keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Ihmettelyä

Vaahteroiden latvat punastuvat melkein silmissä päivästä toiseen. Onneksi nämä lämpimät päivät avaavat korkeiksi kasvaneiden salkoruusujeni varsissa olevia runsaita nuppuja kauniiksi kukiksi. Suurin osa näyttää olevan vaaleanpunaisia, vain yksi tummista tummin ja yksi punainen ovat joukossa mukana. Olen siirtänyt ne lähemmäs työhuoneeni ikkunaa nauttiakseni niiden kukkaloistosta vielä pitkään. Yritän edelleen suhtautua  noihin kaikkiin  tekemättömättömiin töihini pihalla ja varastoissa lempeästi. Jokin viesti oli siinäkin, että ruohonleikkuukin jäi sunnuntai-iltana kesken. Tyttäreni mies laittoi leikkuriin uuden käynnistysnarun katkaisemani tilalle, mutta nyt leikkuri ei suostu pysymään käynnissä niin kauan, että saisin koko pihan leikattua vaan moottori pysähtelee välillä itsestään. Mutta so what?



Maanantaina  lääkäri Hyvinkäällä määräsi minut olemaan parisen päivää mahdollisimman vähän oikean jalkani varassa. Tajusin itsekin, että nyt ensi arvoisen tärkeää itselleni on saada täysi terveys takaisin. Siihen sisältyy myös jalkani tulehduksen karkotus. Kirjoitinkin tilanteestani nivelreuma-blogissani eilen. Siis minulla on ikäänkuin lupa laiskotella.




Unohdin ko. blogissa kuitenkin mainita, että vaikka "tuijotankin omaan napaani" nyt näissä blogeissani enemmän kuin olen koskaan tehnyt, niin elämässäni on paljon muutakin. Kukaan muu ei ole meidän asioistamme oikeasti kiinnostunut, vaikka saatamme joskus niin kuvitella. Facebook esimerkiksi on mitä selkeimmin sitä omaa näkökulmaa paljastavaa. Kukin omalla tavallaan tuo itselleen tärkeitä asioita lyhyesti esille. Eikä siinä ole mitään pahaa, hieno juttu koko facebook, mutta niin mahdottoman pinnallinen. Etenkin tällaisen syvyyttä ja sisältöä kaipaavan immeisen mielestä, jolle pelkät otsikot ja lyhyt-uutiset eivät koskaan riitä.


Lukemassa Kristiina Vuoren "Näkijän tytärtä"

Edellisestä pääsen sopivasti seuraavaan. Luen nimittäin parhaillaan muun muassa historialliseksi viihderomaaniksi luokiteltua Kristiina Vuoren kirjoittamaa "Näkijän tytär"-nimistä teosta. Teos siirtää lukijansa 1200-luvun Suomeen, lähinnä Varsinais-Suomeen ja vielä enemmän Hämeeseen, jossa ei millään tahdota päästää irti vanhoista kansanuskonnoista kristinuskon vallatessa Suomea. Kustannusosakeyhtiö Tammen tänä vuonna julkaisemassa teoksessa on 569 sivua. Järvenpääläinen kirjailija käyttää taiteilijanimeä ja häntä on jo kutsuttu Kaari Utrion seuraajaksi. En itse viitsi aloittaa kirjablogin kirjoittamista, koska netti on niitä tulvillaan. Vähän googlaamalla löytyy tarkat selvitykset kirjasta kuin kirjasta. Täältä Kirsin kirjanurkasta löysin myös nyt tarkan kuvauksen tästäkin teoksesta. Mutta aihe on erittäin mielenkiintoinen eikä kirjaa voi päästää käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun. Kirjan tekstistä näkee, kuinka kirjoittaja on syvällisesti paneutunut aiheeseen, sanat muuttuvat näkymiksi ja voin sen mukana itsekin kuvitella itseni Suomen keskiaikaan, esi-isieni maille. Kirjan epäonnistuneesta kansikuvasta olen täysin samaa mieltä kuin linkin takana olevan blogin kirjoittaja. Mutta se vain osoittaa, että kannattaa katsoa asioita pintaa syvemmältä.

Sukututkimuksen jatkokurssi Helsingin Karjalatalolla

Tällä viikolla olisi aiheellista edes hiukan kerrata viime vuoden sukututkimuskurssien aineistoa, jotta saisin seuraavasta kurssista entistä enemmän irti. Nimittäin olen menossa ensi viikonlopuksi Karjalan liiton järjestämälle sukututkimuksen jatkokurssille. Opettajana on Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen toiminnanjohtaja FT Kari-Matti Piilahti. Hän on tietääkseni Suomessa ainoa sukututkimuksesta väitellyt tohtori. Pitääpä olla tarkkana. Odotan nyt enemmän tietoa myös Vanhan Suomen tutkimuksista.



Sekaiset paperit ja sekainen pää

Kun järjestelen ja selailen sekaisin olevia  papereitani viime talven ajalta, olen jälleen kerran ällistynyt siitä, kuinka paljon kaikkeen osallistuin ollen vain puolittain tietoisena tästä maailmasta, mahdottoman toisaikaisena. Ei ole mikään ihme, jos tiedosta paljon on jäänyt mieleen painumatta. Kuinka paljoon me ihmiset oikeasti pystymmekään olematta täysillä mukana elämämme asioissa. Vähän samaa ainesta tuossa lienee kuin ne vuosikymmenet naisen ruuhkavuosia, kun tuskin ehti pysähtyä hengähtämään työn, pitkien työmatkojen, lasten ja kodinhoidon välillä. Silloin kun vielä tyhmästi otti kyseenalaistamatta itselleen kaikkien asioiden taakan. Tässä kohden ajattelen usein myös äitiäni ja entisaikojen naisia. Heillä ei  usein ollut ulkopuolista vaativaa työtä ja työmatkoja, mutta riittävästi muita hankaluuksia ja ongelmia päihitettävänä. Samoja kysymyksiä pohtivat itseasiassa myös tämän päivän nuoret naiset kuten tänään luin uusimman  "Voi hyvin"-lehden pääkirjoituksesta. Siinä päätoimittaja Krista Launonen kertoi pähkäilleensä kuukausikaupalla, mitä tekisi, kun mies menee aina töiden jälkeen syötyään nukkumaan hänen jäädessään hoitamaan kotitöitä. No, kirjoituksessa etsitään sitten ratkaisuja, kun asiasta aletaan keskustella toisten kanssa. Siinähän se on, että ongelmiin pitää puuttua tuoreeltaan. Uskon monien sen osaavan, mutta minä huomaan olleeni täysi tohelo. Ja siitä sain sittemmin kärsiä. Mutta samoja ongelmia on ollut vastapuolillakin.









1 kommentti:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista