lauantai 30. kesäkuuta 2012

Kesämatka

Eilen tein ystäväni Kaarinan kanssa iki-ihanan kesämatkan minulle uusille seuduille.  Kaikista matkoista riittää tällaiselle lapsenmieliselle ihmiselle ammennettavaa pitkiksi ajoiksi. Kannattaa kuitenkin saada ensivaikutelmat ylös nopeasti, sillä uudet seikkailut odottavat. Kamerani näköjään kummasti keräsi aika ajoin ikäänkuin höyryä jonnekin sisäänsä, mikä valitettavsti näkyy kuvissa, jos niitä katselee tarkkaan. Mutta enhän valokuvauksellani enää pitkään ole tavoitellut mitään taiteellisuutta tai ammattimaista otetta vaan olen pyrkinyt vain rekisteröimään asioita oman näkemykseni mukaan. Välillä vaan innostun niin paljon, että kamerakin alkaa höyryyntyä (kuten viime kesän Karjalan matkalla). Ennen digi-aikaa ei tällaista nopeaa kuvien näppäilemistä tullut niin paljon harrastettua. Useinhan aika näyttää, mitkä kuvat kestävät aikaa.

Tapani mukaan aloin taas liukua sivuraiteille. Facebookissa tiedotinkin, että olin kotona vasta puolenyön tietämissä ajettuani eilen 440 kilometriä. Nivelreumablogissani kirjoitin, kuinka hienolta tuntuu mennä taas entiseen tapaan. Nyt arvostaa terveyttä entistä enemmän, kun myös tietää, kuinka hauras ja helposti tuhoutuva se on.

Pääkohteemme eilen oli Pirkanmaalla  Sastamalassa, joka suurkaupunki syntyi vuoden 2009 alussa Vammalan, Äetsän ja Mouhijärven yhdistyessä. Eli yhdistyminen tapahtui samana vuonna, kun kantahämäläinen lapsuuden ja nuoruuden kotikuntani Renko yhdistettiin Hämeenlinnaan. On mukavaa tutustua Suomen maantieteeseen vierellä istuvan oppaan seurassa.  Kaarina tuntee Sastamalan keskuspaikan entisen Vammalan kaupungin käytyään siellä kouluja. Lisäksi hän tuntee  alueen perinpohjaisesti, koska on tullut lapsena Kiikkaan, myös osa nykyistä Sastamalaa, Viipurin läänin Pyhäjärveltä perheensä evakkotien johtaessa sinne. Meidän päivämme venähtikin syystä, että lähdimme kiertelemään ympäristöä Kaarinan jalanjälkiä seuraten. Kotimatkalla Punkalaitumen ja Urjalan, Lopen kautta ajoimme iltamyöhään lyhyen matkaa Rengon alueella ja ohitimme pienen kiusauksen lähteä myös minun jalanjäljilleni. Pimenevä ilta (ei olisi enää saanut kunnon kuviakaan) kuitenkin esti meitä kääntymästä Lopen kirkon tienoilta vaikkapa Ojajärvelle.

Sastamalassa Sylvään koululla ja sen ympäristössä on perjantai-lauantaina jokavuotiset Vanhan kirjallisuuden päivät , jotka järjestettiin nyt 28. kerran. Teemana on tänä vuonna raha. Ehdimme kuuntelemaan kello 14 - 15.30 kolme mielenkiintoista esitystä aiheesta. Luennoitsijoina olivat:

