lauantai 4. elokuuta 2012

Kesäretkiä

On mahdottoman piristävää lähteä välillä käymään muualla. Useimmiten riittää naapurikunnassa Keravalla tai Järvenpäässä käynti tai Helsingissä piipahtaminen. Nyt viikolla oli vuorossa vierailu sisareni Raijan luona Virolahdella. Pitkästä aikaa. Sain retkelle mukaan tyttäreni perheen, mutta matkasimme kahdella autolla. Vauveli Alex teki tähän asti pisimmän matkansa ja tuntui myös nauttivan maiseman vaihdoksesta. Hänen isommat sisaruksensa esittelevät hänelle innolla maailman ihmeellisyyksiä. Jokainen eläin ja otus tuodaan näytille.







Tässä sisareni 11-vuotias Netta-koira ottamassa nokosia. Kissat Bege ja Nasu viihtyivät päivät ulkona enkä oikein saanut niistä kuvia, koska ne päivät pitkät lymyilivät maastossa.


Sääkin suosi meitä, aurinko helotti ja siellä Venäjän ja Suomen rajan tuntumassa oli suorastaan hellettä koko ajan. Kun eilen illalla kurvasin kotipihaan, alkoi sataa kaatamalla,. Näytti siltä, että täällä onkin tullut vettä koko ajan. Tämäkin päivä valkeni harmaana eikä juuri tee mieli mennä kastelemaan jalkojaan märkään ruohikkoon. Sade on pieksänyt osan korkeista kultapiiskuista ja rohtosalkoruusuista maahan. Omenapuiden oksatkin tuntuivat roikkuvan entistä enemmän ajotielle aidan yli täynnänsä omenanraakileita.




Menomatkalla pysähdyin Ahvenkosken jälkeen tarkoituksena piipahtaa tutussa rannassa kuvaamassa maisemaa merelle päin, sitä kuvaamaani ja myös omassa pankkikortissani olevaa maisemaa, joka löytyy myös kenelle tahansa Nordean kuvagalleriasta. Mutta enpä enää päässytkään rantaan, koska siitä yli rakennetaan uutta moottoritietä. Maailma ja ympäristömme muuttuu, siinä paikassa ei jatkossa enää pysähdytä noin vain luonnon ihailua varten, jollei sitten alueelle jätetä pysähdyspaikkaa, jos vaikka vanha tie ja kioski säilyvät, kuten pikku koppi animaatiossa antaa ymmärtää. Jos ehtisi kaikkiin asioihin tutustua, niin olisin toki löytänyt etukäteen tietoa Loviisa-Kotka moottoritien eri kohdista täältä. Kopion sieltä havainnekuvan Ahvenkosken kohdasta, mutta tulevia näkyviä voi myös katsoa panoraamakuvana ja animaationa ajettaessa länteen tai itään.







Arttu oli matkakumppanini meno- ja paluumatkalla. Halusin nimittäin käydä myös jokakesäiseen tapaani tervehtimässä äitini ainoata elossa olevaa siskoa, Kerttua. Hän ilahtuu vierailuista aina kovasti, koska ne ovat hyvin harvinaisia. Palasimme siis nykyään käyden matkalla Kouvolaan kuuluvassa Anjalassa tervehtimässä tätiäni, jonka kunto on vain entisestään heikentynyt. Hän ei tunnu enää pystyvän edes omin voimin liikkumaan, samoin näkö ja kuulo ovat edelleen huonontuneet. Mutta hymy oli entisensä.  Hän kaipailee kovasti Ruotsissa asuvia kolmea pikkuveljeään. Näytän olevan ainoa sukulainen, joka käy häntä tapaamassa. Eipä tuo kerran vuodessa ole paljon mitään. Hänen ainoa tuttärensä arveli, että vanhuus pelottaa ihmisiä ja siksi he jättävät vanhusten luona vierailut väliin. Niinhän se on. Poissa silmistä, on myös poissa mielestä. On ikävää saada muistutus kenen tahansa vanhan ihmisen kautta siitä, että vanhuus mahdollisine rajoituksineen on meillä kaikilla edessä. Vanha sukulainen saattaa tuoda myös omien vanhempiemme kuolemat liian lähelle. Jos vaikka joku tapaaminen on se viimeinen, niin minulle se ei ole niin. Me tapaamme sitten uudelleen siellä toisella puolella.




Anjalasta ajoimme Muhniemen hautausmaalle, jossa Arttu näppärästi siivosi ja haravoi isoisoisovanhempiensa haudan. Yleensä poikkeamme siellä käydessämme myös  hautausmaalle haudattujen muiden sukulaisten haudoilla. Arttu keräsi isojen mäntyjen pudottamia käpyjä. Minulle palasi taas mieleen muistoja mummon hautajaisista marraskuussa 1959, jotka jäivät erityisen traumatisoivasti mieleeni. Olin silloin Artun ikäinen ja kuolema oli todella pelottava asia. Olen varmaan joskus kirjoittanut siitä, kuinka koko nuoruuteni näin unia niistä hautajaisista pakenemalla avonaista arkkua tai haudasta pystyssä olevaa jalkaa. Mummo oli 67-vuotias kuollessaan.



Olen kuvassa eturivissä käsi kasvoilla. Vierelläni oikealla puolellani viime vuonna kuollut pikkusiskoni Päivikki ja vasemmalla Raija, jonka vieressä seisoo äitini kukkaseppel sylissään. Äidin vieressä hunnutettuna sisarussarjan vanhin Lempi.  Raijan takana enoni Einon vaimon Martta, jonka hauta on myös Muhniemessä. Päikin ja minun takana seisoo tätini Kertun mies Erkki.  Päikin vieressä kasvot poispäin sisareni Heljä ja reunimmaisena Hilkka, Ruotsissa asuvan Yrjö-enon vaimo. Valkoinen rakennus taustalla on Muhniemen kappeli.


Tiedän, että moni paheksuu minua blogeissani ja myös facebookissa esiintyvän avoimuuteni takia, mutta en halua enkä tule luopumaan linjastani. Olen kurkkua myöten täynnä kaikkea pinnallisuutta, jota maailmamme on pullollaan. Välillä Facebook myös tuntuu minusta yhdeltä säksätykseltä, toistolta ja pinnallisuudelta, varsinkin, jos ei itseä haluta pistää likoon. Se on mahtavan hieno foorumi jakaa asioita, elämyksiä, kokemuksia oman elämän varrelta. On joka tapauksessa hienoa olla siellä mukana huolimatta ajoittaisesta kyllästymisestä. Ylipäänsä on mahtavaa, kuinka paljon ja helposti nykyaika antaa meille mahdollisuuksia osallistua monenlaisiin asioihin. Blogeissani on mahdollisuus myös antaa kommentteja kuten Facebookissa. Harva kuitenkin uskaltaa suoraan sanoa mielipiteitään eikä se aina ole edes tarpeen. En minäkään halua missään nimessä loukata kenenkään tunteita. Ihailen kovasti Facebookissa ihmisiä, jotka osaavat leikitellä. Itse olen siihen useimmiten aivan liian vakavamielinen.

Pikkuvauvatkin joutuvat isompien sisartensa kautta entisä aikaisemmin uuteen maailmaan, josta minun lapsuudessani ei ollut tietoakaan. Alex ja Anna katselevat Muumi-videota Annan Lumia-puhelimesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti