useimmiten asiakkaat ja useat työtoverit eivät niitä edes lukeneet loppuun. Voisin ilkeästi sanoa, että lukutaito tuntui silloinkin monella olevan hakusessa. Sähköpostin käyttö on tarkoitettu vain kirjoitus- ja lukutaitoisille. Facebook näyttää sopivan kaikille. Sieltä voi valita parhaat palat ja jättää muut huomiotta. Ja se voi viedä mennessään. Hyvä uuden ajan kommunikointimuoto ja sellaisenaan hieno juttu.


Avenue des Champs Èlysées, kuva löytyy täältä , josta lainattu tänne. Pitääpä katsoa kuvistani, mitä kuvia minulla on paikalta.

Blogia aloitin kirjoittaa keväällä 2008 ennen eläkkeelle lähtöäni. Huomasin maailman muuttuneen myös eräässä toisessa asiassa. Emme enää kuuntele toisiamme. Ajattelin, että lopetan omat juttuni ja jatkossa kirjoitan niistä. Näin minulla on aikaa kuunnella muita ihmisiä. On totta, että meillä ihmisillä on tarve keskustella ja jakaa asioitamme. Myöhemmin,  ikävän oikeusjuttuni tiimoilla olen kyllä puhunut ja puhunut niin paljon, että en enää halua siitäkään puhua mitään ja tuskin edes kirjoittaa. Oikeudessa en saanut koskaan sanoa missään tilanteessa mitään ilman, että suuni tukittiin asianajajani toimesta.

Tämänkin kuvan olen jostakin lainannut. Nämä kuvathan eivät nyt mitenkään liity tähän kirjoitukseen, mutta rauhoittavat sekavaa mieltäni. 

Maailma on täynnä sanoja, puheita, kirjaimia, kuvia, mielipiteitä ja ajatuksia. Minun maailmani tänään on aivan eri maailma kuin se, missä elin lapsena, nuorena, perheenäitinä.  Katson vanhoja aikoja objektiivisesti, yritän pinnistellä muistaakseni vieläkin enemmän päästäkseni asioiden taustojen äärelle. Haluan ymmärtää tarkoituksia, haluan otteen omasta ajastani, koska olen sen elänyt joka solullani. Lapsuuden ympäristöni ja kokemukseni vievät minut poismenneiden ihmisten kautta kauemmas menneisyyteen. Yritän vielä enemmän, ehkä välillä liikaakin. Yritän etsiä tietoa muiden kirjoituksista, käytän elämän kokemustani apuna. Niin tekevät muutkin, en ole mitenkään ainutlaatuinen.


Nyt Alex saa jo omenan rikki, kun on kaksi hammasta.
Viime aikoina olen ollut monestakin syystä epätoivoinen. Päivät kuluvat liian nopeasti. Minusta on alkanut tuntua, että kaikki pitää olla heti ja juuri nyt. Jos joskus kirjoitukseni lomassa teen kotitöitä, syön tai lepään, on kirjoittamani juttu sillä välin vanhentunut ja jää julkaisematta.  Monena päivänä on tullut mieleen, että ehkä minunkin on luovuttava, luettava jatkossa vain muiden tarinoita. Kirjoja ilmestyy tuosta vain koko ajan. En ehdi edes lukea kuin murto-osan tai pätkän sieltä tai täältä sen sijaan, että paneutuisin syvällisesti jonkun toisen luomaan maailmaan syvälle ja sille antautuen. Vilkas mielikuvitus, joka ruokkii inspiraatioita ja tahtoo luoda, sehän on vain riesa.

Talvi tulee lumineen ja peittää keskeneräisen ja sotkuisen pihamaan. En tarvitse todistusta opinnoistani, voin jättää lopputehtvät tekemättä. Sen sijaan voin käydä talvi-unille ja aina herätessäni lukea pätkän kirjakasasta sängyn vieressä. Omenia riittää jouluun saakka eikä nukkuva tarvitse edes paljon ruokaa. Lapset ehkä kurkistavat joskus ovesta, kunhan ovat raivanneet lumen läpi tien ovelle. En ole tippaakaan masentunut kuten joku voi päätellä, mutta ...... Huomenna saan lisää virikkeitä kirjamessuilta.

Tässä kuvassa serkkuni Arja oikella vanhempineen. Minä kyykistelen keskellä. Heljä äidin käsikynkässä vasemmalla ja Päikki-pallero äidin edessä. Keskellä Marita ja Urho Lehtonen, vanhempieni ystävät Helsingistä. Aikuiset ovat varmaan lähdössä jonnekin autoilla. Se on pääteltävissä. Kesä 1953.

4 kommenttia:

  1. Merja, luin taas kirjoituksesi - JA KUVAT. Olen siivonnut kirjahyllyä (voih) ja epämääräisesti poukkoillut sinnetänne saamatta mitään aikaan. Kirjoituksestasi heijastui tuttuus, taas!
    Yritän lähettää kommenttini ohjeittesi mukaisesti, se edellinen kaatui varmasti osaamattomuuteeni. Saas nähdä...Maj-Lis, kirjamessuille minäkin mut la tai su

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maj-Lis, kiitos. On aina hienoa tajuta, että on muitakin kaltaisia. Olin eilen kirjamessuillta samaan aikaan Päivin kanssa,muttemme tavanneet. Jäi paljon katsomatta,kokematta ja tekisi mieli lähteä uudelleen. Mutta täällä kotonakin on paljon tekemistä. Myös niiden kirjojen kanssa. terveisin Merja

      Poista
  2. Ihmisten tapa kommunikoida tosiaan muuttuu koko ajan. Internet on tuonut aivan uuden nopeuden elämään, niin työhön kuin muuhunkin. Muutos on uskomattoman suuri lyhyessä ajassa. On vaikea uskoa, että muutostahti jatkuisi samanlaisena, mutta kuka tietää. Aivan ihana tuo kortti. Toivottavasti jatkat blogin kirjoitusta.
    Minulla on paljon sukulaisia jotka vastaavat kysymykseen mitä kuuluu antamalla listan töistä, joita ovat tehneet. Vaikka se ei ole ollenkaan mitä kysyin. Joskus se harmittaa, mutta se on kai vaan lapsuudessa opittu tapa. Minusta heidän identiteettinsä ja omanarvontuntonsa on täysin sidottu tuohon suorittamiseen. Vaikka kiinnostavinta ihmisessä on kyllä muut ominaisuudet kuin tehdyt työt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Kyllä siinä pelkän olemisen opettelemisessa olisi harjoiteltavaa enkä edes tavoittele sitä. Tärkeämpää on oppia elämään hetkessä, on se sitten työtä tai lepoa tai jotakin muuta. Suorittaminen ja sen raportointi on kyllä meissä verissä, mutta kiire se vasta pahaa onkin. Pakenen sitä.

      Poista