  •  Karo Hämäläinen, jonka esitys käsitteli pelon valtaa ja ahneuden voimaa ja sijoittajia romaanisankareina. Minulle tuntematon kirjailija. Nyt löysin hänen bloginsa netistä, jossa myös linkit Facebookiin. Varmaan monille tuttu, koska hän on kirjoittanut runsaasti jopa lastenkirjoja. Yleissivistyksessäni on paljon parannettavaa.
  • Taina Haahti puhui aiheesta otsikolla Näkymättömänä läsnä. Tämä puheenvuoro oli minusta mielenkiintoisin syvällisyytensä vuoksi, johon jo otsikkokin viittaa. Linkin takaa hänen kotisivuiltaan löytyy lyhennelmä eilisestä. Mielenkiintoinen Taina Haahti on myös sikäli, että hänellä on pankkitausta SYP:stä erilaisissa johtotehtävissä ennen kirjailijaksi antautumistaan. En ole lukenut hänen romaanejaan. Kirjahyllystäni löytyy ystäväni Elisan Tuusulan kirjaston poistohyllystä ostama kirja, jonka kirjailija on kirjoittanut nimellä Taina Hyytiäinen. "Sankaripeluri" vuodelta 1999. Kirja jäi tänne, koska ei mahtunut Elisan matkalaukkuun. Taina Haahti asuu Tuusulassa.
  • Anna Baijars käsitteli kustannustoiminnan haasteita puheenvuorossaan "Rahaa sanasta, sana rahasta."
Tämän jälkeen kiiruhdimme vastapäisellä niemellä Kallialan kylässä sijaitsevalle Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle, joka oli minulle ihan must, koska en ole vielä ehtinyt siellä käydä.  Viime kesänä laskettiin, että kirkossa oli jo käynyt 200.000 henkeä. Kirkon historia erityisesti sen syyskuussa 1997 tapahtuneen tuhopolton jälkeen rakentamisineen on sellainen tarina yhteistyöstä, että kirkko on nähtävä.  Kirkkoon tulikin runsasti vierailijoita kuuntelemaan opastusta. Olin etukäteen lukenut kirkon historiasta sen verran, että lähdinkin kesken esityksiä kiertelemään. Auttamatta toukokuinen Ahvenamaan matka uuvuttavine kirkkokierroksineen tuli mieleen, kun siellä jouduin seisomaan kipeiden jalkojeni takia. Nyt kiipesin taas ketterästi lehterille kuvaamaan. Sain taas toteuttaa omaa tapaani tutustua paikkoihin perinpohjaisesti.



Lopuksi vielä kiertelin, kuten Ahvenanmaalla teimme, kirkon ympäriinsä. Ja jopa yritin salaa kuvata itseäni. Taustalle sain mahtumaan vain kirkon kuori-ikkunan, jonka ympärillä näkyy ulkokoristemaalauksia kirkon alkuperäiseltä rakentamisajalta 1510-luvulta. Markus Hiekkasen mukaan nämä kuori-ikkunan kaaresta vuonna 1999 löydetyt kalkkimaalaukset saattavat olla osa piispa Maunu III Särkilahden vaakunamerkkiä (Suomen keskiajan kivikirkot.Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007




Sitten piti vielä kuvata kirkkoa kaikilta tahoilta ja ottaa meistä yhteiskuva kirkon kanssa.






Matkalla minne tahansa, olisi ollut huimia kuvauskohteita, mutta  kuskina eikä toki matkustajanakaan voi pysähdellä tuon tuosta. Meillä oli kirkon jälkeen jo kiire takaisin Sylvään koululle, jossa oli vielä ohjelmaa. Itse ajattelin ohjelman sijasta hetken kierrellä antikvariaattien pisteissä, sillä aikaa tapahtuman sulkemiseen oli vain vajaa  tunti.

Puolelta päivin ennen luentoja olin jättänyt ruokailun ruuhkassa väliin. Olisittepa nähneet ne ihmismassat! Ehdin päivemmällä sentään lähettää parit kortit postin pisteestä, löytää yhden kirjan, jonka olisin halunnut ostaa. Odottaessani Kaarinaa juhlasalin ovella näin tutun hahmon kulkevan pihan poikki. Kiiruhdin siinä tervehtimään Karjala-yhteyksistäni tuntemaani Tuula Virsua, jonka muuten tapaan jälleen parin viikon päästä Seivästö-juhlilla Raisiossa.

Nytkään en malttanut mennä haukkaamaan mitään, vaikka armoton nälkä kurni vatsassani. Kiertelin yläkerran tietokirja-osastot läpi enkä ostanut mitään muuta kuin pari korttia. Koska olin elänyt niin säästäväiseti menin ostamaan sen kirjan, jota olin kuolannut aamulla. Olen yrittänyt saada sitä ja sen ensimmästä vanhempaa osaakin aiemmin siinä onnistumatta.. Se on Ester Kähösen kirjoittama "Vanha Äyräpää II". Kirja kun liittyy myös Kuolemajärven historiaan. Mutta siitä toisella kertaa.

