tiistai 28. elokuuta 2012

Yritän parhaani

mutta joka aamu herään epätoivoisena. Onneksi olotilani paranee vähäsen päivän mittaan keskittyessäni kaikkeen muuhun. Pahinta oli varmaan se, kun viime perjantaina piti palata nyt jo kaukaisiin aikoihin, muistella niitä, vatvoa asioita. On se varmaan niin, että on täysin ylemmän käsissä, kumpaa uskotaan. Nainen jää joka tapauksessa useimmiten alakynteen, kun mennään oikeuteen saakka.

Nämä sädepäivänhatut kukkivat parhaillaan viime syksynä aivan viimeiseksi työkseni jääneessä kukkapenkissä. Kärpänen kuvaa kiusallista ahdistelijaa!

Työtä täällä kotonakin riittäisi. Toissailtana kun vihdoin oli riittävän kuivaa, olisin mennyt leikkaamaan ruohon. Hajotin ruohonleikkurin, sen käynnistysnaru katkesi, oli kulunut heikoksi. Talon lämpötilaa pitää vielä säätää, nyt on vähän liian lämmintä. Puutarhassa riittää muitakin töitä, jos vain nuo sateet hellittäisivät. Autotalli ja varastot odottavat siivoamista. Saan varmaan Annan avukseni ja silloin työkin sujuu nopeammin.

Olen nyt miettinyt viime vuotta ja yleensä aikaa viime kesän käräjäoikeuden jälkeen. Kyllähän se on niin, että olen yrittänyt todistaa tekemälläni työllä olevani oikeassa. Olen repinyt itseäni liikaa sekä henkisesti että ruumiillisesti tullakseni ikäänkuin "paremmaksi ihmiseksi". Ymmärrän, että olen tehnyt sitä koko elämäni. Ja totta on, että kukaan muu kuin minä itse ei huomaa ponnistuksiani. En saa niiden takia rakkautta enkä arvonantoa, en kunniaa, en rahaa. Sydämeni on vain ollut särkymäisillään, kipeä ja ahdistunut. Sairastuttuani viime syksynä, olin valtavan itsesäälin vallassa, mikä ei ollut minulle ominaista. Toivuin kyllä siitä ja lähdin uudelleen ponnistelemaan. Ponnisteluni vaikkapa viime keväänä oli täysin epäinhimillistä, mutta pitipä taas näyttää, että kyllä minä selviän. Täyttä tyhmyyttä uskoa, että joku olisi siitä kiinnostunut. Itselleni vain näytän, että kyllä tästä selvitään. Olipa itse asiassa ironista taas viime perjantaina kuunnella oikeudessa talon entisen herran ylistävän omia töitään ja tekemisiään, kehuvan erinomaisuuttaan. Kuka voisi sen todistaa, ei kukaan!

Nyt nimittäin kaikki on enemmän pinnalla, näen asioita entistä selkeämmin. Mennyttä on vaikea oikaista jälkikäteen, jälkiviisas on niin mahdottoman helppo olla. Omaa luonnettaan pystyy hiomaan vain kasvattamalla itseään. Niin kauanhan kaikki on hyvin, kun on normaalien ihmisten seurassa. Mutta auta armias, jos valitsee luonnehäiriöisen ihmisen kumppanikseen kuten minä olen tehnyt. Kesti tietenkin aikansa ennen kuin sen tajusin, vaikka oireita oli näkyvissä aiemminkin aika ajoin. Kielsin ne, koska en tiennyt. mistä oli kysymys. Ympäristöltäni en saanut siihen tukea, koska "hänhän on niin mukava".

Tämä kuva on jo viime kesältä, kun ahkera lapsenlapseni kävi siivoamassa keittiön kaappeja. Eilen hän tuosta vain imuroi koko talon.


On turha tässä jauhaa näitä asioita, mutta teen niin vain selvitäkseni eteenpäin. Kirjoittaminen on pelastukseni ja apuna jaksaakseni eteenpäin itseni kanssa tulematta katkeraksi. Miehen kosto on uskomaton, en suo sitä kenellekään. Se on täysin mittaamaton kun ajattelen sitä, etten ole ole tehnyt hänelle muuta pahaa kuin vähitellen hylännyt hänet pelastaakseni itseni.  Monet naiset uhraavat itsensä ja koko elämänsä ylläpitääkseen kulisseja, minäkin tein sitä aikani.

Valkeat kuulaat ovat alkaneet putoilla ja jäävät käsiin. Omenoita kun taas tänä vuonna tulee ihan hirveän paljon.


Kirjoittaminen tulee olemaan apuni myös sitten kun tämä kidutus on ehkä joku päivä ohitse. Viime päivinä olen tajunnut, että nyt kysymys on enää minun jaksamisestani.  Syntyykö tästä kaikesta se saippuaooppera, jota olen suunnitellut ystäväni Elisan kanssa vai kehitystarina, joihin löydän lukuisista päiväkirjoistani aineistoa. Siirtyykö tarinani fiktioksi ja missä muodossa sen teen, on vielä ajatuksissa. Mielenkiintoista on ollut viimeaikainen keskustelu sananvapaudesta ja kirjailijan oikeudesta käyttää elämän kokemuksiaan aiheena. Mielestäni siihen on jokaisella oikeus.

Alex eilen kotonaan. Taustalla Muru, viime talven seuralaiseni.


Mutta sitä ennen yritän löytää iloa monista muista asioista, On pakko välillä lähteä tutkimaan jotakin asiaa. Eilenkin vietin taas pitkän tovin tutkimalla 1900-luvun alun Karjala-lehtiä ja uutisia Kuolemajärveltä. Pitää lähiaikoina lähteä tutkimaan uudempia Kansalliskirjastoon. Vuoden 1910 loppuun saakka aineistot löytyvät täältä. Sukututkija kun tahtoo perehtyä asioihin laajasti ja kulkea vähän sivupolkujakin. Lienee muuten paikallaan avata sukututkimusasioille oma bloginsa. Palaan siihen kun olen niin pitkällä.

Kuinka ihanaa onkaan seurata nyt nuorimman lapsenlapsen kasvua ja uusien taitojen oppimista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti