tiistai 17. heinäkuuta 2012

Taasko haikea mieli?



Yksi vakiotsikkoni kuvablogin Polulle kauas- blogissani on ollut haikea mieli. Nyt kun siellä tehdään jotakin remonttia, en pääse kirjoittamaan sinne. Jouduin siis palaamaan tänne bloggeriin. Montakin aihetta kolkuttelee mielessäni, mutta en oikein tahdo päästä alkuun. Haikea mieli kuitenkin on päällimmäisenä, erityisesti viime viikon Karjalan matkan jälkeen.

Kun kuljeskelin  Kuolemajärvellä siellä syntyneiden seurassa, mieleeni tulvahtivat muistot menneistä käynneistä äitini kanssa ja sitten tajusin myös sen, että ei ole enää kauan siihen, kun minä olen se muistojen kantaja. Miltä tuntuu lähteä matkalle, jolla ei enää ole mukana yhtään siellä syntynyttä ja lapsuutensa viettänyttä? Olen kerännyt omia muistojani muiden kertomuksista ja niitä on vuosien mittaan onneksi keränneet muutkin kirjoihin, lehtiin ja muihin kirjoituksiin. Mutta kaikista parhaimmat ja elävimmät kertomukset syntyvät paikan päällä. Tekemällä oppii.


Tässä Heimo Rumpunen ja Yrjö Sirkiä Lautarannan niemen kärjessä. Tammikko on sen takana. Valitettavan lyhyen hetken, vain pari minuuttia viivähdimme niemen kärjessä, joten en ehtinyt tehdä havaintoja enkä edes ottaa kuvia.


Matkan jälkeen toivuttuani valtavasta väsymyksestä, olen pyöritellyt asioita mielessäni enkä pääse alkua pidemmälle. Kuvat pitäisi siirtää jonnekin muiden katsottavaksi. Olisi mukava saada aikaiseksi matkakertomuskin. En valitettavasti jaksanut matkalla kirjata kaikkea kuulemaani.  Nyt pitäisi rohjeta tekemään haastatteluja, kun muistot ovat vielä elävästi matkalla olleiden mielessä. Omia voimiakin on kerättävä joka päivä uudelleen. Oma saamattomuuteni vihastuttaa.

Kuljin tuulisella rannalla Heimo Rumpusen kanssa sen päästä päähän hänen kertoessaan lapsuuden muistojaan kotipaikastaan.


Onko se edes saamattomuutta? Keskustelen usein ystäväni Kaarinan kanssa siitä valtavasta työmäärästä, mitä aktiivinen toimiminen Karjala-asioiden parissa teettää. Se vaatii voimia, kontakteja, jatkuvaa opiskelua ja aikaa. Toisaalta se on vapaaehtoista työtä, vain oman itsen sisäinen palo ajaa siihen. Samalla se sisäinen palo pistää itselle vaatimuksia. Niitä onkin hyvä tarkastella silloin tällöin. Toivonkin, että kukaan muu ei odota minulta mitään.

Onhan tässä iso piha hoidettavana, opiskelutehtävät tekemättä, sairaudesta toipuminen alussa, oikeudenkäynti edessä, talon myynti, muutto jonnekin ja muutenkin hämärä tulevaisuus. Kyllä siinä on vanhenevalla naisella riittävästi huolia painamassa mieltä. Kaikessa voi kuitenkin nähdä myös valoisan puolen niinkuin minulla on tapana.

Tässä palatessa takaisin ohitamme Lohijoen mereen virtaavan uoman pään. Joki muovaa itse kulkunsa hiekan läpi aina vähän eri tavalla.


Taustalla näkyy Lautarannan niemi, jossa alueen rakennukset sijaitsivat aikoinaan ja sijattsevat edelleenkin. Ennen niemeä menee tie Tammikkoon, joka on seuraava niemi etelään mennessä.


Ettei aivan valitukseksi jää niin, koska olen facebookissa tiedottanut lyhyesti parin kuvan kera matkastani, on varmaan aiheellista kertoa lyhyesti siellä välittämääni tuota erinomaisen hienoa yhteisöä välttäville ystäville. Koko heinäkuuta on värittänyt muutenkin samansuuntaiset asiat, sillä edellisenä viikonloppuna olin Seivästön kesäjuhlilla Raisiossa. Viime lauantaina Kuolemajärvellä ajoimme Seivästön läpi, mutta pääkohteemme oli Karjalaisten kylä, jossa Sirkiän suku on asunut hajaantuen sitten muihinkin kyliin.


Tässä olen pikkuserkkuni Helmi Salomaan kanssa Seivästön kesäjuhlissa. Vietettiin Seivästö-säätiön 60-vuotisjuhlia ja Raision Huhkotalo oli täynnä väkeä. Taustalla näkyy säätiön aiempi asiamies Raili Taberman ja hänen takanaan Liisa Soon, nykyinen asiamies.

Kuva on kopioitu kirjasta Viipurin läänin historia. Osa III. Suomenlahdelta Laatokalle. Kirja on julkaistu vuonna 2010 ja kuva on sen sivulta ja on vuodelta 1703.

1 kommentti:

  1. Täälläkin voi nyt vapaasti kommentoida, vaikkei ole kirjautunutkaan Googleen.

    VastaaPoista