Kun sitten lähdimme sulkemisajan jälkeen jatkamaan matkaa, poikkesimme syömään majatalossa vastapäätä asemaa. Nälkä oli jo sen verran mahtava, että kiinnostus ympäristöön oli  huomattavasti heikentynyt. Pari pöytää edempänä oli ruokailemassa erään suomalaisen kirjailijattaren seurue, mutta emme muistaneet nimeä paitsi, että minulla välähti yhtäkkiä, että etunimi on Pirjo ja sukunimi alkaa H:lla. Hän oli muuten Pirjo Hassinen.

Jaksoimmekin sitten vielä kiertää Kaarinan lapsuudenmaisemien kautta Kiikan kirkolle, jossa kävimme Kaarinan vanhempien ja veljen haudalla. 


Juotuamme termoskannukahvit kirkonrapuilla ja kerättyäni tämän kesän ensimmäiset ahomansikat 1939-1944 kaatuneiden muistomerkin juurelta  jatkoimme matkaa pikkuteitä pitkin. Pysähdyin kuvaamaan Kaarlo Sarkian kotimökkiä. Oppaani vierellä kertoi loppumattomia tarinoita matkan varren paikoista ja ihmisistä. Kiitos vaan!


Näitä ihania tienvarsia riitti matkalla. Päiväkakkaroita oli erityisen runsaasti.




torstai 28. kesäkuuta 2012

Valokuvien salaisuuksien avaamista


Ihania valkoisia pilviä virtaa lännen suunnasta. Heräsin aikaisin heti kello kuuden jälkeen.  Siitä lähtien olen taas puuhaillut kaikenlaista niinkuin me naiset tapaamme tehdä.

Kuten varmaan on käynyt jo kuvablogissa olevan Polulle kauas-blogin yhteydessä ilmi, hukun valokuviin. Niin varmaan moni muukin tänä päivänä. En tiedä muiden suhtautumista omiin kuviinsa, mutta minulla on eräänlaisia vaikeuksia. Joskus tuntuu, että kuvittelen niihin kätkeytyvän merkittäviä salaisuuksia, jotka aukenevat vasta aikojen saatossa. Aloinkin tänä aamuna selata pienikokoisessa, mutta muuten suuressa (noin 500 Gt) Buffalo-kovalevyssä olevia valokuvia. Sen kun saan kätevästi liitettyä myös tähän ikkunan ääressä olevaan kannettavaan koneeseeni, jossa puutarha silmien edessä kirjoittaminen ja työskentely on minulle mieluisampaa.

Kuvat paljastivat todellakin jotakin, mitä ne olivat keränneet itseensä. Nyt oli sentään kysymys vain runsaasta vuodesta. Olin viime vuonna koko kevättalven ja kevään ja sitten myös kesän ja alkusyksyn koko ajan menossa. Siinä välillä hoidin puutarhaa ja vielä ennen lähtöäni jonnekin kävin siellä kitkemässä ja joskus kuviakin ottamassa. Niinhän oli aina ollut eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Nyt vain tajuan, kuinka totaalisesti elämäni alkoi sairastumisen myötä pysähtyä loppuvuodesta. Ihmettelen vieläkin, miten edes pystyin hoitamaan opiskeluni, taidehistorian ja sukututkimuksen. Jotenkuten. Paljon muuta menoa jäi pakosti pois.

Taustalla näkyy heikosti jokunen gladiolus, jotka kukkivat oikein hienosti viime kesänä. Tänä kesänä en ehtinyt niitä istuttaa, mutta ilokseni vanhat juurakot ovatkin talvehtineet maassa ja kasvavat ny kovaa vauhtia. Kukkamaasta puskee ylös muutakin mielenkiintoista rikkaruohojen lisäksi nyt kun en sitä keväällä muokannut.


Samalla olen käynyt läpi valtavaa asioiden kyseenalaistamista, muutosta omassa mielessäni enkä edes tiedä, minne se on minua johtamassa.  Minulla on monta tehtävää, joihin haluan vielä tarttua. Nyt odotan niiden kutsua. Elämä on yhtä suurta salaisuutta! Kun seuraa merkkejä ympärillään, jopa siis valokuvissa, voi päästä jäljille. Yksin asuvalla vanhalla naisella on siihen hyvin aikaa ja hiljaisuutta. Jollei muuten osaa hiljentyä ja vähentää menojaan, tulee jokin muu este, joka pistää käsittelemään elämän syntyjä syviä. Usein ne esteet ovat sairauksia. Kuinka ihanaa on katsoa pilvien kulkua sinisellä taivaalla maaten kukkakedolla.

Eero Järnefelt. Saimi kedolla. 1892 - muistuttaa minua myös keskeneräisistä opiskelutehtävistäni

Taitaa ulkona lämmetä, kun osa ihmisistä kulkee niin vähissä vaatteissa. Saisinkohan kätkettyä nuo kylmäkomerossa itäneet perunat jonnekin ulos vaikka tuonne lehtikompostin sisään? Sainhan sieltä viime syksynäkin perunat parille aterialle, vaikka laitoin ne ties kuinka myöhään. Huomenna aion lähteä ystäväni Kaarinan kanssa Sastamalaan Vanhan Kirjallisuuden Päiville. Mökkihöperö tuntee itsensä jo riittävän vahvaksi liikkumaan maailmalla ja jopa isommissa ihmisjoukoissa. Mutta siitä sitten toisella kertaa.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Vaikea tehtävä

Kun nyt taas jaksan, jatkan tavaroideni setvimistä. Sitähän olen tehnyt jo pitkään. Esineet, astiat, vaatteet ja kaikki muu sellainen ei aiheuta mitään pohtimista. Niistä kaikista voin luopua helposti. Mutta entä kaikki paperitavara, kirjat? Entä valokuva-albumit täynnä valokuvia?

Siirtelin niitä taas kerran paikasta toiseen ja huomasin, kuinka paljon minulla on kuvia yhteiselosta sen henkilön kanssa, jonka mielelläni hävittäisin elämästäni kokonaan huolimatta hyvistäkin ajoista. Kuvien repiminen tuskin siinä auttaa. Minun on vaikea nyt tietää, miten jatkossa koen asian. Olen paljon miettinyt tunteitani, en tunne vihaa, en katkeruutta, en enää pelkoakaan. Joskus olen tuntenut hetken sääliä ja halunnut työntää sen heti pois. En kuitenkaan halua koskaan enää olla tekemisissä tämän ihmisen kanssa, vaikka vielä joudunkin.

Voitte siis vain arvata, että tavaroiden setviminen jäi taas kerran kesken päättyen pohdintaan, joka ehkä jonakin päivänä johtaa ratkaisuihin. Jos niistä voisi vaikkapa tehdä taidetta. Taideharrastukseni ovat olleetkin pitkään unessa. En ole jaksanut innostua entiseen tapaan. Näyttelyiden pystyttäminen oli äärettömän vaativaa ja rasittavaa. Sanonkin nykyään itselleni aina, että senhän olen jo kokenut.

Muitakin suunnitelmia on ja niistä olen aiemmin kirjoittanutkin. Onhan meidän jokaisen elämä aika ajoin kunnon "saippuaoopperaa", vertaansa vailla ja ainutlaatuista. Ne ikävät koetut asiat voi muokata koomisiksi. Silloin kun ne koemme, ne ovat kyllä kaikkea muuta kuin naurettavia. Valokuvat auttavat muistamaan sellaisia asioita, mitkä on muuten jo unohtanut. Se on vähän sama juttu, kun muistaa asioita lukemalla vanhoja päiväkirjojaan rivien välistä.


Ulkona on lämpöä vaivaiset +13,3 astetta eikä täällä talossa sisälläkään ole montaa astetta enempää. Pihatyöt odottavat, mutta mieluummin kyllä nautin siellä töistä, kun lämpötila on korkeampi. Parin päivän laiskottelu saa nyt kyllä riittää.

Kuvia en tuo tänne vieläkään. Odotan edelleen kuvablogin toipumista, jotta pääsen siellä taivaltamaan Polulle kauas!

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Juhannuksen vaaroja ja vähän ilojakin



Tänään on se oikea juhannuspäivä. Wikipedian mukaan Norjassa, Virossa ja Latviassa sitä vietetäänkin edelleen tällä kalenteripäiväyksellä. Onneksi sään suhteen me vietimme aattoa jo perjantaina ja saimme nauttia uskomattoman kauniista ja leppoisasta kesäsäästä. Se ei aina ole hyvä, kun ajattelee suomalaisten rakkautta viinaan ja niihin seurauksiin, mitä se aiheuttaa ja erityisesti suurina juhlapyhinä.

Kun nyt kirjoitan aiheesta, olen tietenkin useimpien lukijoiden mielestä aikamoinen nipottaja. En minäkään ole aina sylkenyt lasiin, mutta omasta mielestäni olen ajoissa viisastunut ja palannut lapsen uskooni. Kaikki alkoholi on jo hyvin pitkään maistunut suussani tosi pahalta. Juomisen vaikutus elimistössä lisäksi vain pahentaa olotilaa pitkäksikin aikaa.

Mutta olen elämäni aikana joutunut sivusta seuraamaan useita juoppoja ja lisää tarinoita on kantautunut korviini, kun olen näistä omistani kertonut. Oma lapsuuden perheeni säilyi viinan kiroilta, vanhempani eivät käyttäneet edes mainittavasti alkoholia. Muistan lapsuudessani kotikylältä vain yhden julkijuopon, joka varmaan toimi minullakin esikuvana kirjoittaessani 1950-luvun raittiuskilpakirjoituksissa viinan haitallisesta vaikutuksesta. Aattona Ylen Juhannusjunan yhteydessä näytettiin muuten mielenkiintoisia ja erittäin vaikuttavia mainoksia tai tietoiskuja viinasta lähinnä kesään ja juhannukseen liittyen. Tässä muuten linkki erääseen näytetystä tietoiskusta (1985).

Sittemmin alkoholista on tullut monellakin tapaa tabu. Helsingin Sanomissa oli aattona pääkirjoitusivulla osuva kirjoitus vieraskynä-palstalla otsikolla "Alkoholin vaarallisuus on yhä tabu". Sen kirjoittaja oli Jouko Tuomisto, lääketieteen ja kirurgian tohtori ja entinen toksilogian professori. Kirjoitus viittaa myös tämän hetken tilanteeseen, kun Tuomisto aluksi kertoo ihmisen loistavasta kyvystä olla ottamatta huomioon tiettyjä vaaroja. Sen sijaan haemme syntipukkeja muista vaaroista, joilla voimme sitten syyllistää muita. Jutun ydin kuitenkin on siinä, että voisimmeko myös kysyä, onko runsas alkoholin juonti tänä päivänä syynä ihmisten suureen henkiseen pahoinvointiin. Sen kysymyksen esittäminen on Suomessa tabu. 50 vuoden aikana alkoholin kulutus on kasvanut nelinkertaiseksi asukasta kohden. Myöhemmin hän vertaa alkoholia muihin kemikaaleihin, joille vaaditaan satakertaisia turvamarginaalia esimerkkinä vaikkapa elintarvikkeiden lisäaineet. Niihin ei kuitenkaan ihmisiä kuole, kun taas alkoholiin liittyviä kuolemia on Suomessa 4500 vuodessa. Kun siihen lisää vielä riippuvuuden ja muut vaikutukset kuten miten se liittyy väkivaltaan, perheiden elämään, hajoamiseen, lasten hyvinvointiin ja ties mihin, on pakko kysyä, mitä voimme tehdä? (Linkki ei valitettavasti näytä koko artikkelia vaan vaatii lukijan rekisteröitymistä HS digilehteen, Facebookiin saan linkitettyä koko artikkelin.)

Yhdenkin alkoholistin lähellä eläminen on tuskaa kaikille muille. Siitä minullakin on omakohtaisia kokemuksia. Syntipukkien hakeminen muista asioista on taas muutenkin sellainen tapa, jota huomaan ihmisten tänä päivänä käyttävän alituiseen kaikissa mahdollisissa tilanteissa sen sijaan, että he hetkeksi paneutuisivat käsiteltävään asiaan ja kuuntelisivat toista ihmistä. Tuomistokin viittaa em. artikkelin alussa, että valistuksella on vaikea korjata asenteita. Mutta niinhän sen tänä päivänä on kaikkien asioiden kanssa, kun luetaan vain otsikot ja aletaan heti puolustautua. Enhän minä missään nimessä, olen niin erinomainen, että... Ei sentään minun perheessäni. Meillä on kaikki aina ollut niin hyvin, mutta entä muilla... Kulissit pitää pitää yllä ennen kaikkea muuta.

Siksi ilahdunkin aina kovasti, kun ihmiset rohkenevat avautua omista, ehkä kipeistäkin asioistaan.

Oma juhannukseni oli mitä mukavin. Sisareni tuli auttamaan minua aatonaattona pihan kuntoon laittamisessa ja ahersi koko päivän ensin leikaten polviin saakka kasvaneen ruohikon, sitten leikellen penkkien reunoja ja siivoten terasseja. Itsekin intoudun tekemään kaikenlaista, kun vielä aamulla haimme Kukkatalosta kasveja ruukkuja varten. Sisareni toi tuliaisina jokavuotiset salkoruusut Jokisen puutarhalta Parolasta. Tosin huomasin nyt niitä olevan myynnissä myös Pirilän Kukkatalossa. Valmistelimme aattoa hakemalla kaupasta ruokatarvikkeet. Aattona hain ystävättäreni ja hänellä hoidossa olleen tyttärensä koiran seuraksemme. Olipa mukava sitten töiden jälkeen istua leppeässä ja lämpimässä kesäilmassa terassilla syöden vatsansa täyteen kesän herkkuja. Aiemmin iltapäivällä tyhjensimme yhden ison Karjala-tölkin kolmeen pekkaan. Liköörit unohtuivat taas kaappiin. Kun kait kukaan ei uskaltanut pyytää emännältä. Taidan olla vähän pelottava.


Kuvablogi ei vieläkään toimi. Olenkin nyt hiukan niukka kuvien suhteen, mutta olettehan nähneet niitä jo kyllästymiseen saakka.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Sateisen kesäpäivän puuhia

Sateisina, pilvisinä ja pimeinä kesäpäivinä ehdin joskus tutkia vanhoja lehtiä. Nyt kävin käsiksi isäni säilyttämiin. En välttämättä enää löydä syytä, miksi esimerkiksi hän on pistänyt talteen Sotainvalidi-lehden touko-kesäkuun numeron vuodelta 1991. Mutta itse saatan löytää jotakin mielenkiintoista, jos jaksan selata ja hetkeksi paneutua lukemiseen. Tässäkin lehdessä oli kolme juttua, jotka luin. Koska kaikissa jutuissa oli kirjoittajan nimi mainittu, niin näin netin aikakaudella lähtee helposti etsimään, löytyykö kirjoittajista mitään jälkeä.

Niinhän se on, että vanhempi polvi on hautautunut kokonaan historian hämärään, mutta lehden ilmestymisajankohdan nuorista voikin löytyä jälkiä. On se vaan hienoa, kun meillä on netti, se laajentaa maailmankuvaamme, opettaa, tuo syvyyttä ja sisältöä, kun sitä osaa oikein käyttää!



Sotainvalidi touko-kesäkuu 1991 - tarinoita


Lehden sivulla 44 oli Ilpo Mikola-nimisen henkilön pitkä kirjoitus otsikolla "Onko tämä maailma miesten vai naisten tai ehkä ihmisten". Kirjoittaja kertoo siinä oman elämänsä tositarinaa siitä, miltä tuntuu olla miehenä naisten maailmassa. Hän on selvinnyt sodasta loukattuaan oikean käsivartensa pahasti, mutta hyvä kirurgi pelasti käden kirjoittamista varten. 1970-luvun alussa, oletan, hän pohdiskeli silloin 16-vuotiaan tyttärensä kanssa maailman menoa ja kirjoitti sitten tälle kirjeen muodossa omasta nuoruudestaan. Tytär oli sitä mieltä, että kirjoitusta voisi näyttää laajemmallekin piirille. Hän tarjosikin juttua mm. eräälle naistenlehdelle, joka sen hyväksyi, mutta muutti sitä oleellisesti eikä sitten halunnutkaan jatkoa. Siihen aikaan oli oltava äärimmäisen varovainen, mitä kirjoitettiin, kuulemma kyseinen lehtikin oli saanut jo paljon arvostelua lottien ylistämisestä. Samanlaisia vaikeuksia kyseinen kirjoittaja koki myöhemminkin. Niitä hän vanhoilla päivillään jutussa purkaa. Onhan tilanne tähän päivään mennessä muuttunut, mutta kuinka paljon tarinoita ja tuntemuksia on mennyt hautaan.

Sivulla 16 on kertomus Armas Purasen talvisodasta. Hän oli voittanut kirjoituksellaan järjestön perinnekeruukilpailun. Juttua on stilisoitu lukemisen helpottamiseksi. Mielenkiintoista tarinassa on se, että Purasen joukko (JR63, 21. divisioona, eversti Hersalo) siirtyi Kuusankoskelta Kannaksen Pyhäjärven maisemiin tammikuussa 1940, josta he siirtyivät Sortanlahdelta Konevitsaan saaren suojakomppaniaksi. Myöhemmin heidät siirrettiin takaisin mantereelle. Parin päivän päästä he olivat rintamavastuussa Terenttilässä Mustaojalla, jossa Puranen sitten haavoittui, mitä tapahtumaa hän kuvaileekin tarkkaan. Kun talvisota päättyi 13.3.1941 hän pääsi sairaalasta.

Sotainvalidien Veljesliitto oli järjestänyt kirjoituskilpailun peruskoulujen yhdeksäsluokkalaisille, jotka tuolloin olivat syntyneet noin 1975. Satuin ensimmäiseksi lukemaan toiseksi sijoittuneen Perttu Iso-Markun Nummi-Pusulasta kirjoituksen "Puoli vuosisataa kuolemastani", jossa hän itse eläytyy sodan kauhuihin kuvitteellisena henkilönä ja kuolemaansa sotavammojen takia vuonna 1990. Ensimmäisen palkinnon sai Sanna Ahonen Juankoskelta, joka kertoi oman mummonsa kokemuksista kotirintamalla. Perttu Iso-Markun löysinkin netistä, hänet löytää googlaamalla, hän on toimittaja ja ties mitä. Naiset valitettavasti muuttavat usein nimensä, joten Sannan jäljille on vaikeampi päästä.


Unohdetut

Olen aiemminkin pohtinut blogissani tätä samaa unhoon joutumista, erityisesti kun olen käsitellyt vanhempieni historiaa. Useimmat aikalaisistamme aristelevat edelleen persoonallista kirjoittamista, puhuvat intimiteettisuojasta, viittaavat henkilötietolakiin. Kannattaisi kuitenkin ensin tutkia laitkin tarkkaan ennen kuin antaa niiden rajoittaa liikaa. Asiahan on niin, että

"Tämä laki ei koske henkilötietojen käsittelyä, jonka luonnollinen henkilö suorittaa yksinomaan henkilökohtaisiin tai niihin verrattaviin tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiinsa." Tässä linkki lain sivuille.

En lähde tässä asiaa sen enempää ruotimaan kun ei ole edes osaamista siihen, totean vain, että emme saa antaa pykälienviilaajien määrätä elämäämme. Hienoa on edelleenkin se, että voimme vapaasti esittää mielipiteitämme ja tarvittaessa jakaa niitä netin välityksellä suuremmalle joukolle. Toisaalta harvahan niitäkään jaksaa enää lukea, sinne netin syövereihin ne kaikki joutuvat unohtuakseen. Sama kohtalon kokevat monet kirjatkin, jos vaikka innostuisi jotakin julkaisemaan. Maailma on muutoksen kourissa. Entä jos netti kaatuu kokonaan ja tietokannat tuhoutuvat?

Hidasta touhua tuo lehtien tutkiminen kun samalla tekee viittä muuta juttua. Nyt kun johonkin jo pystyy!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Yhteiskunnan tukipylväät



Naiivi nainen on innostunut entistä enemmän terveysasioista ja niiden syvällisestä selvittämisestä. Vähän vielä aristelen toisen nivelreumablogini julkistamista, mutta olen alkanut eilisestä lähtien siirtää sitä nettiin. Olen muutenkin viime aikoina uneksinut paljon asioista, jotka ovat johtaneet minut ajattelemaan omaa arkuuttani ottaa selkeästi kantaa moniin asioihin, joista useimmilla tuntemillani ihmisillä on äärimmäisen jyrkät ja vahvat mielipiteet. Huomaan siis usein jääväni enemmistön jalkoihin. Itse en oikestaan edes uskalla esittää ehdotonta totuutta vaan oman käsitykseni asiasta, jota olen kaivanut esiin monestakin lähteestä. Usein kuitenkin ihmiset esittävät omia mielipiteitään isollakin äänellä ilman sen suurempaa tietämystä. Auktoriteetteihin uskovat kansan tukipylväät jyräävät minut hetkessä. Mutta ei se mitään, voin aina kirjoittaa. Ja olla muuten vähän hiljaisempi!

Sääli, etten uskonut alle 20-vuotiaana itseäni ja lähtenyt silloin oikealle tielle, sille, jolle minut oli tarkoitettu. En ollut silloin enkä ole vieläkään tarpeeksi rohkea. Siksi varmaan haluankin kirjoittaa, etsiä sillä tavalla jotakin, jonka kadotin aikanaan. Toisaalta jotkut jutut voisin jättää kirjoittamatta, mutta ei oppi ojaan kaada.

Palatakseni kansaan, auktoriteetteihin, lyhytnäköisyyteen, vain otsikoiden lukutaitoon, yhteiskuntamme rappioon, pinnallisuuteen, ilahduin tässä, kun jokin aika sitten uutisissa kerrottiin kansanedustaja Jussi Halla-ahon provosoinnista, kun hän kyseenalaisti sanoillaan Korkeimman oikeuden päätöksen merkitystä. Yhteiskuntamme tukipylväät ärähtivät heti, ilman muuta. Minua alkoi nyt vihdoin kiinnostaa, kuka tämä Halla-aho oikein on. Hän näyttää uskaltavan panna itsensä likoon ottamalla esille asioita, jotka oikeastaan kumpuavat kansasta. Mistä tämäkin juttu alkoi, joka johti aina Korkeimpaan oikeuteen?  Perehdyttyäni asiaan, voi vain todeta, että netissä ja lehdistössä voi kirjoittaa mitä tahansa Suomen kansasta ja sen geneettisistä tappo-ominaisuuksista joutumatta vastuuseen ja Jeesusta voi pilkata mielin määrin. Mutta auta armias, jos joku kirjoittaa vaikkapa vastavaa muslimeista, somaleista ja heidän ominaisuuksistaan tai Muhammedista, tämän lapsivaimosta viitaten pedofiliaan, on heti oikeudessa ja tuomitaan vihan lietsomisesta. Tarvitseeko Suomessa edes lietsoa mitään vihaa, koska rasismi on täällä oikeasti aika pinnassa? Täältä löytyy Halla-ahon blogi. Kannattaa ehkä ensin lukea niitä ensin vähäsen ennen kuin alkaa heittää lokaa. Se blogi, josta tämä ko. konflikti syntyi löytyy myös jostakin netissä, mutta en lähde viittaamaan siihen, koska en käsittele tässä juttua sinänsä vaan haluan kääntää katseemme asenteisiimme, pinnallisuuteemme ja lukutaitoomme.  

Halla-aho on kansanedustaja ja näiden tehtävä on edustaa kansaa ja osata ottaa esille vaikeitakin asioita. Me olemme jo tottuneet perinteiseen tapaan olla puuttumatta tai edes opiskelematta asioita, jolloin poikkeavat yksilöt herättävät meissä suoranaista vihaa, mikä ei suinkaan ole tarkoitus. He vain kärjistävät asioita ja niistä syntyvät keskustelut ovat tärkeitä. Tällä välin voisimme opetella lukemaan ja vieläpä ajatuksella unohtaen hetkeksi omat asenteemme, poliittiset ihanteemme ja kantamme. Voisimme opetella katsomaan uutisten taakse.

Voisinkin aloittaa kirjoittaa otsikolla "Minua niin ilahdutti". Olen tässä vuosien mittaan melkein alkanut oksentaa, kun aina korostetaan yltiöpositiivisuutta. Useimmiten se tulee meillä esille vastapainona kaikelle ikävälle, mitä koemme, kaikelle sille, minkä haluamme unohtaa ja työntää piiloon. Mistään ikävästä ei saisi puhua, pitäisi vain hyppiä ilmassa ja kehua, kuinka hienosti kaikki menee. Olen toista mieltä. Voimme toki olla positiivisia ja iloisia, mutta emme saa hukata sitä toistakaan puolta, piilottaa ongelmiamme kuten usein teemme. Niistä pitää puhua ystävien kanssa, koska vain sillä tavalla niitä voi kehitellä eteenpäin ja löytää ratkaisuja. En ole tavannut ongelmatonta ihmistä jollei sitten pikkuvauva vielä ole sitä. Monet varmaan kuvittelevat olevansa, mutta joillakin ulkoisilla tekemisillä, huvituksilla, pakkomielteillä, alkoholilla ja erilaisilla riippuvuuksilla pystymme hämäämään itseämme. Eikä se mitään, jokainenhan saa elää oman näköisensä elämän. Samaan paikkaan olemme kaikki menossa!

Kuvablogi on ollut toimimatta nyt viikon, joten kirjoittelen tänne bloggeriin. Samalla sain aloitettua tekstieni siirtämisen nivelreumaani käsittelevään uuteen blogiin.